Paras islam-opas

Teini-ikäisenä irakinkurdina 1994 Suomeen muuttanut lakimies ja vihreiden kansanedustajaehdokas on tehnyt sen, missä puolisen tusinaa suomalaista akateemikkoa on päässyt hädin tuskin pintaa syvemmälle - kirjoittanut islamista kansantajuisen yleisesityksen, joka tuo esiin islamin monimuotoisuuden ja muslimien suhteen uskontoonsa käytännössä.

Muhammed, Husein: Yhtä erilaiset - Islam ja suomalainen kulttuuri. Teos, 2011. 271 sivua. ISBN 978-951-851-290-8.

Kirjoittajan kunniaksi on sanottava, että hän erottuu edukseen niin ammattiveljistään kuin puoluetovereistaankin välttämällä useimmat aiheeseen liittyvät myytit ja turhan poliittisen korrektiuden. Objektiivinen, kriittinen ja häpeilemättömän perisuomalainen asenne tekee kirjasta erinomaisen puheenvuoron maahanmuuttokriittiseen keskusteluun. Se arvostelee yhtä lailla islamisteja kuin islamofobejakin, jotka lietsovat toisiaan ”epäpyhässä allianssissa” (s. 262-263) modernia suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan.

Kirjan heikkouksiin voitaisiin lukea tarpeeton toisto, mutta onneksi eri kappaleissa toistetut asiat ovat oikein esitettyjä ja sen verran tärkeitä, että toisto voidaan myös nähdä opettavaisena. Profeetta Muhammedin nimen kirjoittaminen a:lla perinteisen e:n tai supisuomalaisen ä:n sijasta on ehkä ärsyttävin toistuva yksityiskohta ja sen perustelu (s. 29) jää ylimalkaiseksi.

Toisto paljastaa joitakin ristiriitaisuuksia: vegetaarienkin varoma liivate (s. 19) on toisaalla tarkennettu sikaperäiseksi liivatteeksi (s. 107), sillä liivatetta on mahdollista valmistaa useammalla tavalla. Huomiotta jää Persianlahdella pidetty muslimilääkärien konferenssi, jossa muutama vuosi sitten todettiin mm. tohtori Ahmed al-Qubaisin asiantuntemuksella, ettei sianlihastakaan peräisin oleva liivate täytä enää sianlihan määritelmää eikä siis ole kielletty muslimeilta.

Yhtäällä (s. 104) Suomen islamilaisen neuvoston jäseniksi luetaan ”käytännössä kaikki” muslimiyhdyskunnat, mutta toisaalla (s. 237) huomataankin, että kattojärjestöön ei kuulu muslimeja ”läheskään kaikista” Suomen muslimien yhteisöistä. Tataarien ohella ainakin kaksi shiialaista yhdyskuntaa puuttuu joukosta.

Seka-avioliiton kieltäminen musliminaisilta (s. 155. 179, 251) on yleinen käytäntö, mutta nimenomaan ei perustu Koraaniin. Tällaisessa kirjassa olisi ollut hyvä mainita, että tässäkin asiassa suvaitsemattomuus on peräisin kristityiltä, joille avioliitto on ollut sakramentti ja edellyttänyt kummankin puolison kastamista. Muslimeilla ei siten yli tuhanteen vuoteen ollut mahdollisuutta seka-avioliittoon siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään kirkkokunta sitä sallinut. Vasta siviilivihkimisen ja vaimon edusmiehyyden poistumisen myötä musliminaisille on joissakin maissa tarjoutunut mahdollisuus yhdenvertaiseen seka-avioliittoon.

 

Historia kaipaa tarkennusta

Kirjoittaja ei ole vahvimmillaan historiassa: vuoden 732 taistelu sijoitetaan yleensä Poitiersiin eikä Toursiin (s. 50), vaikka Wikipedian englanninkieliset sivut suosivatkin harvinaisempaa nimeä; Jerusalem ei ollut muslimien hallussa yhtämittaisesti vuodesta 1187 ensimmäiseen maailmansotaan asti (s. 36), vaan oli uudelleen kristittyjen hallussa vielä vuosina 1229-1244; Intian suurmogulit eivät tuhoutuneet 1750-luvulla (s. 37), vaan sata vuotta myöhemmin. Intian voisi edelleenkin mainita väkirikkaimpien muslimimaiden joukossa (s. 44), asuuhan siellä peräti 140 miljoonaa muslimia. Eteläisin muslimimaa ei ole Somalia (s. 44), vaan se on Komorit.

Kirjoittajan maailmankuva ei ole täysin vapautunut arabisosialistisista myyteistä. Jos islamilaisen maailman demokratiavaje olisi ”varsinkin Yhdysvaltain” syytä (s. 39), miksi demokratia on kuitenkin menestynyt parhaiten Yhdysvalloille ystävällismielisimmissä maissa kuten NATO-maa Turkissa, Marokossa ja Indonesiassa? Miksi ”arabikevään” demokratialiikehdintä kohtasi kiivaimman vastustuksen amerikkalaisvastaisissa Libyassa, Syyriassa ja Iranissa? Eikö ulkomaailmasta kannattaisi syyllistää pikemminkin entisiä siirtomaaisäntiä – mukaan lukien Venäjä ja Kiina – jotka tukivat aikoinaan Euroopan suljetuinta maata Albaniaa, sittemmin kaaokseen ajautunutta Somaliaa sekä yhä maailman totalitaarisimpiin maihin kuuluvaa Uzbekistania ja Turkmenistania? Näihin verrattuna jopa Saudi-Arabiassa ja Israelin miehittämällä Länsirannalla vallitsee verrattain hyvät olot. Entä mitä pahaa amerikkalaiset ovat tehneet vaikkapa Mauritaniassa ja Sudanissa? Toisaalta arabien olisi jo korkea aika hakea syyllisiä ongelmiinsa peilin kautta. On kohtuutonta väittää, etteivät Britannia ja Ranska olisi pyrkineet lainkaan demokratisoimaan siirtomaitaan (s. 56), kun vaivautuu vähänkin vertailemaan niiden hallinnollista kehitystä maailmansotien välillä. Vai olivatko osmanien Egypti ja itsenäiset malaijiruhtinaskunnat maanpäällisiä paratiiseja ennen brittien tuloa? 

Jäikö rohkeus puolitiehen?

Ihmisoikeusjuristille ominainen sokea pakolaisten puolustelu nousee esiin kun kirjoittaja myöntää pakolaisilla olevan vaikeuksia työllistyä (s. 70-71), mutta ei uhraa riviäkään kahdelle ikävälle mutta loogiselle selitykselle: pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden joukossa on myös jonkin verran työtävieroksuvia tai muuten vain hankalia ihmisiä; osalla on myös mielenterveysongelmia joko kärsimänsä trauman tai lähtökohtaisesti vainoharhaisen luonteen vuoksi. Varsinkin silloin, kun kirjoittaja on rasismiepäilyjen yläpuolella, hänen kannattaisi myöntää nämä mahdollisuudet ennen kuin ryhtyy kaunistelemaan tilastoja.

On aivan oikein tuoda esiin sitä, että pakolaisissa on monenlaista väkeä ja he ovat vain pieni osa kaikista maahanmuuttajista. Kirjoittaja muistaa onneksi huomauttaa, että läheskään kaikki Suomen muslimit eivät ole maahanmuuttajia saati päinvastoin. Samoin on terveellistä varoittaa eurooppalaisia itseriittoisuudesta (s. 78), sillä meillä olisi paljonkin opittavaa muusta maailmasta.

Toisin kuin usein kuvitellaan (s. 160) Iranissa ei tiettävästi ole teloitettu ketään pelkästä homoseksuaalisuudesta, vaan syytteisiin on aina liittynyt raiskaus tai murha. Muslimimaat ovat usein pahimmillaankin hieman mainettaan parempia.

Vaikka Husein Muhammed sanoo reippaasti ”Ei!” monille muslimien – tai useamminkin hyväätarkoittavien ei-muslimien heidän puolestaan ja nimissään – vaatimille erivapauksille, hän suhtautuu suvaitsevaisesti islamistinaisten huiveihin (s. 118 ja 206). Ne olisivat kuitenkin rinnastettavissa poliittisiin univormuihin tai kaupallisiin mainoksiin. Huhtikuussa 1934 ”puserolailla” hillittiin suomalaisten fasistien intoa esiintyä ulkomaisia esikuvia jäljitellen yhdenmukaisissa mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. Entä jos nykyisin joku katsoisi hakaristihihamerkin, Che Guevara -paidan tai muun omaa vakaumustaan julistavan asusteen käytön yksilönoikeudekseen uskonnonvapauden nimissä? Eikö voisi edellyttää, että tällainen identiteetin demonstratiivinen manifestoiminen, sukupuolisuuden korostaminen tai säädyllisyyden loukkaaminen voidaan kieltää silloin kun viran hoito edellyttää tiettyä puolueettomuutta ja asiallisuutta tai työnantaja kokee työntekijänsä pukeutumisen antavan vastenmielistä viestiä?

Myös miesten päähineisiin kirjoittaja suhtautuu kevyenlaisesti. Kanadan sikhipoliisit eivät pidä turbaaniansa kypärän alla (s. 114), vaan sen sijasta. Tosin Vancouverissa on sikhipoliisipäällikkö, joka ei käytä uskonnolleen tunnusomaista turbaania. Sikhitkin ovat joutuneet tekemään myönnytyksiä työturvallisuudelle.

Ongelma ei ole siinä, mitä ihminen pitää päässään, vaan miksi ja miten. Naiset ovat kautta aikojen Suomessakin pitäneet mitä erilaisimpia huiveja eri tavoin solmittuina ilman että se olisi ketään ärsyttänyt. Myös miesten parrankasvu on seurannut muotivirtauksia, mutta jos ulkonaisin seikoin halutaan korostaa omaa erinomaisuutta ryhmänä ja erottua valtaväestöstä, kyse ei ole pelkästään yksityisasiasta.

Kun kirjoittaja puoltaa vähävaraisten muslimipoikien ympärileikkaamista verovaroin (s. 194-195), aborttia parempia rinnastuksia voisivat olla lävistykset ja tatuoinnit – pitäisikö nekin saada teettää terveyskeskuksissa vain siksi, etteivät omat rahat riitä kulttuuriperinteen vaalimiseen yksityisellä lääkärillä?

Vaikka luterilainen kirkko ei päätä avioeroista (s. 172), katoliseen kirkkoon kuuluvan suomalaisen on haettava aiemman avioliiton mitätöimistä katolisen kirkon tribunaalilta, jos mielii päästä kirkossaan uusiin naimisiin. Tämä olisi hyvinkin rinnastettavissa ehdotettuun vapaaehtoiseen sharia-perheoikeuteen. Husein Muhammed tyrmää ehdotukset perustellusti, mutta jättää vielä muutaman näkökulman avoimeksi. Ongelman ei tarvitse olla edes sukupuolten tasa-arvossa, sillä naisia ei välttämättä kiinnosta yhtäläinen oikeus juopotella ja pettää puolisoaan ”miehen lailla”, jos tällaisista oikeuksista luopumalla voisi sitouttaa miehet aviolliseen uskollisuuteen ja raittiuteen. Sharian soveltamisen ongelmaksi jää kuitenkin se, ettei suomalainen lainsäädäntö tarjoa tehokkaita sanktioita, joilla mies voitaisiin velvoittaa edes huolehtimaan lastensa elatusmaksuista.

Kuten kirja monessa arkielämän esimerkissä osoittaa, valtaosa Suomen muslimeista suhtautuu asioihin käytännöllisesti, eikä vaadi valtaväestöltä kuin vapautta ja rauhaa järjestää oma elämänsä rehellisen työn ja rakastavien perhesuhteiden varaan. Poikkeuksellisia mielipiteitä löytyy yhtä lailla kristillisten lahkolaisten kuin kiihkeiden vapaa-ajattelijoiden piiristä. Niistä olisi hyvä käydä ennakkoluulotonta keskustelua, mutta paniikkia on turha lietsoa muslimien maahanmuuton vuoksi. Monella tapaa muslimit voivat itse asiassa vanhoillisuudessaankin vahvistaa perinteisiä suomalaisia arvoja ja hyviä tapoja. Jos isovanhempamme olisivat jostain nykymenossa huolissaan, niin tuskin siitä, että kirjava joukko muslimeja muodostaa vajaan prosentin Suomen väestöstä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *