Penttilän saha, hovi ja työläiset

Joensuussa sijaitseva Penttilän saha oli sadan vuoden ajan kaupungin keskeinen työnantaja. Sen alueella ja ympäristössä muotoutui perinteinen suomalainen työläisyhteisö elämäntapoineen, omaperäisine ihmissuhteineen sekä luokkaristiriitoineen. Tutkija Kaisu Kortelaisen kiinnostus Penttilän työläisyhteisöön alkoi heti sahan sulkemisen jälkeen, parikymmentä vuotta sitten. Aiheesta syntyi gradu, lisensiaatintyö ja vuoden 2008 lopulla väitöskirja. Penttilän sahayhteisö ja työläisyys on muistitietoon ja haastatteluihin perustuva tutkimus ja sen sivuilta välittyy hieman nostalginenkin kuva siitä menneen ajan yhteisöllisyydestä, mitä tänä päivänä joka paikassa peräänkuulutetaan.

Kortelainen, Kaisu: Penttilän sahayhteisö ja työläisyys. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. 241 sivua. ISBN 978-952-222-006-6.

Tutkija Kaisu Kortelaisen kiinnostus Penttilän työläisyhteisöön alkoi heti sahan sulkemisen jälkeen, parikymmentä vuotta sitten. Aiheesta syntyi gradu, lisensiaatintyö ja vuoden 2008 lopulla väitöskirja. Penttilän sahayhteisö ja työläisyys on muistitietoon ja haastatteluihin perustuva tutkimus ja sen sivuilta välittyy hieman nostalginenkin kuva siitä menneen ajan yhteisöllisyydestä, mitä tänä päivänä joka paikassa peräänkuulutetaan.

Paikat, tilat ja muistot kertovat

Kortelaisen tutkimuksellinen tukikohta ja avainkontaktit löytyivät Penttilän eläkeläiskerhosta, Mäntyläntieltä. Monet haastateltavat ovat kerholaisia ja juuri keittiön kautta tutkija pääsi sisään aiheeseensa, työläiselämän arkeen, historiaan ja juhliinkin.

Väitöskirja vastaa hyvin tutkimuksellisiin peruskysymyksiinsä. Kortelainen ilmoittaa tutkivansa nimenomaan sitä miten Penttilän yhteisön asukkaat muistelevat elämäänsä tehdasyhteisössä – miten yhteisö ”tuotetaan” suullisen kerronnan ja muistojen kautta. Koska muistelijoita on nelisenkymmentä ja heistä pääosa syntynyt ennen II maailmansotaa, monipuolinen näkökulma ja pitkä aikajana on mahdollinen. Naistyöläisten elämäkin on hyvin esillä. Monia sahaveteraaneja on haastateltu useampia kertoja, joten myös itse muisteluun on saatu syvyyttä. Keskeistä on myös se, että tutkija luottaa haastateltaviinsa antaen näille väitöskirjassaan vahvan äänen.

Kortelainen keskittyy alussa sahayhteisön historiaan ja muistitiedon keräämisen problematiikkaan yleensä. Hän nivoo Penttilän hienosti osaksi suomalaisten työläisyhteisöjen menneisyyttä, osoittaa yleispätevät kehityssuunnat. Lähde- ja tutkimusaineistojen sekä ns. työläisidentiteetin erittely on kiinnostavaa luettavaa. Myös työläisten paikat tehdään näkyviksi – tehdasyhteisö, työläiskodit, pihat , sauna ja pyykkitupa, Mäntylän baari ja Penttilän hovi vilahtelevat haastatteluaineistossa ja tutkija kokoaa niistä myös omat alalukunsa. Mäntylän baari (”Kalastajantorppa”) ja sauna ovat yhä pystyssä, mutta saunarakennus käytön puutteessa jo romahtamaisillaan. Baaritila toimii nykyisin lähikauppana ja asuntona, mutta oli vielä 1980-luvulla sen verran kuuluisa paikka, että esimerkiksi M.A. Numminen listasi sen kirjassaan Baarien mies yhdeksi jäljellä olevista maineikkaista perinnebaareista Suomessa.

Herrat ja narrit

Tehdasyhteisössä kulkivat selvät rajalinjat ”herrojen ja narrien” välillä. Penttilän hovi ja sahan konttorirakennus edustivat selkeästi paremman väen porvarillista maailmaa, jonne asiaa oli harvemmin. Se maailma nousee työläismuistoissa usein yhtä mystiseksi ja tavoittamattomaksi kuin hovin rakennukset koivikon takana: Penttilän hovin pihapiirin poikkihan ei saanut edes kulkea eivätkä monet haastateltavat ole herraskartanossa ikinä käyneetkään. Hovin omistussuhteet ja kohtalo puhuttivat joensuulaisia laajasti 2000-luvun alussa kun UPM myi vuokralla olleet rakennukset yksityiskäyttöön ja hääti sieltä vuokralaiset pois. (Tämän kirjoittaja perheineen oli silloin häädettyjen joukossa…)

Tutkimuksessa esitellään laajemmin muutama eri sukupolven avainhenkilö. Heitä ovat sahatyöläinen, eläkeläiskerhon pitkäaikainen puheenjohtaja ja Penttilä-aktiivi Väinö Lihavainen, valokuvaharrastaja Eino Jokinen sekä ”nuorempi” sahatyöläisten poika Olavi Karttunen. Kaikki kolme ovat vaikuttaneet merkittävästi Kortelaisen tutkimusnäkökulmaan. Lihavaisen historiamuisti on ollut poikkeuksellinen, Jokisen tunnelmallisia ja tarkkoja valokuvia on kertynyt peräti 40 mapillista ja Karttusen omaperäiset piirustukset paikannimineen sijoittavat sahayhteisön rakennukset ja kadunpätkät Joensuun historialliselle kartalle eräänlaisena ”toisena historiana”. Herää kysymys, miksi henkilöesittelyjä ei ole useampia, miksi mukana ei ole esimerkiksi naistyöläisiä lähikuvassa?

Kortelainen sivuaa tutkimuksensa lopussa myös valta- ja vastuukysymyksiä tehdasyhteisössä. Tosin kovin hienovaraisesti eikä esimerkiksi ympäristökysymys ole juurikaan esillä. Politiikkakin tulee kuvaan mukaan työläisyhteisön eri vasemmistolaisina ”leireinä”: kommunistien lasten kanssa ei aina saanut leikkiä. Suomen poliittisen historian käännekohdat ovat silti liikaa taustalla – ehkäpä ne eivät ole haastateltavia sahan sulkemisen jälkeen enää elähdyttäneet? Toisaalta myös ns. skinikysymys on jäänyt unohduksiin ja (vaikka Joensuun skinit aktivoituivatkin vasta sahan sulkemisen jälkeen) on vaikea uskoa etteikö se olisi askarruttanut entisiä sahalaisia 1990-luvulla? Ainakin kysyttäessä. Penttilän kaupunginosa ja nuorisotalo olivat tuolloin varsinainen skininuorison ”alkukoti” ja sahan sulkemisen jälkeisellä työttömyysaallolla katsottiin olevan ainakin jonkinmoinen merkitys skiniaatteiden suosiolle nimenomaan Joensuun Penttilässä.

Kokonaisuutena Penttilän sahayhteisö ja työläisyys on hieno ja kansantajuinen väitöskirja. Sen pohjalta tekijän – tai jonkun muun? – on helppo jatkaa vaikkapa seurantatutkimusta siitä, miten saha-alueelle on nyttemmin käynyt ja käy jatkossa.  Alueen puhdistaminen ympäristömyrkyistä ja sen uudisrakentaminen tulevat nimittäin keskusteluttamaan joensuulaisia vielä pitkään…

Kirja-arvio on ilmestynyt 21.1.2009 lyhyemmässä muodossa sanomalehti Karjalaisessa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *