Keräilemisessä on jotain yleisinhimillistä. Jotkut meistä keräilevät astiastoja, toiset antiikkihuonekaluja. Jotkut eivät saa tarpeekseen postimerkeistä, toiset perhosista. Jotkut himoavat yhä uusia posliininukkeja, toiset kenkiä. Kun tietyt tavarat kiehtovat meitä kyllin paljon, olemme valmiita täyttämään niillä koko kotimme – tai ehkä jopa vuokraamaan niille täysin oman huoneiston. Ranskalainen kustantaja-kääntäjä-kirjailija Jacques Bonnet pureutuu kirjassaan Kirjaston henget (alk. Des bibliothéques pleines de fantômes) yhteen keräilijätyyppiin; kirjamaanikoihin, jotka eivät pysty lopettamaan yhä uusien kirjojen hankkimista.

Bonnet on itsekin tällainen ”kirjafriikki”. Hänellä on useiden kymmenien tuhansien kirjaniteiden jättimäinen kokoelma eli käytännössä oma yksityinen kirjastonsa, joka levittäytyy ympäri hänen asuntoaan. Bonnet pohtii, mikä saa ihmisen käyttäytymään näin. Hän ihmettelee, miksi kukaan haluaisi vaikeuttaa omaa elämäänsä vapaaehtoisesti keräämällä tällaisen määrän kirjoja. Bonnet nimittäin myöntää, että loputon kirjapaljous tekee elämästä perin hankalaa – ja kallista. Esimerkiksi muuttamisesta tulee lähes mahdotonta sen jälkeen kun niteiden määrä on ylittänyt tietyn rajan. Kirjat ovat painavia, ne keräävät pölyä ja vievät valtavasti tilaa. Ne ovat uusina ostettaessa perin tyyriitä, mutta eteenpäin myytäessä niistä saa vain harvoin hyvän hinnan. Ja loppuunmyytyjen painosten ja keräilykappaleiden hankkiminen se vasta onkin erityisen kallista ja aikaavievää puuhaa – ja samalla koko keräilyharrastuksen suola.

Kirjaston henget huokuu rakkautta ja kunnioitusta kirjoja kohtaan. Bonnet kertoo ylitsevuotavalla triviatiedolla kuorrutettuja tarinoita eri kirjojen kohtaloista, poluista ja historioista. Paikoin tämä tarinointi äityy puuduttavaksi kymmenien ja taas kymmenien vuosilukujen, teosten, käännösten ja henkilöiden nimien pursutessa lukijan silmille. Missä mennään, mikä on oleellista? Välillä teksti on melkoista tajunnanvirtaa; se hyppii asiasta toiseen ja hölöttää vähän asian vierestäkin. Tästä on kuitenkin liki mahdotonta pahastua saati pahemmin suivaantua, sillä poukkoileva ja turhankin yksityiskohtainen selostus kertoo hellyttävällä tavalla Bonnet`n valtavasta, jopa lapsenomaisesta innostuksesta ja maanisuudesta kirjoja ja kirjallisuutta kohtaan.

Bonnet`n teksti henkii laaja-alaista ja syvää lukeneisuutta. Hän ei keräile kirjoja missään nimessä pelkän materian huumaannuttamana, vaan vähintään yhtä tärkeää Bonnet`lle on kirjojen sisältö; se, mitä kirjat pystyvät tarjoamaan henkisellä tasolla. Bonnet ei väsy korostamaan sitä, kuinka upeita elämyksiä on mahdollista saada kotisohvalla köllötellen, kirjaa lukien. Lukeminen on vastalääke tylsyydelle. Se on keino paeta arkea ja omia ongelmia. Lukeminen auttaa ymmärtämään ympäröivää todellisuutta. Se opettaa uusia asioita ja avaa ovet kaikkiin maailmankolkkiin. ”Lukeminen on kuin paratiisin virta”, Bonnet kirjoittaa. Se hullaannuttaa ja vie ajantajun!

Parhaimmillaan Bonnet on silloin, kun hän horjahtaa tiukasta faktatiedosta humorismin puolelle. Hän viljelee hauskoja anekdootteja muun muassa erilaisista menetelmistä ja periaatteista, joiden mukaan kirjahyllyt on mahdollista järjestää. Hän kertoo lukemisen vimmasta; siitä kuinka hän on poistunut kesken hienon illallisen vain päästäkseen kotiin lukemaan. Hän kuvailee bibliofiilien maanisuutta pilke silmäkulmassa ja osoittaa, että lopulta tärkeintä on saalistus: kun joku hartaudella ja kiivaudella etsitty kirja viimein löytyy, innostus sitä kohtaan romahtaa saman tien.

Kirjaston henget on eräänlainen tietokirjaversio argentiinalais-urugualaisen Carlos María Domínguezin huikeasta pienoisromaanista Paperitalo (alk. La casa de papel), jossa kirjahulluuteen vajonneet henkilöt kokevat karulla tavalla, mihin loputon kirjojen hamstraaminen voi johtaa. Bonnet siteeraakin Dominguezia useampaan kertaan pyrkiessään selittämään kirjamaanikoiden elämää: ”Niteet levittäytyvät vaivihkaa ja ääneti ympäri asuntoani. En pysty pidättelemään niitä.” Vaikka alati paisuva kirjakokoelma saattaakin joskus ahdistaa keräilijöitä, kaiken sen yllä leijailee silti loputon rakkaus. Kirjastoissa on jotain jumalallista; niihin tiivistyvät sekä aika että tila. Bonnet palvoo kirjastoja häpeilemättä ja kuvailee omistajan ja kirjaston suhdetta tavalla, joka tuo mieleen parisuhteen: ”Kirjaston luota täytyy ajoittain lähteä, jotta voi kaivata sitä ja löytää se onnellisena uudelleen. Vain silloin kirjasto täyttää kunnolla tehtävänsä. Etäisyyden päästä kirjastoa ihannoidaan, ja se auttaa kestämään matkan rasituksia.” Lukija ei voi kuin hymyillä – ja olla täysin samaa mieltä.