Parempaa maailmaa etsimässä

Suomessa on perinteisesti oltu kiinnostuneita utopioista. Tähän on saattanut vaikuttaa tietoisuus karuista elinolosuhteista, itsenäisyyden tavoittelu tai suomalaisille luontainen tekniikan ihannointi. Joka tapauksessa Thomas Moren Utopia ja Machiavellin Ruhtinas on kulunut lukijoiden käsissä ja teoksista on otettu jatkuvasti uusia painoksia. Matkoja utopiaan tarjoaa suomalaisille lukijoille kolme uutta suomennosta klassisista utopioista.

Lahtinen, Mikko (toim.): Matkoja utopiaan. Vastapaino, 2002. 265 sivua. ISBN 951-768-058-9.

Suomessa on perinteisesti oltu kiinnostuneita utopioista. Tähän on saattanut vaikuttaa tietoisuus karuista elinolosuhteista, itsenäisyyden tavoittelu tai suomalaisille luontainen tekniikan ihannointi. Joka tapauksessa Thomas Moren Utopia ja Machiavellin Ruhtinas on kulunut lukijoiden käsissä ja teoksista on otettu jatkuvasti uusia painoksia.
Matkoja utopiaan tarjoaa suomalaisille lukijoille kolme uutta suomennosta klassisista utopioista. Tommasso Campanellan Città del Sole eli Aurinkokaupunki (ensimmäinen versio 1602) on ollut monien tuntema, mutta vain harvojen lukema. Tähän on kyllä hyvä syy: tekstinä se on hyvin kömpelö pseudodialogi, jonka taustatarina on olematon.
Toisaalta Aurinkokaupunki sisältää kiinnostavan käänteishobbesilaisen lähtökohdan, jossa ihmiskunta on turmeltunut ja auktoriteettia tarvitaan sen palaamiseksi viattomuuden tilaan. Auktoriteetiksi kelpaavat paavi sekä Espanjan tai Ranskan kuningas. Aurinkokaupunki on vielä pohjimmiltaan hyvin keskiaikainen rakennelma, jonka malliksi on helppo löytää Augustinuksen De civitate Dei. Teokraattisesti hallitussa kaupungissa on toisaalta monia erikoisia piirteitä, joille voi löytää erilaisia lähteitä. Esimerkiksi astronomian vahva panos kaupungin hallinnossa (esim. sodassa kosmologiset seikat ovat ratkaisevia) viittaa renessanssiin ja naisten yhteisomistus sekä rodunjalostus saattaa kieliä löytöretkien vaikutuksesta. Aristoteleen jatkuva mollaus, skolastisismin kritiikki ja uusplatonistisen ainesten korostuminen kertovat nekin omaa kieltään teoksen kirjoitusajankohdasta, samoin kaukoputken ja lentämisen keksiminen, mikä toistuu myös Francis Baconin Uudessa Atlantiksessa.
Lisäksi teoksessa on viehättäviä omituisuuksia, joiden aatehistoriassa riittäisi tutkimista. Esimerkiksi sivulla 42 Genovalainen selostaa Aurikokaupungin asukkaiden kammoavan mustaa väriä kaikista alhaisimpana ja siksi he vihaavat japanilaisia, jotka siitä pitävät. Sivulla 55 on hauska topos kaatumataudista, jota Aurinkokaupungin asukkaiden sanotaan usein potevan. Se on näet merkki suuresta älykkyydestä.
Lukuelämyksenä huomattavasti kiinnostavampi on Francis Baconin Uusi Atlantis (1626), jossa kunnollinen kehystarina ja aito dialogi luovat vaikutelman johdonmukaisesta todellisesta tilanteesta. Uusi Atlantis onkin keskeneräisenäkin utopiakirjallisuuden suosituimpia teoksia. Sen päähuomio kohdistuu tieteen asemaan ja niinpä sen yhteiskunnallisuus jää sivuasemaan. Siten Uusi Atlantis kuuluu pansofistiseen perinteeseen, jossa tieteen avulla hankitaan tietoa luonnosta ja sen kautta luojasta. Baconin käytännöllisten päämäärien korostus on kuitenkin voimakkaampaa kuin esimerkiksi Auringokaupungissa.
Tieteen painotus näkyy teoksen rakenteessa, sillä kliimaksissa vieraat johdatetaan Salomonin taloon, jossa yksi viisaista kertoo heille tieteen avaamista ihmeellisistä mahdollisuuksista. Tieteellisiä kokeita selostetaan perinpohjaisesti eikä välillä voi välttyä tunteelta Baconin vision profeetallisuudesta. Näin erityisesti sivulla 130, jossa puhutaan selvästi geenimuuntelusta. Toinen keskeinen piirre Salomonin talon kuvauksessa on tieteenharjoituksen systemaattisuus – erilaiset toimijat kuten valon kauppamiehet, rosvoajat, mysteerimiehet, kaivosmiehet, myötäjäismiehet, lyhdyt, silmikoijat ja luonnon tulkitsijat puurtavat väsymättä tieteen editymisen nimeen ja viisaiden aristokratian yleisen hyvän nimeen.
Myös Uudesta Atlantiksesta löytyy pieni hauska erikoisuus. Selostaessaan menneisyyttä viisas kertoo Atlantiksesta, joka tuhoutui tulvassa. Tuon myyttinen mantereen tilalle tuli kansa, jota Benselemin viisas kuvaa seuraavasti: ”Älkää siis hämmästelkö Amerikan väen vähäisyyttä tai kansan sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, sillä teidän on käsitettävä, että Amerikan asukkaat ovat nuori kansa, ainakin tuhat vuotta nuorempi kuin muu maailma, sillä se aika kului suuren vedenpaisumuksen ja heidän paikallisen tulvansa välillä.” Tosin kyse on intiaaneista.
David Humen vakaa tyyli, ”selväjärkisyys” ja maltillisuus tekevät Täydellisen valtion ideasta (1752) varsin kelvollisen yhteiskuntakuvauksen, mutta utopia se on vain heikossa mielessä. Hume ottaa esikuvakseen Harringtonin Oceanan, joka perustuu vallitseviin oloihin ja tietoisesti erottaa itsensä Platonin ja Moren edustamasta utopiaperinteestä, joka perustuu puhtaisiin kuvitelmiin. Hivenen kuivakka Täydellisen valtion idea on tiukan tasavaltalainen kuvaus valtion eri elimistä, joiden kuvailu on luonteeltaan varsin tekninen. Hume kertoo esittävänsä hallitusmuodon, jolle hän ei teoriassa keksi mitään vastaväitteitä. Tässä hän oli kuitenkin tyypilliseen tapaansa vaatimaton, sillä Täydellisen valtion ideaan sisältyy monia räjähdysherkkiä aineksia.
Tälläisiä ovat esimerkiksi vahva vallan kolmijako, sillä Humen mukaan ylähuoneen ansioituneista miehistä koostuvat aristokratia ”olisi erinomainen muuri sekä monarkian suojaksi että monarkiaa vastaan.” Hume kannattaa myös sveitsiläistyyppistä palkka-armeijaa, lainsäädäntövallan ylivoimaa toimeenpanovaltaan nähden sekä vapaan kaupan sallimista ja uskonnon pitämistä aisoissa.
Hume päättää lyhyen kirjoitelmansa toteamalla virheelliseksi ”sen yleisen mielipiteen, ettei mitään suurta valtiota, sellaista kuin Ranska tai Iso-Britannia, voitaisi koskaan muokata tasavallaksi, vaan että tälläinen hallitusmuoto voi esiintyä vain kaupungissa tai pienellä alueella.” Todellakin.
Erinomaisena lisänä Matkoja utopiaan sisältää Mikko Lahtisen laajan esseen Matkoja mahdolliseen: utooppisen ajattelun vaiheita. Lahtinen selostaa utopia-sanan etymologian ja utopioiden luokittelun ja käy sitten läpi utopioiden historian antiikista nykyaikaan. Historiikki on selkeä ja monipuolinen ja se kattaa myös laajan joukon kaunokirjallisia utopioita. Mukana on monia tuntemattomimpia nimiä, kuten Fiore, joka ensimmäisenä keksi ns. luostarikommunismin. Painottamalla nykyajan utopioita Lahtinen luo yhteyksiä uusien ja vanhojen utopioiden välille ja tuo esille nykykeskustelun kuten globalisaatiokritiikin yhteyden utopiakirjallisuuteen. Lahtinen myös valottaa oivaltavasti renessanssin merkitystä myöhemmälle aatehistorialle.
Kaiken kaikkiaan Matkoja utopiaan on valmisteltu huolellisesti. Pia Mänttärin, Topi Makkosen, Petri Koikkalaisen ja Tuukka Tomperin käännökset ja johdannot kestävät ankarimmatkin tieteelliset vaatimukset niin esittelyiden, noottien kuin kielenkin osalta. Teoksen soisi kuuluvan kaikkien niin yhteiskunnasta, historiasta ja aatehistoriasta kuin utopioistakin kiinnostuneiden aktiivikäyttöön.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *