1.

Viimeistään uutisista olemme saaneet taas kuulla, että suomalainen peruskoulu on oppimistuloksilla mitattuna ”maailman paras”. Ja tällä kertaa tulokset osoittivat Suomen koululaisten hallitsevan äidinkielen ohella myös matematiikan kansainvälisesti vertailtuna poikkeuksellisen hyvin. Peruskoulujärjestelmä on tuottanut toisin sanoen suomalaiseen yhteiskuntaan suhteellisen paljon laadukasta tietotaitoa verrattuna peruskoulujärjestelmää edeltäneeseen aikaan nähden. Tässä mielessä peruskoulu ja yhtenäinen peruskoulutusjärjestelmä on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Tämä siitäkin huolimatta, että toisissa tutkimuksissa oppilaiden koulussa viihtyminen on kansainvälisissä vertailuissa osoittautunut suhteellisen matalaksi. Suomen koululaitos tuottaa määrällisesti paljon laadukasta henkistä pääomaa niin kotimaisen kuin kansainvälisen yhteisön käyttöön. Suomi täyttää näin ollen EU:n tulevaisuusstrategian vaatimukset perusopetukseen ja -koulutukseen panostamisesta.

Niin koulumaailmasta kuin elinkeinoelämän piiristä kuuluu kuitenkin säännöllisesti huomautettavaa siitä, että suomalainen koulutusjärjestelmä kaipaisi parannuksia. Jälkimmäisen kohdalla en tarkoita tässä EVA:n sisäisesti ristiriitaista ja perusteluiltaan onnetonta viime vuotista raporttia Suomen menestyksen eväät – Tiekartta tulevaisuuteen, vaan elinkeinoelämän vaatimuksia mm. huippuoppilaiden oppimismahdollisuuksien parantamisesta ja valinnanvaran lisäämisestä, yrittäjäkasvatuksen lisäämisestä ja teollisuusammattien ja matemaattisten aineiden houkuttelevuuden lisäämisestä. Opettajakunta on vuorostaan monessa kunnassa enemmän kuin tuskaantunut ryhmäkokojen jatkuvaan kasvattamiseen, resurssien niukkuuteen ja koulutilojen puutteellisuuteen – joissain tapauksessa jopa vaarallisuuteen (vrt. homekoulut). Opettaminen ja kasvattaminen ovat monen eri intressitahon pyrkimysten ja suunnitelmien kohteina, sillä niillä nähdään olevan selkeä yhteys yhteiskunnan muutokseen ja kehitykseen: koulutuspolitiikka ymmärretään selkeäksi osaksi sitä keskustelua – joissain näkemyksissä puhutaan kamppailusta – jossa määritellään mitä yhteiskuntapolitiikan piirissä tehdään ja millä tavoin näitä ratkaisuja perustellaan.

Koulutuspolitiikan keskeisyyttä korostetaan hyvin monesta eri näkökulmasta ja vielä useammilla päämäärillä perusteltuna. Juuri suomennettu Paulo Freiren Sorretujen pedagogiikka ilmestyneet osoittaa miten koulutuspolitiikka, opettaminen, kasvattaminen, yhteiskunnallinen kehitysproblematiikka, kansainvälinen politiikka ja yhteiskuntapolitiikka kytketään ja kytkeytyvät toisiinsa. Vaikka teos on alun perin kirjoitettu 1960-luvun lopulla, sen esittämät näkemykset pedagogiikan ja yhteiskuntaelämän suhteista ovat edelleen erittäin virkistävää luettavaa. Sorrettujen pedagogiikassa Freire hahmottelee pedagogiikan tarjoamasta näkökulmasta käsin tietä oikeudenmukaisempaan ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, jossa ihminen nähdään muunakin kuin taloudellisiin tehokkuuslaskelmiin täysin tyhjennettävänä tuotannollisena yksikkönä tai valtion budjettiin valitettavasti kuuluvana menoeränä.

2.

Paulo Freiren lähtökohtana ja päämääränä on ihmisen inhimillistäminen, hänen itsetietoisuutensa, kriittisyytensä ja toiminnallisuutensa lisääminen avoimessa dialogisessa prosessissa niin koulumaailmassa kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa julkisessa elämässä. Ihmisen pyrkimys ihmisen inhimillistämiseen pitää Freiren mukaan sisällään väistämättä myös yhteiskunnan inhimillistäminen, sen valta- ja omistussuhteiden muuttuminen alistavista ja sortavista tekniikoista keskusteleviin ja toisen osapuolen aitona tasa-arvoisena toimijana hyväksyviin käytäntöihin. Sorrettujen pedagogiikka edustaa vahvasti valistuksen ideologiaa. Siinä pyritään luomaan itse omaa järkeään käyttävä ihminen sekä tällaisista ihmisistä muodostuva yhteisö, jossa rationaalisten argumenttien ylivertaisuus, toisen hyväksyminen tasa-arvoisena ihmisenä, hänen todellinen auttamisensa ja jatkuvaan päättymättömään vuorovaikutukseen perustuva oppiminen ja yhteiskunnan kehittyminen ovat hallitsevia ja yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita

Koska Freiren taustana on 1960-luvun Etelä-Amerikan yhteiskuntien monet sosiaaliset, oikeudelliset, taloudelliset sekä valtaan ja omistukseen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet, myös hänen tarjoamansa ratkaisunsa välittömänä tavoitteena on sorrettujen aseman parantaminen. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden poistaminen liittyy Freiren mukaan kuitenkin väistämättä – jopa määritelmällisesti – siihen miten suhtaudumme ja hahmotamme toisen ihmisen. Olennaista onkin näemmekö hänet itsemme kanssa eri arvoisena, toisenlaisena olentona, mahdollisesti jopa ei varsinaisena ihmisenä, vaiko samanlaisena inhimillisenä toimijana kuin me itsekin, ei ylempänä tai alempana olevana, kanssaihmisenä. Näin ollen Freiren mukaan on mahdotonta tehdä todellisia ja pitkäikäisiä yhteiskunnallisia muutoksia ellei uusi yhteiskunnallinen järjestelmä uudista ihmisten välisiä suhteita aivan perustavalta tasolta alkaen. Ja juuri tässä ihmisten välisen kanssakäymisen uudenlaisissa suhteissa, ihmisten kohtaamisessa piilee Freiren kirjan ydin: kestävä yhteiskunnallinen muutos edellyttää hänen mukaansa sekä hegeliläistä toisen inhimillisyyden täyttä ja avointa tunnustamista että marxilaista ideoiden käyttöönottoa reaalimaailmassa toimimisena. Todellinen toiminta asioiden muuttamiseksi sisältää jo lähtökohtaisesti, määritelmällisesti niin teorian kuin käytännön. Pedagogiikan keskeisyys piilee Freiren mukaan vuorostaan siinä, että matka kohti parempaa yhteiskuntaa ja inhimillisempiä ihmissuhteita alkaa uudenlaisesta pedagogiikasta.

Freiren keskeisenä pedagogisena ajatuksena on dialogisen opetusmenetelmän ja suhtautumistavan ottaminen käyttöön opettaja-oppilas-suhteisiin. Kun luovutaan valmiista opettaja- ja oppilas-kategorioista ja niihin sisällytetyistä valmiista rooleista ja toimintamalleista on opetustilanteesta mahdollista saada irti paljon aiempaa enemmän. Niin kauan kuin opettaja suhtautuu oppilaisiinsa ”tiedon tallentamisen” kohteina, objekteina, joihin kaadetaan tietoa, hän toisaalta ylläpitää väistämättä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, mutta ennen kaikkea menettää itse mahdollisuuden todelliseen uuteen oppimiseen. Suhtautumalla nöyrästi, avoimesti ja kriittisesti omaan tietoonsa ja tietoon yleensä, opettaja pystyy ensinnäkin vuoropuheluun oppilaidensa kanssa ja toiseksi oppimaan näiden kanssa.

Vaikka Freiren käyttämät ilmaisut ovat useasti tietoisesti tehtyjä kärjistyksiä sanoman perillemenon helpottamiseksi, niiden ydin on varsin kaunis: olemalla avoin ja kriittinen omalle opettajan asemalleen ja tiedolleen sekä käymällä siitä vastavuoroista keskustelua oppilaiden kanssa, oppimalla myös heiltä, opettaja ei opi vain uusia asioita ja näkökulmia vaan alkaa suhtautua itse tietoon ja ihmisiin uudella kriittisemmällä tavalla. Niin tieto ja ihmiset kuin yhteiskunnalliset asemat ja olemassa oleva yhteiskunnallinen järjestys alkavat uudenlaisen suhtautumistavan valossa näyttäytyä ei-valmiina, mahdollisuuksiltaan avoimina, ihmisten luomina ja omista tavoitteistaan käsin ylläpitäminä järjestyksinä. Sama, vähitellen muotoutuva ja syventyvä tietoisuus maailman avoimuudesta ja mahdollisuuksien runsaudesta sekä nykyjärjestelmän taustatekijöistä ja käytänteistä syntyy myös oppilaisiin kun he käyvät keskustelua opettajansa kanssa ja opettelevat monenlaisia asioita.

Freiren on kirjaa on virkistävä lukea monestakin syystä. Yksi suurimmista on sen avoimesti suuria yhteiskunnallisia muutoksia ajava linja: yhteiskuntaa muutetaan aidosti paremmaksi vallankumouksella tehtävän yhteiskuntajärjestelmän muutoksen kautta. Poissa ovat kaikenlaiset popperilaiset korjaukset tai bernstanilaiset reformit, olemassa olevan järjestelmän ongelmakohtien paikkaukset, sillä ongelmien ydin, varsinainen syy paikannetaan Sorrettujen pedagogiikassa itse olemassa olevaan yhteiskuntajärjestelmään. Teoksessa haastetaan avoimesti tuolloin Latinalaisessa Amerikassa olemassa olleet kapitalistiset yhteiskuntajärjestelmät, ja esitetään millä tavoin uusi, parempi ja kestävämpi yhteiskunnallinen todellisuus on mahdollista luoda.

Toisaalta Freiren kirjan syvempi idea on ihmisen mahdollisuuksien esiin nostaminen, sellaisen ihmistä koskevan ymmärryksen tavoittelu, jossa ihmiset tunnustaisivat toiset tasaveroisiksi toimijoiksi ja tiedostaisivat oman kehittymisensä ja hyvinvointinsa edellyttävän avointa ja oikeudenmukaista suhtautumista kanssaihmisiin. Freiren käsityksen mukaan dialogisen suhtautumistavan yksi keskeisistä ajatuksista on siinä miten yhteiskunnan kehittäminen inhimillisemmäksi, ihmisten välinen tasa-arvoinen kanssakäyminen ja maailman näkeminen avoimien mahdollisuuksien moninaisuutena kietoutuvat toisiinsa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhtä ei voi ratkaista kunnolla ilman toistenkin ratkaisemista.

Sorrettujen pedagogiikka opettaa niin opettaja-oppilaille kuin oppilas-opettajille sen, että yhteiskunnallinen todellisuus on aina jonkun tuottamaa, hallitsemaa ja suojelevaa. Freire puhuu tässä merkityksessä yhteiskunnan ’historiallisuudesta’. Uudessa tasa-arvoisuuteen ja dialogisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa nämä väistämättömyydet ovat jatkuvassa, kaikkien yhteisessä tarkkailussa ja kontrollissa, jolloin niiden avulla tehtävä sorto on Freiren mukaan lähes mahdotonta. Valistuksen lapsena Freire näkee tällä tavoin dialogiin ja kriittiseen itsetietoisuuteen perustuvan yhteiskunnan olevan jatkuvassa muutostilassa, koskaan lopullisesti valmistumaton.

Freiren kirjasta on syytä erottaa analyyttisesti toisistaan toisaalta sen tarjoama näkemys pedagogiikasta ja toisaalta siinä esitetty yhteiskunnallisen muutoksen viesti ja ohjelma. Edellisessä on kyse opettajan ja oppilaan välisen suhteen hahmottamisesta uudella tavalla, molempien paremmasta itsetuntemuksesta, tiedon ymmärtämisestä vuoropuhelun kautta muotoutuvana inhimillisenä varantona ja niin opitun kuin oppimisympäristön ennakkoehtojen kriittisenä tarkasteluna. Jälkimmäisessä vuorostaan yhteiskunnan ja ihmisten välisten suhteiden inhimillistyminen ja tasa-arvoistuminen ovat toiminnan päämääriä. Oikeanlainen pedagogiikka toimii siltana näiden kahden puolen välillä: siirtymällä parempaan pedagogiikkaan voidaan myös yhteiskunta muuttaa vähitellen paremmaksi.

Toinen syy Freiren teoksen virkistävyyteen onkin siinä, että opetusta ja koulutuspolitiikkaa laajemmin ei käsitellä yksittäisenä irrallisena yhteiskuntaelämän lohkona, vaan kysymykset opetuksen ja kasvatuksen asemasta, vaikutuksista ja päämääristä liitetään osaksi koko ajan tapahtuvaa yhteiskunnan muutosta ja muuttamista. Kouluilla on näin ollen muutakin merkitystä ja tavoitteita kuin tuottaa riittävän hyviä ja riittävän paljon työntekijöitä elinkeinoelämän ja muun yhteiskunnan tarpeisiin, toteuttamaan perustaltaan valmista maailmaa. Virkistävää Sorrettujen pedagogiikassa on toisin sanoen edellä mainitun analyyttisen eron pedagogiikan ja politiikan, koulumaailman ja yhteiskuntapolitiikan hyödyllisyyden kieltäminen: koulu ja kasvatus ovat elimellinen osa yhteiskunnallista elämää ja siinä vaikuttavia tekijöitä ja pyrkimyksiä. Pedagogiikalla voi ja tuleekin muuttaa maailmaa. Ja vaikka ei olisikaan Freiren kanssa samaa mieltä siitä oikeasta yhteiskuntajärjestelmästä, on vaikea kieltää sitä, etteikö opetuksen tavoitteena yhteiskunnan näkeminen avoimena, ihmisen tekemänä niin fyysisesti kuin käsitteellisesti olisi erittäin kannatettava. Varsinkin kun tähän kriittiseen maailmasuhteeseen sisältyy Freiren mukaan myös suuntautuminen kohti inhimillisempää ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaelämän käytäntöä.

3.

Sorrettujen pedagogiikka oli omana aikanaan vahva kannanotto Latinalaisen Amerikan diktatuureja ja laajaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Vahva kannanotto se on myös nyt 2000-luvun Suomessa, ja edelleen kohteena ovat yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja -tasa-arvo. Peruskouluun ja laajemminkin yhtenäiskoulujärjestelmään kohdistuvien paineiden keskellä Sorrettujen pedagogiikka on lisäksi hyvä muistutus ei vain moniin eri koulutusjärjestelmiin perustuvan koulutuspolitiikan tuottamista yhteiskunnallisista ongelmista vaan ennen kaikkea koulun ja erityisesti yhtenäiskoulun mahdollisuuksista.

Joel Kuortin suomennos on toimiva, samoin Tuukka Tomperin johdanto ja Tomperin ja Juha Suorannan jälkisanat. Tekijöiden harrastuneisuutta ja sitoutuneisuutta projektilleen todistaa kirjaan koottu laaja bibliografia sekä Freiren omista ja hänen ajatuksistaan tehdyistä tutkimuksista että suomalaisesta Freire-tutkimuksesta ja hänen ajatustensa innoittamista kirjoituksista. Suomennoksen ja sen mukaan laitetun materiaalin tarkoituksena on selvästi ollut Freiren ajatusten tuominen mukaan nykyiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun kasvatuksesta ja koulutuspolitiikasta ei vain yhteiskuntapolitiikan irrallisina osalohkoina vaan sen välttämättöminä tekijöinä. Tässä tekijät ovat onnistuneet, kirja on ajatuksia herättävä kannanotto niin tasa-arvoisen koulutuspolitiikan kuin yhteiskuntapolitiikankin puolesta. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostavat pedagogiikan mahdollisuudet aidosti ja kriittisesti ajattelevien ja toimivien ihmisten kannustajana.