Pariisin päiviä holokaustin varjossa

Hélène Berrin päiväkirja kuvaa Pariisilaisen opiskelijan näkökulmasta juutalaisvainojen kehitystä miehitetyssä Ranskassa. Kirjallisesti taitavasti laadittu päiväkirja puntaroi myös hallitusti tapahtumien kuvaamisen mahdottomuutta ja niitä vaikeita moraalisia valintoja joita juutalaiset tuona aikana joutuivat kohtaamaan.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944 [Journal d´Hélène Berr]. Käännös: Erkki Jukarainen. Tammi, 2009. 252 sivua. ISBN 978-951-31-4303-9.

Päiväkirjat ovat kuuluneet keskeisellä tavalla tietoisuuteemme holokaustista. Keskeisin ja kuuluisin on tietenkin Anne Frankin päiväkirjat, mutta kaikkiaan on löydetty ja arkistoitu vähintään satoja päiväkirjoja joissa käsitellään juutalaisten toisen maailmansodan aikaista joukkomurhaa. Julkaistujakin päiväkirjoja on varovaisestikin arvioiden kymmenittäin. Hélène Berrin päiväkirjat on kiinnostava ja poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu lisä tähän joukkoon.

Historiallista arvoa päiväkirjoilla on tapahtumien tallentamisessa tuoreeltaan, ne antavat myös paljon yksityiskohtaista, asiakirjoista selviämätöntä tietoa joukkomurhan toteuttamisesta. Dramaattisimmillaan päiväkirjat ovat suoria kuvauksia teloituksista, ja jopa Auschwitzin Sonderkommandon kirjoituksia, joissa esitetään kaasutusprosessia yksityiskohtaisesti, onnistuttiin piilottamaan jälkipolvien löydettäviksi. Samalla päiväkirjat säilyttävät muiston niiden osalta jotka eivät sodan loppuun asti selvinneet, vainajat elävät kirjoituksissa.

Jo varhain todettiin päiväkirjojen arvo todistusten välittäjinä. Totalitarismin oloissa, jossa poliittisten kannanottojen esittäminen julkisesti oli mahdotonta, moni pakeni päiväkirjansa suojiin tyydyttääkseen tarvetta mielipiteensä esittämiseen. Päiväkirjojen laatimiseen ja säilyttämiseen myös kannustettiin aktiivisesti esimerkiksi pakolaishallitusten toimesta, ja jopa Anne Frank sai innoitusta tällaisesta toiveesta.

Useat kirjoittajat uskoivat että juutalaisia oli kohtaamassa täydellinen hävitys, ja siten moni koki tarvetta tallentaa edes joitain muistikuvia katoamassa olevasta kansasta. Suurimittaisin projekti lienee ollut Varsovan ghetossa historioitsija Emanuel Ringelblumin johdolla toteutettu salaisen, koodinimellä Oyneg Shabes kulkeneen yli 35 000 sivua käsittävän arkiston kokoaminen.

Holokaustista kertovia päiväkirjoja tutkinut Alexandra Garbarini on teoksessaan Numbered Days: Diaries and the Holocaust todennut monien kirjoittajien pyrkimyksen ”kirjoittaa itsensä tulevaisuuteen”, säilyä hengissä kirjoitusten kautta. Toisaalta Garbarini havaitsi, että lukuisat kirjoittajat pohtivat myös representaation ongelmia: kirjoittajat kokevat että kokemusta ei ole mahdollista välittää kielen kautta ja erityisesti he kantoivat huolta siitä, että historioitsijat, jotka eivät ole jakaneet heidän kokemuksiaan, eivät kenties kykenisi täsmällisesti kuvaamaan tapahtumia.

Päiväkirjojakin on luonnollisesti monenlaisia: osa keskittyy lähinnä yleisiin, julkisiin tapahtumiin ja kirjaa esimerkiksi Lodzin ghettokronikan tavoin kaikki päivittäiset tapahtumat ilman omia kannanottoja tai tuntemuksia, osa on puolestaan luonteeltaan yksityisiä ja keskittyy pääasiassa tapahtumiin jossa kirjoittaja on itse ollut osallisena. Yksityisluonteiset päiväkirjat voivat monesti valottaa julkisia päiväkirjoja paremmin esimerkiksi sitä, mitä tavalliset juutalaiset itse todella tiesivät vainoista ja mitä he odottivat tulevaisuudelta. Yleensä kohtuullisen hyvin informoitujen ghettojohtajien kirjoituksista tämä käy huonommin selville.

Ranskan juutalaisten kohtaloista on käsillä olevan teoksen ohella eräänä keskeisenä dokumenttina säilynyt Raymond-Raoul Lambertin vuonna 1985 julkaistu päiväkirja. Lambertin päiväkirja painottuu paljolti byrokratian kiemuroihin tuoden kuitenkin myös juutalaisjärjestö UGIF:n (Union générale des israélites de France) johtotehtävissä toimineen kirjoittajan moraaliset dilemmat esille. Myös Berrin päiväkirja valottaa Lambertin johtaman järjestön toimia, Hélène Berr toimi järjestössä lastenhoitajana.

 

Nuoren naisen päiväkirjat

Helene Berrin päiväkirjaa on mainostettu ranskalaisena Anne Frankina, huolimatta siitä että Berrin päiväkirja on selkeästi vanhemman henkilön kirjoittama, ja se on myös sekä kirjallisesti hiotumpi että analyyttisempi historiatietoisuudeltaan. Yhteyksiäkin toki on, muun muassa se että he kuvaavat samaa ajanjaksoa ja se että molemmat päätyivät Bergen-Belseniin.

Berr kuvaa laajalti ja mielenkiintoisesti opiskelijaelämää miehitysajan Pariisissa. Berr ei kuvauksessaan pane paljoa painoa juutalaisuudelle muutamia lähinnä juhlapäiviin liittyviä hajamerkintöjä lukuun ottamatta. Hélène Berr kuului sangen maallistuneeseen osaan juutalaisväestöä ja kirjan alun kuvauksen perusteella hän ja hänen perheensä edustivat tyypillistä ranskalaista porvaristoa.

Päiväkirja on hyvin kirjallinen ja erityisesti päiväkirjan alkupuolen ihmissuhdepohdinnat ovat huolellisesti kirjoitettuja ja antavat kuvan pikemminkin romaaniyritelmästä kuin tyypillisestä päiväkirjatekstistä. Yksittäisten päivien merkinnät saattavat olla useita sivuja pitkiä, tekstissä käytetään runsaasti kirjallisia lainoja, ja Berr antaa ystävilleen jopa tunnettujen romaanihenkilöiden nimiä. Tapahtumien tiivistyessä huomio alkaa keskittyä kuitenkin itse asioihin ja tyyliseikat jäävät sivummalle: ”Merkitsen tosiasiat hätäisesti muistiin jotten unohtaisi niitä, koska niitä ei saa unohtaa”.

Hélène Berrin kertomuksessa tiivistyvät tapahtumat lomittuvat ensin arkeen, muuttuvat sitten henkilökohtaisemmiksi ja koskevat lopulta suoraan hänen perhettään ja itseään. Vaikka kuljetukset leireille olivat alkaneet jo aiemmin, toukokuussa 1942 juutalaisille annettu määräys käyttää keltaista tähteä on Hélènelle ensimmäinen kouriintuntuva merkki juutalaisten eriävästä asemasta.

Keltainen tähti merkitsi yhtä askelta kohti ”sosiaalista kuolemaa”, juutalaisten lopullista syrjäyttämistä normaalista yhteiskuntaelämästä. Samaan tähtäsivät lukuisat, aste asteelta tiukentuvat pikkumaiset rajoitukset, kuten kielto käyttää arjalaisten kanssa samoja vaunuja metrossa. Kuukautta myöhemmin kiellettiin jo pääsy kaikkiin julkisiin tiloihin. Askelet olivat pieniä mutta merkittäviä. Mitä pidemmälle juutalaisten eristäminen meni, sitä helpompaa heidät oli sitten lopulta myös poistaa yhteisöstä kokonaan.

Asteittain toteutettaessa toimenpiteet eivät herättäneet muun väestön eivätkä edes juutalaisten näkyvää vastarintaa. Ja vähittäisiin alistustoimiin sopeutuminen kukistaa uhrien ”ylpeyden, arvokkuuden ja vastarintahengen”. Berr kirjoittaakin että he ”haluavat tehdä uhreistaan halveksittavia, eivät herättää ihailua heitä kohtaan”. Tällöin muiden ei tarvitse osoittaa uhreille edes sääliä.

Tähden myötä Berr kokee eräänlaisen ”sosiaalinen kuoleman” hänen joutuessaan kestämään ihmisten tuijotukset ja välittömän identifioinnin juutalaiseksi.  Keltainen tähti koituu hänen isänsä kohtaloksi, ja jälleen kovinkin pikkumaisella tavalla: isän pidätyksen syy oli se että tähti oli huonosti kiinnitetty.

Toisaalta pidätystä seuraa ensin romahdus ja tunnottomuus, toisaalta pyritään jatkamaan kuten ennenkin ja asiat puetaan hetkittäin normaaliuden kaapuun. Jatkuvasti kuitenkin kuuluu, kuin kaikuna, vihjeitä synkemmästä todellisuudesta, pidätyksistä, kuolemista, leireistä. Merkitys tuntuu katoavan ja kodin normaalius hajoavan. Hélène tavaa isän Drancysta lähettämää korttia ymmärtämättä tekstiä: ”En onnistunut yhdistämään kirjoitusta merkitykseen, sanojen merkitykseen. [–] kotona viipyvän isän ja kortin Drancyssa kirjoittaneen isän välille alkaa avautua kuilu”.

Perhe yrittää jatkaa vainosta ja pidätyksistä huolimatta entisten kaavojen mukaan, rituaalit pitävät elämän näennäisesti järjestyksessä. Hélène uppoutuu normaalielämään ja merkitsee päiväkirjaansa että ”uskoin kaiken muun olevan unta”. Pian kuitenkin kuilu leirille vietyjen ja kotiin jääneiden välillä alkaa umpeutua pidätysten muuttuessa jokapäiväisiksi ja saksalaisten toimien raaistuessa, toimenpiteet koskevat koko naapurustoa ja toteutetaan enempiä salailematta.

Horror! Horror!

Kuljetuksia ja uusia vainotoimia jatkuvalla syötöllä kohtaavassa Pariisissa tunnelma on kuin keskitysleirissä, Hélènen päiväkirjamerkintä syyskuulta 1942 kuvastaa lähinnä toivottomuutta: ”[t]ulevaisuudessa tai edes ylihuomisessa ei ole mitään toivottavaa vaan yksinomaan pelättävää [–] Jokainen valmistautuu ja odottaa aivan kuin edessä olisi draaman viimeinen näytös.”

Berr kirjoittaa heinäkuun alussa kirjautuneensa juutalaisten avustusjärjestön suojiin, järjestön jäsenyys suojasi ainakin periaatteessa vainotoimilta, joskin väliaikaisesti. Järjestöön kuuluminen on Hélènen mukaan hinta joka jäämisestä on maksettava, vaikka häntä ”inhottavat kaikki ne enemmän tai vähemmän sionistiset liikkeet, jotka pelaavat saksalaisten pussiin aavistamatta sitä itsekään”. Kritiikki järjestöjen ja juutalaisneuvostojen politiikkaa kohtaan nousi sodan jälkeen voimakkaasti esille erityisesti Hannah Arendtin Eichmann-kirjan yhteydessä, mutta kuten Berrin päiväkirjakin todentaa, juutalaisorganisaatioiden politiikan ongelmat nähtiin jo sodan aikana.

Tietoa juutalaisten lopullisesta kohtalosta tihkui vähitellen. Kesäkuun lopulla 1942 tiedettiin itään kuljetettujen olevan jollain leirillä Krakovan lähellä. Marraskuussa 1943 Berr mainitsee jo huhuttavan että kuljetettavia tapetaan kaasulla Puolan rajalla. Pariisissa tunnelmat vaihtelevat epätoivon ja kuoleman odotuksen tai toivomisen välillä. Lopun lähestyessä Berrin pohdinnat kääntyvätkin jälleen sisäänpäin ja toisaalta pyrkimyksiin ylittää kärsimyksen ja kuvauksen välinen kuilu, joka tuntuu mahdottomalta ylittää.

Draaman kaari täyttyy kun koko perhe joutuu pidätetyksi ja Berr päättää päiväkirjansa hänelle ominaiseen tapaan kirjallisella viittauksella, tällä kertaa Machbetin sanoin: ”Horror! Horror! Horror!”.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *