Paremman väen seurassa

Kuninkaallisten edesottamuksia seurataan lähes päivittäin kaikessa mediassa. He elävät maailmassa, jonka julkisivu tunnetaan, jonka kohut ja huippuelämykset raportoidaan tavalliselle rahvaalle näyttävästi. Monarkit ovat olleet ja ovat edelleenkin osa yhteiskunnan todellisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Rojalistin käsikirja tarkastelee heidän elämäänsä laajassa kontekstissa, mutta samalla sisältäpäin.

Jaatinen, Satu: Kuninkaallisessa seurassa. Rojalistin käsikirja. Docendo, 2020. 264 sivua. ISBN 978-952-291-740-9.

Kuninkaallisuus on kiinnostanut ihmisiä kautta aikojen. Siitä asti, kun paavi Stefanus III kruunasi (voiteli) frankkipäällikkö Pipin Pienen frankkien kuninkaaksi, on Euroopassa ollut virallisia kuninkaita. Käsitteenä kuningas on kuitenkin jo pronssikauden ajoilta tunnettu germaanisperäinen nimitys, joka on lainautunut sittemmin useisiin kieliin. Se merkitsee yksinkertaisesti hallitsijaa, johtajaa. Suomessa käsite on merkinnyt arkikielessä mm. työyhteisön esimiestä (nuottakuningas). Norjassa se merkitsi aikoinaan paitsi valtakunnan hallitsijaa myös alueellista johtohahmoa, vaikkapa taloudellisesti menestynyttä kauppiasta (nessekonung). Satu Jaatinen lähtee mainiossa käsikirjassaan kuitenkin liikkeelle valtiollisista hallitsijoista ja heidän ympärilleen kietoutuneista monimutkaisista tapa- ja oikeuskulttuureista.

Jaatinen tuntuu olevan monarkisti. Hän käsittelee kuninkaanvaltaa yleisesti toisin kuin joku toinen, yhden kuningasperheen tai -suvun kannattaja, jota kutsutaan rojalistiksi. Tämän tärkeän selvennyksen jälkeen Jaatinen lähtee liikkeelle tarjoamaan lukijalleen avainsanojen ja kuvituksen kautta koko sen maailman, joka kietoutuu monarkkien ympärille.

Vaakunat aateliston merkkinä

Keskiajalla hallitsijan ympärille syntyi eräänlainen hovipalvelijoiden ryhmä, niin hallintotyössä kuin sotatantereellakin. Syntyi myös ritarilaitos ja aatelisto, joilla oli omat tunnusmerkkinsä. Aatelismiehellä – siis miehellä – oli vaakuna, joka kuvasi hänen taustaansa ja maailmankuvaansa. Tätä näytettiin niin lipuissa kuin viitoissakin ja ne ovat edelleenkin osoitus siitä, että vaakunan omaava henkilö on jotakin tavallista parempaa. Tosin nykyisin vaakunan saa teettää itselleen kuka tahansa, kunhan vain hallitsee heraldiset säännöt. Ritarikuntien ristitunnuksia löytyy myös itsenäisyyspäivänä kansalaisten rintapielistä, kun niitä on annettu kunniamerkkeinä ja palkkioina hyvin suoritetusta yhteiskunnan palvelemisesta.

Vaakunoita voi katsella vaikka vanhojen kirkkojen seinillä, jonne aateliston hautavaakunat on nostettu, tai Ritarihuoneen seinällä, jossa riippuvat niin vielä elävien kuin jo sammuneiden aatelissukujen vaakunat. Vaakunoista selviää myös aatelisten keskinäinen arvojärjestys. Esimerkiksi Suomessa kreivillä on vaakunassaan kolme kypärää, vapaaherralla kaksi ja muilla yksi.

Mannerheim-kreivisuvun vaakuna. Ossi Blom Suomen ritariston ja aatelin kalenteri 1989. Wikimedia Commons.

Aateliston arvonimet kertovat nekin hierarkiasta. Korkein on herttua, sitten tulevat markiisi, kreivi/jaarli, varakreivi, paroni/vapaaherra. Eri maissa on näistä lukuisia variaatioita. Arvossaan korkein on kuitenkin keisari. Kuninkaallisia kutsutaan omilla arvonimillään: He ovat majesteetteja, kuninkaallisia korkeuksia tai kunnianarvoisia. Ja tietenkin prinsessoja ja prinssejä, jotka odottavat vapautuvaa paikkaa tai hyvää naimakauppaa.

Jos naimakauppa naapurimaan kuninkaanlapsen kanssa onnistuu, pidetään kuninkaalliset häät, joita nykyisin seuraavat miljoonat televisionkatsojat ympäri maailman. Kuninkaallisten naittaminen keskenään on ollut ja on edelleenkin eräänlaista peliä, jossa selvitetään tarkkaan kandidaattien taustat. Euroopassa kaikki kuningashuoneet vaikuttavat olevan jollain tavalla sukua toisilleen. Nykypäivänä nuoret kuninkaalliset ovat alkaneet hankkia puolisoitaan ohi monarkiarajojen ja solmineet ns. porvarillisia avioliittoja, mutta samalla nostaneet puolisonsa kuninkaallisten piiriin prinsessoiksi ja prinsseiksi tai vastaaviksi.

Kuninkaat eivät käytä sukunimiä. Vieraskirjaan riittää Silvia ja Carl Gustav. Tämä ei merkitse alentumista tuttavalliseksi, kuninkaallisilla ei vain ole ammatissaan sukunimiä. Toki väestökirjanpidossa nämä mainitut ovat Bernadotteja, lähtöisin Ranskasta. Ruotsin Kalle on numeroltaan XVI. Suomalaiset ovat perinteisesti käyttäneet omista ja sittemmin ulkomaiden hallitsijoista kotimaista nimimuotoa. Näitä Kaarleja on Ruotsissa ollut ainakin jo vuodesta 1161, mutta silloin astuikin valtaan Kaarle VII. Tämä johtui siitä, että Johannes Magnus kirjoitti aikoinaan teoksen Göötan ja Svean kaikkien kuninkaitten historia, ja kehitti ruotsin kuninkaitten luettelon aina Nooan pojanpojasta alkaen. Vaikutti hienommalta olla VII, vaikka olisikin oikeasti I.

Samuel Luke Fildes: Kuningas Yrjö V, 1911, Royal Collection, Wikimedia Commons.

Regaalit ja hovin asema

Hallitsijan tunnusmerkkejä vaakunan ja lipun lisäksi ovat regaalit, hallitsijan valtaa symboloivat esineet. Niistä tunnetuin on omena, maapallon symboli, jonka päällä on risti. Se symboloi hallitsijan asemaa Jumalan ja maallisen vallan välissä. Sitä hallitsija kantaa vasemmassa kädessään ja oikeassa hänellä on valtikka, joka symboloi Kristuksen sauvaa ja kertoo hallitsijan olevan kansansa paimen.

Päässään hallitsijalla on kruunu, joskus kullattu laakeriseppele. Kruunut ovat osa valtakunnan aarteita, niitä säilytetään visusti turvassa ja ne ovat esillä vain erityistilanteissa. Suomessakin on kuninkaan kruunu, joka teetettiin Hessenin prinssille Friedrich Karlille, josta piti tulla ja tulikin pariksi kuukaudeksi Suomen kuningas vuonna 1918. Myös kuningattaret ollessaan miehensä puolisoita voivat käyttää samoja regaaleja. Useimmiten naispuolisilla monarkeilla on kuitenkin päässään tiara, joka ei kuitenkaan ole heidän erioikeutensa. Tiaraa voi käyttää vaikka Miss Suomi tai tangokuningatar. Sen sijaan viimeksi mainittujen kasvoja ei ole ikuistettu kolikoihin, kuten varsinaisten hallitsijoiden on.

Taiteilija Eric O. W. Ehrströmin suunnitelman mukaan Tuomas Hyrskyn toteuttama replika Suomen kuninkaan kruunusta. Kuva Serlachius-museot.

Kuninkaat ja kuningattaret ovat yhteisönsä hallitsijoita. Aiemmin tämä merkitsi selvää yksinvaltiutta – olihan kuninkuus suoraan Jumalasta – mutta nykyisin vain harvassa yhteiskunnassa kuningas on yksinvaltias. Kuningas on arvojohtaja, jolla ei ole varsinaista maallista valtaa – itse asiassa se alkaa olla demokratioissa jopa kiellettyä. Mutta hovi monarkilla kyllä on. Sen symbolina on residenssi tai hallintorakennus, linna. Ja linnassa asuu hoviväkeä, aatelisia, jotka pyrkivät pääsemään hallitsijan suosioon, palvelijoita ja seuralaisia sekä väkeä, joka vain norkoili ja norkoilee kuninkaansa arvon varjossa. Hovin pöytään ja kuninkaan garderobiin tavaraa tuottavat hovihankkijat, jollaiseksi pääseminen merkitsee arvostusta, laatua ja korkeita hintoja.

Majesteettirikos?

Jaatisen kirja on kaunis ja huolellisesi tehty. Tosin yhteen kohtaan on leipätekstiin eksynyt kuvateksti ilman kuvaa, mutta onneksi konteksti on sellainen, ettei lapsusta välttämättä edes huomaa. En myöskään käyttäisi Ruotsin valtakunnasta käsitettä Ruotsi-Suomi, vaikka kansallisesti näin halutaankin Itämaakunnan asema Suomessa ilmaista. Tarkistaisin myös, onko kuninkaitten kärpännahkaviitta kärppää vaiko soopelia, ja oliko Kaarina Maununtytär todella kuningatar ”muutaman kuukauden ajan”, kun virkaikää kertyi vain 87 vuorokautta (no, kolmekin on muutama). En myöskään oikein jaa näkemystä kuvatekstissä sivulla 96, jossa Yorkin herttua Edmund saa surmansa taistelussa. Tapahtuma on sijoitettu otsikon Majesteettirikos alle. Ei taistelussa vastapuolen kuninkaallisen surmaaminen ole majesteettirikos. Majesteettirikos määritellään yleensä teoksi, joka suoritetaan hallitsijaa tai muuta ylintä valtaa vastaan, se on rikkomus, joka loukkaa ylimmän hallitsijan arvoa. Tillyn sotilaat eivät tehneet majesteettirikosta surmatessaan Kustaa II Adolfin taistelukentällä. (Kustaa III:n salamurha saattaa olla eri asia.)

Carl Wahlbom: Gustaf II Adolf återfinnes död efter slaget vid Lützen, 1855. Foto: Erik Cornelius/Nationalmuseum.

Rojalistin käsikirja on hieno kirja, joka on täynnä pientä ja suurta asiaa perusteeman ympärillä. Se avaa ovet maailmaan, jota tunnetaan vain pintapuolisesti. Kirja on kirjoitettu pieni hymynkare suupielessä, mikä näkyy tekstin sujuvuudessa ja pienissä juoruilun vivahteissa. Sen kuvitus on harkittua ja kaunista. Teos ehkä syntyi väärään aikaan. Jos se olisi ilmestynyt kahta viikkoa ennen joulua, ja jos siitä olisi julkaistu yhtä paljon päivä- ja aikakauslehtitekstiä kuin siitä nyt on julkaistu, olisi kirjan myynti varmaan ollut valtava. Saattaa se olla nytkin. Teos nimittäin täyttää kaikki ne lisätieto- ja kontekstitoiveet, joita kuninkaallisten elämää lehtien palstoilta seuraavalla valtioalamaisella on. Toivottavasti Jaatisen kirjan noste kestää ensi joulumyyntiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *