Pelimannien perilliset

Kaikkihan sen tietävät, millaisia tanssimuusikot ovat! Nehän juovat ja rälläävät ja naurattavat kaikki naiset! - Näin monet uskovat. Mutta onko todella niin?

Nordman, Anna-Maria: Takt och ton i tiden. Instrument, musik och musiker i svenskösterbottniska dansorkestrar 1920-1950. Åbo Akademis förlag, 2003. 282 sivua. ISBN 951-765-121-X.

Kaikkihan sen tietävät, millaisia tanssimuusikot ovat! Nehän juovat ja rälläävät ja naurattavat kaikki naiset! – Näin monet uskovat. Mutta onko todella niin? Tai onko edes ollut niin? Nykyisistä muusikoista en uskalla sanoa mitään ja menneiden vuosikymmenien muusikoista kehotan ottamaan selvää lukemalla Anna-Maria Nordmanin tutkimuksen.

Uranaukaisija musiikkitieteessä

Anna-Maria Nordman väitteli kaksi vuotta sitten Åbo Akademissa musiikkitieteessä tutkimuksellaan Takt och ton i tiden, joka käsittelee Pohjanmaan ruotsinkielisiä amatööritanssiorkestereita 1920-luvulta 1940-luvulle. Tuo sama tutkimus olisi lähestymistapansa vuoksi käynyt myös etnologian, etnomusikologian tai kulttuurihistorian väitöskirjaksi. Nordman tutkii nimenomaan yhtyeitä, joiden jäsenille tanssimusiikin soittaminen oli vain harrastus ja jotka saivat varsinaisen toimeentulonsa muista töistä. Väitöskirjansa alaotsikon mukaisesti hän tarkastelee niitä kolmen teeman, soittimien, musiikin ja muusikoiden kautta.

Nordmanin oma musiikillinen tausta on lähinnä klassisessa musiikissa ja kuorolaulussa, ei suinkaan populaarimusiikissa. En usko hänen kuitenkaan katuneen tarttumista tanssimuusikko-aiheeseen, sillä se on saanut hänet kirjoittamaan väitöskirjan ohella useita artikkeleita mm. tanssiorkestereiden nimistä ja soittimista sekä sota-ajan tanssimuusikoista. Vuonna 1999 ilmestynyt artikkeli "Det var på Capri vi mötte varandra" – dansorkestrarna och deras verksamhet i Österbottens svenska trakter 1920-1950" (Från dansbana till rockklubb. Folk och musik) antoi jo esimakua tulevan väitöskirjan sisällöstä.

Pelimannit ja ammattitanssimuusikot ovat kiinnostaneet musiikkitieteilijöitä jo aikaisemminkin, mutta amatöörimuusikot ovat jääneet katveeseen eri tieteenalojen väliselle ei-kenenkään maalle, jota eivät edes kansanmusiikin tutkijat ole tunteneet omakseen. Anna-Maria Nordman on halunnut nostaa heidät sieltä näkyville. Musiikkitieteen piirissä Nordmanin tutkimuskohde saattaa tuntua poikkeavalta ja siellä teosta voidaan pitää pioneerityönä, mutta esimerkiksi kulttuurihistorian vahvassa populaarimusiikin tutkimusperinteessä se olisi aivan "normaali". Sekä suomalaiselle että kansainväliselle musiikkihistorian tutkimukselle Nordmanin työ tarjoaa kuitenkin käyttökelpoisia näkökulmia, kuten hän itse toivoo.

Rautalangasta vääntäen

Kirjansa johdannossa Anna-Maria Nordman selvittää lyhyesti – noin 12 sivulla – tutkimuksensa lähtökohdat ja tavoitteet, aineistonsa ja tutkimusmenetelmänsä sekä rajauksensa ja käyttämänsä käsitteet. Tutkimuksensa pääkysymyksen "Miten ruotsinkielisen Pohjanmaan tanssiorkesteritoiminta muuttui 1920-1950 välisenä aikana?" sekä sitä täsmentävät alakysymykset Nordman esittää johdannossa tutkimuksen tavoitteiden yhteydessä ja toistaa ne vielä käsittelylukujen alussa.

Johdantoon Nordman sisällyttää ruotsinkielisen Pohjanmaan kartan, johon hän on merkinnyt alueen nykyiset kaupungit. Lähes samalla vaivalla hän olisi voinut merkitä siihen myös haastateltujen muusikoiden kotipaikkakunnat. Onneksi ne löytyvät "taulukoksi" otsikoidusta luettelosta, johon on merkitty myös haastateltavan nimi, syntymävuosi ja -paikka, soittimet sekä haastatteluvuosi ja haastattelija. Sijoittaessaan luettelon johdantoon varsinaisen tekstin yhteyteen tutkija osoittaa arvostavansa "yhteistyökumppaneitaan".

Aikaisempaa populaarimusiikin tutkimusta Nordman ei käsittele johdannossa, kuten yleensä on tapana, vaan hän esittelee ja arvioi sitä käsittelyluvuissa kunkin luvun teemoihin soveltuvilta osin. Näin hän saa sen liitetyksi luontevasti omaan tutkimukseensa.

Paitsi johdannossa Nordman esittelee aineistoaan ja metodiaan myös noin 20-sivuisessa luvussa "Perspektiv på material och metod". Hänen pääasiallinen aineistonsa on 1980- ja 1990-luvuilla teemahaastatteluin tuotettua muistitietoa. Kaikki 23 haastateltua muusikkoa on miehiä, kuten 1920-1940-lukujen muusikot pääasiassa olivat. Nordman on itse haastatellut heistä 16 vuosina 1998 ja 1999, jolloin kertojat olivat 69-89-vuotiaita. Muut 5 haastateltavaa oli ollut haastatteluaikana 1890-luvun lopulla 63-80-vuotiaita. Kertojien iän takia aineisto painottuu 1930-luvun loppuun ja 1940-luvulle eikä 1920-lukua koskevia haastatteluja ole lainkaan. Tätä puutetta korvaa osin se, että Nordman hyödyntää jonkin verran myös 1950-luvulla koottua kyselyaineistoa. Yleisöä tutkija ei ole haastatellut, vaikka se olisi varmasti tuonut kiintoisan lisän amatöörimuusikkouden kuvaan.

Muistitiedon luotettavuudesta ja käyttökelpoisuudesta sekä oman aineistonsa syntyprosessista Nordman kirjoittaa muutaman sivun verran. Hän on hyvin tietoinen haastattelujen sisältöön vaikuttavista tekijöistä, mm. siitä, että tapahtumista on kulunut aikaa vuosikymmeniä ja siitä, että hän voisi ikänsä puolesta olla kertojien lastenlapsi, sekä siitä, että monen muusikon puoliso oli läsnä haastattelussa. Tärkeä huomio on myös se, että muistitietoaineiston luovat aina tutkija ja kertoja yhdessä. Nordman käyttää lähteinään myös ohjelmalehtiä, valokuvia, kahden muusikon muistikirjaa, yhtä leikekirjaa, sanomalehti-ilmoituksia, kevyttä musiikkia koskevia lehtikirjoituksia ja paikallishistorioista. Muistitieto on kuitenkin korvaamaton silloin, kun tutkija haluaa Nordmanin tavoin tarkastella asioita toimivan yksilön näkökulmasta.

Nordmanin koko väitöskirjan sekä sen eri lukujen rakenne on selvä, suorastaan kaavamaisesti itseään toistava. Käsittelyluvut ovat kuin samaan muottiin valettuja. Rakenteellista ja sisällöllistä toistoa lisäävät myös yhteenvedot joka luvun lopussa. Johdonmukaista lukijaa toisto alkaa pian ärsyttää, mutta selailevaa lukijaa, joka tahtoo tietää nopeasti kirjan pääsisällön, se ei häiritse. Väitöskirjaksi Nordmanin tutkimus on varsin sopivan mittainen: liitteineen siinä on 282 sivua.

"Att söka teman" – soittimet, musiikki ja muusikot

Tutkimusmetodinsa "att söka teman" Anna-Maria Nordman on valinnut etnologian piiristä, ruotsalaisten tutkijoiden Billy Ehnin ja Orvar Löfgrenin teoksesta Kulturanalys (1997), mikä myös osoittaa väitöskirjan sijaitsevan eri tieteiden hedelmällisessä risteyskohdassa. Nordmanin mielestä hänen tutkimuksestaan löytyy niin hermeneuttisia näkemyksiä, induktiivista päättelyä kuin grounded theoryn piirteitä. Teema-menetelmää on onnistuneesti käyttänyt myös Matts Nilsson tutkiessaan göteborgilaista tanssikulttuuria 1930-1990 (1998). Nordman on pyrkinyt lähilukemisella löytämään haastattelujen keskeiset seikat. Hän on etsinyt niitä kahdessa vaiheessa; löydettyään ensin pääteemat – "soittimet", "musiikki", "muusikot" – hän on etsinyt näihin sopivia suppeampia aihepiirejä. Kaikki nämä ovat tietenkin sisältyneet jo haastattelukysymyksiin, vaikkakin varsin jäsentymättömässä muodossa.

Ennen kuin Nordman paneutuu teemoihinsa, hän selvittää Pohjanmaa ruotsinkielisten tanssiorkesteritoiminnan musikaalista taustaa sekä populaarimusiikin leviämisteitä. Pelimanniyhtyeet, torvisoittokunnat, jousiorkesterit, laulukuorot ja uskonnollinen musisointi tarjosivat monelle tulevalle tanssimuusikolle soittamisen lähtökohdat ja perustaidotkin. Tanssimusiikin tuntemus ja tieto iskelmäuutuuksista levisi radion, äänilevyjen, elokuvien, nuottien ja aikakauslehtien välityksellä.

Modernin tanssiyhtyeen kokoonpano

Pelimanniyhtyeiden ytimen olivat muodostaneet viulu, hanuri ja klarinetti, mutta myös huuliharppu, urkuharmoni ja basso olivat kuuluneet kokoonpanoihin. Tanssiyhtyeiden minimikokoonpano oli 1920-luvulta lähtien sikäli erilainen, että siinä oli aina hanurin ja viulun lisäksi rummut. Hyvin kuuluva hanuri oli korvaamaton melodiasoitin, jolla pystyi soittamaan kaikenlaisia kappaleita. Soolosoitin viulu taas toi juhlavuutta esimerkiksi häätansseihin. Kappaleille rytmin antavat rummut oli modernin tanssiorkesterin tunnus, ja tämän kalliin soittimen hankkiminen osoitti vakaavaa suhtautumista tanssiorkesterityöhön. Myös hanurit olivat kalliita.

Perussoitinten lisäksi tanssiyhtyeessä voi olla yksi tai useampikin puhallin, vanha pelimannisoitin klarinetti, torvisoittokunnista tuttu trumpetti tai 1920-luvulla Suomeen tullut uutuus saksofoni. Ajan myötä puhaltimien määrä orkestereissa kasvoi. Satunnaisesti soitettiin myös banjoa, kitaraa, bassoa ja pianoa. Pianoa ei orkesteri kuljettanut mukanaan, mutta jos se oli tanssipaikassa tarjolla, joku voi sitä soittaa. Basso oli tutkimusaikana harvinainen soitin ison kokonsa vuoksi, mutta se lienee yleistynyt 1950-luvulla autokuljetusten myötä. Vaikka soittimia tuli lisää, ne eivät syrjäyttäneet entisiä, ja monet soittajat hallitsivat useita instrumentteja. Ennen 1940-luvun lopulla levinnyttä uutuutta, äänenvahvistusta, olivat laulusolistit harvinaisia, koska laulajan ääni ei kantanut ja peltiset äänitorvet olivat painavia. Solistit eivät yleensä olleet orkesterin vakituisia jäseniä vaan vierailijoita, jotka lauloivat monessa yhtyeessä. Usein rumpali tai muut soittajat laulelivat kertosäettä.

Soittimet-lukuun Nordman on liittänyt seitsemän "pönötyskuvaa", joihin muusikot ovat varta vasten asettautuneet. Kuvat antavat kuitenkin tärkeän lisän tutkimukseen kertoen soittimista, kokoonpanoista, esiintymisasuista ja muusta rekvisiitasta. Valitettavasti ne ovat kaikki 1930- ja 1940-luvuilta eikä 1920-luvulta, joka muutenkin jää tutkimuksessa vähälle huomiolle, ole yhtään kuvaa.

Foksia, valssia ja tangoa

Pohjanmaan ruotsinkielisten – kuten kaikkien muidenkin suomalaisten – amatööritanssimuusikoiden toiminta 1920-1950 oli lähinnä paikallista, mutta se kuului myös laajempaan populaarimusiikin perinteeseen. Eri maista lähteneet musiikkikappaleet saapuivat kansainvälisiä levikkikanavia pitkin myös Pohjolaan. Nordman ei analysoi väitöskirjassaan tanssimusiikin melodioita eikä tyylejä, vaan tarkastelee orkesterien ohjelmistoa. Yhtyeet soittivat etupäässä fokstrottia, valssia ja tangoa, mutta myös jenkkaa ja polkkaa. Jopa menuetti kuului vielä 1940-luvulla pohjalaisten häätanssien ohjelmaan. Vaikka vanhoja kappaleita tarvittiin häissä, oli tärkeää, että soittajat saivat käsiinsä uusimmat iskusävelet.

Esimerkin kappalevalikoimasta Nordman saa vöyriläisestä nuottikokoelmasta, johon sisältyy 1930- ja 1940-luvuilla soitettuja kappaleita kaikkiaan 358 nimekettä. Niistä 322 on fokseja (140), valsseja (99) ja tangoja (83), mikä osoittanee myös eri tanssilajien suosiota. Nordmanin "taulukon" mukaan ruotsinkielisiä kappaleita on eniten (fokseja 57, valsseja 70, tangoja 31) ja suomenkielisiä toiseksi eniten, 10-14 kappaletta kutakin lajia). Englantilaisia fokseja on peräti 44 kappaletta. Lisäksi nuoteissa on toistakymmentä sekä saksan- että espanjankielistä otsikkoa. "Muunkielisiä" fokseja, valsseja ja tangoja on kaikkiaan 33. Painettujen nuottien lisäksi orkestereilla on ollut runsaasti myös käsin kopioituja nuotteja ja sovituksia.

Nordman laskee myös nuotteja painaneiden yhtiöiden kansallisuuksia. 106 nuotista on kokonaan tai osittain ruotsalaisperäisiä fokstrotteja, valsseja ja tangoja eniten (64) ja suomalaisperäisiä jo huomattavasti vähemmän (14). Saksasta lähtöisin ovat 6 tangon ja yhden foksin nuotit sekä Yhdysvalloista 7 foksin nuotit. Ohjelmisto näyttää siis olleen varsin kansainvälistä, mutta yhteydet Ruotsiin ovat olleet erityisen vilkkaat, mikä onkin yhteisen kielen takia ymmärrettävää.

Harmi, ettei nuoteista näy, mitä kappaleita tansseissa soitettiin eniten, sillä muusikkojen on täytynyt toimia yleisön ehdoilla eli soittaa sitä, mistä tanssijat pitivät. Yleisö arvosti tanssimuusikoita ja nämä kokivat tekevänsä tärkeää työtä, vaikkei arvostus näkynytkään heidän palkkioissaan.

Nuoruusiän ja elämäntapamuusikot

Tanssimuusikoiden kuten pelimannienkin stereotyyppiseen kuvaan kuuluu runsas alkoholin käyttö, menestys naisten keskuudessa ja tanssitaidottomuus. Nordmanin tutkimus osaltaan vahvistaa tätä kuvaa, vaikka hänen kertojansa puhuvatkin yleensä muiden juopottelusta ja naissankaruudesta sekä omasta huonosta tanssitaidostaan. Sanomalehtien yleisönosastojen kirjoitukset antavat oman kirpeän lisänsä muusikon kuvaan.

Läheisten ihmisten kannustus sekä rakkaus musiikkiin ja soittamisen ilo saivat monet muusikot jatkamaan soittamista yli 30-vuotiaaksi tai jopa vuosikymmenien ajan eli tekivät heistä "elämäntapamuusikoita". "Nuoruusiän muusikot" taas lopettivat yhtyeessä soittamisensa vuoden tai parin jälkeen. Varsin monen ura katkesi muihin harrastuksiin, uskoon tulemisen tai avioliiton solmimiseen. Kumpiakin muusikoita Nordman löytää koko tutkimusajaltaan, ja muutenkin tanssimuusikon kuva pysyy jokseenkin samanlaisena eri vuosikymmenillä.

Jokaisen tanssiorkestereita ja niihin liittyviä ilmiöitä tutkivan on huomioitava Nordmanin väitöskirja, kuten olen joutunut itsekin tekemään tutkiessani Teijon seudun amatööriorkestereita 1950-luvulta lähtien.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *