Oi Suomi , katso, sinun päiväs koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa, kuin itse taivahan kansi sois.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa. Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

V.A. Koskenniemi

Tässä se kirja nyt on, minun kädessäni, Juha Seppälän Suomen historia. Koko kevään olin malttamattomana odotellut tätä kirjaa. Sen verran rehvakkaita lastuja mies veisteli tulevasta kirjastaan ennakkoon. Pätkät Imagessa olivat kutkuttavan herkullisia ja lisäsivät vain odotuksia. Seppälä totesi, että tässä maassa isänmaalliset käkikellot ovat kukkuneet tarpeeksi kauan. No, ota ristiksesi siniristi, jos uskallat, ajattelin silloin.

Kirjanliepeessä rötköttää Juha Seppälän kuva: on kolean näköinen jermu. Black & Decker-katse ja lyhyet, sotilaalliset hiukset. Aika on ajellut potkukelkallaan edestakaisin yli mietteliään otsan. Silmänaluset ovat mustat valvomisesta, öisestä kirjoittamisesta. Totinen mies imee tupakkaa, posket lommolla. Olemuksessa on piittaamattomuutta, ripaus kapinaa. Takki on nahkaa, tietenkin. Lieneekö ostettu Porin etniseltä vähemmistöltä ?

Kirja on pilkottu neljään erikokoiseen osaan: Matolampi, KEISARIT JA KUNINKAAT, HOVIMARSALKKA JA RUHTINAAT KÄYVÄT JALAN.

Ensimmäinen osa Matolampi kertoilee väljästi Seppälän oman suvun historiasta Suomen historian kulisseissa. Juha Seppälä kertoo pappansa isän olleen ammatiltaan seppä. Tietenkin, ajattelen, ja Juha Seppälästä tuli sanojen seppä. Hän takoo teräksistä lausetta, joka lienee vielä tulessa karaistu. Hän moukaroi ja moukaroi, taivuttelee kovimmankin sanan, myyttisimmänkin materiaalin sen näköiseksi kuin haluaa. Viholliset saavat olla varuillaan, kun Porin perkeleen ahjossa liekki loimuaa ja palkeilla puhalletaan lisää lieskoja. Ja kaiken tämän kirjallisuuskritiikkiin kuuluvan jaarittelun lisäksi Juha Seppälä on he-le-ve-tin taitava, ellei Suomen paras, lyhyen jutun kirjoittaja. Parhaassa haanpääläisessä hengessä.

Ensimmäisen osan lopussa Seppälä heittäytyy suorastaan lyyriseksi: " Vanhat koivut taipuvat veden ylle. Niihin on kiinnitetty telkänpönttöjä. Linnut lentävät siivet viuhuen rantoja pitkin, komeat linnut, mustat ja valkoiset. Syyskuun kirkas aurinko, suoveden väkevä, hiukan hapan tuoksu. Lampi kuin lähde. Olen noussut siitä nimettömänä kuin kokonainen kansa." Komeata jälkeä syntyy. Seppälä vie pisteet kotiin. Ensimmäisen osan otsikointi lienee muuten tahallinen dimunitiivi; Seppälät ja Pussisen akat kun eivät isoja kirjaimia kaipaa nosteekseen.

Toisessa osassa keisarit ja kuninkaat seikkailevat sekalaisessa seurakunnassa: on Schauman, Isontalon Antti, Vuorelan Väinö ja Niilo, Kuula, Nurmi, Luomajoen Aappo, Kailas, Sarkia, Pappa, Virma, isoäiti ja Tulenkantajat. Tulenkantajien pilkkaaminen on puettu nokkelasti Turtiaisen Haanpäälle synnyttämän muistorunon käärinliinoihin:

Myrhaa ja jazzia helmassa illan,
papukaijan paskaa pielessä sillan

Koneiden romua, paljasta pintaa,
dadaa ja reklaamivaloista paisuvaa rintaa.

Tässä on meillä sakki ja partti,
Olavin frakki ja mustapää Martti,

Hoi, me tulemme taas, kannamme tulen
laulu virralla soi ja se soi ja se soi:
mä ikkunat avaan ja Eurooppaan kulen !

Tässä osassa Seppälän historialla lastattu resiina liukuu hengähtämään sivuraiteille. Asuuko Juhassakin tekomoraalista paljastelua harrastava kolumnisti ? Ilman tätä ominaisuutta lehtolat ja hytöset, nämä journalismin vennamot, eivät saisi irtonumeroita ostavaa ja paljastuksilla märehtivää karjaa liikkeelle. Kun kirjoittajan moraali toimii markkinatalouden ehdoilla, kaikki on sallittua. Pahaa, pahaa, mutta enemmän rahaa ja lukijoita. Ei Seppälän silti kannattaisi tuhria tekstiään latteuksilla, jotka ovat olleet sensaatioita yli 50- vuotta sitten kirjallisissa piireissä. Tosin nykyisin kirjoitetaan niin tolkutonta paskaa, että keskinkertainenkin teksti alkaa tuntua hyvältä.

Kolmas ja kirjan keskeisin osa on omistettu hovimarsalkka Mannerheimille, upseerille ja herrasmiehelle, vai pitäisikö sanoa laktoosi-intoleranssista kärsivälle dekadentille dandylle Seppälän tyyliä mukaillen. Seppälä on hypistellyt Veijo Meren verratonta elämänkertaa Mannerheimista toisessa kädessään, kun hän on naputellut tekstiä paperille. Meren kliininen dokumentti tai oikeastaan marskin elämä on käännetty ylösalaisin, päälaelleen ja ikään kuin inhimillistetty, jalkautettu myytti Mannerheimista.

Teksti on sairaan svengaavaa fiktiota, rankkaa ja repivää. Seppälä heittelee lauseita kuin kranaatteja Mannerheimin elämän huippuhetkiin ja paikoitellen syntyy aika pahaa jälkeä. Kaikki me tiedämme, että ei kenraalista ole paljoa jäljellä uimahallin pukuhuoneessa, ilman univormua, saappaita, mitaleja ja natsoja. Katso kenraalia kesämökillä verkkarit jalassa ja Piipon tikat kädessä, niin ymmärrät. Seppälä ottaa marskilta univormut ja hevoset sekä henkisesti että fyysisesti ja antaa tilalle divisioonallisen höylejä naisia ja "junkivaa perusvitutusta". Kirjailija taluttaa yksinäistä ratsastajaa riimussa kohtalon ja sattuman kurimuksesta toiseen, taluttaa miestä kuin hevosta koko matkan kohdusta hautaan.

Maistelkaapa kohtaa, jossa Bibikovin kuolema tekee Mannerheimiin reiän, suuren. Voiko sodan järjettömyyttä tai sotilaan kunnian kyseenalaistamista enää kauniimmin mutta samalla kauheammin kuvata. Kammottavan pitkä on myös Mannerheimin ruumisjunan rätinki, joka seuraa perässä:

" Pilvinen päivä. Vihollisen jalkaväkiosasto oli ahdettu pieneen metsäsaarekkeeseen, saimme yhä tulta vastaamme. Kutsutin Bibikovin luokseni, kysyin miksei eskadoora ollut edennyt vihollista kohti. Jäljellä on enää neljätoista miestä, luutnantti vastasi.

– Pelkäättekö, kysyin.

Sillä kysymyksellä tapoin Bibikovin. Hänen silmissään leimahti, hän johti välittömästi miehensä eteenpäin ja kaatui melkein heti eskadooransa kärjessä. Prikaati puhdisti metsikön. Hyppäsin ratsailta ja polvistuin nuoren luutnantin ruumiin ääreen, suutelin häntä suulle.

Bibikovin kuolema jätti minuun reiän, josta vaivattomasti mahtuivat talonpoikaisarmeijan tuhannet sotilaat, kymmenet ruotsalaiset vapaaehtoiset Kalevankankaalla, Summan ja Kollaan kiusatut miehet, kommunistien ja punakaartilaisten jälkeläiset , leireillä tapetut punikit, kesän neljäkymmentäneljä sankarit, niitä kulki siitä mustasta aukosta kuin karvaköyttä eikä se tuntunut enää miltään sen jälkeen kun olin suudellut luutnantti Bibikovin kalvaita, verenmakuisia huulia."

Viimeisessä osassa ruhtinaat käyvät jalan. Joukkoon mahtuu enimmäkseen poliitikkoja ja paperitähtiä. Eräiden merkkihenkilöiden osuuden Suomen historiassa Seppälä kuittaa napakalla, lähes aforistisella luonnehdinnalla. Tässä kaksi lyhimmästä päästä, Viren ja Paasikivi: " Ei se että kaadutaan ja siitä huolimatta voitetaan olympiakultaa, mutta että sillä äänellä yritetään tehdä PR-työtä." ja " Kun setelin reunan käänsi, Paasikiven päästä tuli näkyviin rotta."

Sivulla 126 Seppälä kiillottaa vielä sitä, mitä Suomi-kuvasta on jäljellä. Ikkunat on avattu sepposen selälleen Eurooppaan ja suomalainen kulttuurikin on lopulta, aivan hirvittävien ponnistuksien jälkeen, saatettu euro-kuntoon. Ja kannammehan me kaikki, sinä ja minä, kollektiivista huolta suomalaisen kulttuurin menestymisestä Euroopassa, Aasiassa , Amerikassa, tällä planeetalla, eikö totta." Suomalaisesta kulttuurista on lopulta tullut vientikelpoista, mikä on eurooppalaisen ihmisarvon mitta. Maasta viedään möriseviä kansakoulunopettajia, alaikäisiä viulisteja, linnunluisia kapellimestareita sekä diivailevia naislaulajia, mutta pitääkö ne tuoda takaisin ", kysyy Seppälä.

Juha Seppälä ratsastaa läpi Suomen historian totuutta väistellen taitavasti kuin paroni von Munchausen. Välillä hän heittäytyy aivan hulvattomaksi, välillä hän taas pysähtyy tarkastelemaan henkilöitä huovismaisen satiirisesti pannen tarinointiin totuutta tilkkeeksi. Hänen kynänsä halkoo henkilöitä helposti kuin kuivia puita. Välillä hän leikkelee historian hahmoille uudet kasvot kuin plastiikkakirurgi, mutta hänen pyrkimyksensä ei ole tehdä rumasta kaunista vaan kauniista rumaa. Kun kirja on valmiiksi kirjoitettu, taistelukentälle jää makaamaan uikuttavia torsoja ja terminaalihoitoa kaipaavia sankareita. Kauempana ne, joilla voimat vielä riittävät, laahustavat takaisin historian himmeään yöhön tönkköjaloillaan kuin lauma zombeja halvassa Hollywood-filmatisoinnissa.

Seppälä on sanonut, että Suomen historialla on aika vahva tekstien välinen kytkentä Linnan Pohjantähteen. Minä en kyennyt sitä kytkentää näkemään: siinä missä Linna kirjoitti verevistä, todenmakuisista tavallisista ihmisistä, siinä Seppälä kirjoittaa kalvakoista kuriositeeteista, julkisista eläimistä, joilla kosketus todelliseen elämään on täysin herpaantunut, ainakin fiktiivisesti.

Porin paroni haluaa pudottaa patsaat jalustoiltaan. Siitä me kaikki joskus haaveilemme. Usein taustalla häämöttää toive, että joku nostaisi meidät pudotetun patsaan paikalle. Taistelu patsaita vastaan on vain yhtä järjetöntä kuin oli Don Quijoten taistelu tuulimyllyjä vastaan. Patsaita voi ampua tykillä, patsaat voi räjäyttää tuhansiksi pillunpäreiksi, mutta kuitenkin ne seisovat ylväinä jalustoillaan, jalustoillaan mielissämme. Ja tässä räiskinnässä Juha Seppälän kirja on derringer.

Myönnän, että olin valmis seuraamaan Seppälää kuin Sanzo Panza. Minä halusin seisoa hänen rinnallaan kritiikin luotisateessa, jossa kaveria ei jätetä. Minä halusin kuulla kapiaisten Kalasnikovien kalahdukset aamu-yöllä, kun ensimmäiset uhkailusoitot soitetaan. Minä halusin silittää Juhan takaisin rauhattomaan painajaiseen, jossa natsit, skinit, suojeluskuntalaiset ja muut patriootit pieksevät hänet atomeiksi. Minä halusin etsiä Juhan kanssa Pegasosta kirjasodan lohduttomilta, palavilta raunioilta. Ja ennen kaikkea halusin kirjoittaa tästä kirjasta ylistävän arvostelun. Kriittinen kiväärini oli ladattu vain pehmeävaippaisilla, jumaloivilla superlatiiveilla. Mutta nyt olen lukenut kirjan, lukenut sen vielä toisenkin kerran ja silti olo on yhä kuin Monte Criston kreivillä. Tyhjä ja pettynyt. Kaikille on kostettu, kaikki ovat saaneet määränsä, ansionsa mukaan. Ja nyt kai pitäisi olla tyytyväinen.

Mummolan perähuoneen seinätaulussa Hauholla toljotti Kekkonen ja kulmakaapin päältä tähyili Mannerheimin pronssinen pää. Mummolla oli tapana sanoa, ettei saa puhua kuolleista pahaa. Minä sanoin, ettei ne taida enää puheista piitata. Niin, mutta kun kuolleet eivät pysty puolustamaan itseään, mummo selitti. Niinpä niin, oikeassa se oli, mummo-vainaa. Mikä sankari se on joka patsaita pieksee ja kuolleita kurmoottaa ?

Väsyneenä panin kysymysmerkin kirjoitelmaani ja sammutin tietokoneen. Oli tullut yö ja kesäinen hämärä oli laskeutunut Kajanuksenkadulle Töölöön. Mustarastas lauloi pihapuussa kuin Monserat Caballe, paitsi paremmin. Lähdin linnun kanssa duetolle rahisevalla äänelläni, joka nousi jostain kaukaa, menneisyydestä, kansakoulun laulutunneilta: " Pojat kansan urhokkaan, mi Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan mailla verta vuoti … "