Per Erik Lundh – rautainen asiaosaaja

Pitkän linjan päätoimittaja Risto Uimonen on kirjoittanut kirjan Metallityöväen liiton puheenjohtajana (1983–2000) pitkän uransa rautakourien edunvalvojana huipentaneesta porvoolaisesta patriootista Per-Erik Lundhista. Hänessä yhdistyi metallimiestausta akateemista oppineisuutta huokuneeseen ulkokuoreen, tinkimätön jäsenistönsä etujen ajaminen työehtosopimusten tietä taisteluun kommunistien ja Neuvostoliiton vaikutusvallan vähentämiseksi Suomessa ja kansallisen konsensuspolitiikan kannatus edelläkävijän rooliin ammattiyhdistysliikkeen ajamisessa Euroopan taloudellisen integraation kannattajaksi. Kaiken kaikkiaan Rautakoura on kelpo yleisesitys suomalaisesta yhteiskuntapolitiikasta etenkin konsensusajalla 1970-luvun lopulta uuden vuosituhannen vaihteeseen.

Uimonen, Risto: Rautakoura Per-Erik Lundh. Henkilökuva.. Minerva, 2012. 352 sivua. ISBN 978-952-492-643-0.

Per-Erik Lundhin nousu järjestöportaassa alkoi 1960-luvulla sosiaalidemokraattien keskinäisestä jaon seurauksena SAK:laisen Metallityöväen liiton kilpailijaksi perustetun Teräsliiton palveluksessa, jatkui 1970-luvulla ammattiyhdistysliikkeen eheytymisen jälkeen Metalliliitossa toimitsijana ja vahvistui ennen puheenjohtajataivalta vuosina 1977–1983 SAK:n sihteerinä.

Metalliliiton palvelukseen astuttua Lundhilla ei ollut paljon hengähdysaikaa tutustua uusiin työtovereihinsa, kun kommunistien korpilakkojen sammuttaminen ja Metallin vuoden 1971 vaalit painoivat päälle. Liittyihän sosiaalidemokraattisen enemmistön säilyttämiseen Metalliliitossa se kansallisen itsemääräämisoikeuteen liittynyt dominoteoria, että joka hallitsi Metalliliittoa, hallitsi SAK:ta eli vahvinta palkansaajaliittoa. Tästä Per-Erik Lundhin jakamasta näkökulmasta kommunistien pääsy valtaan ammattiyhdistysliikkeessä olisi voinut heiluttaa Suomen sisäpolitiikan perustuksia. Hänen mukaansa Metallin vuoden 1971 valtakunnallisessa lakossa ”vaara piili siinä, että olisi voinut syntyä yleislakko, joka olisi tempaissut ihmiset mukaansa ja joka olisi voinut eskaloitua yleiseksi vallankumoukseksi”. Tämän analyysin tueksi Lundh esittää myös sen, että kommunistijohtoisen Rakennusliiton samanaikaisella lakolla pyrittiin luomaan vallankumouksellinen tilanne.

Vuoden 1977 Korpilammen konferenssin symboloimaan kansalliseen talouspoliittiseen konsensukseen ja siihen liittyneeseen sosiaalidemokraattien talouspoliittisen linjan siirtämiseen vähintään pari piirua markkinatalouden lakien hyväksymisen suuntaan vaikean talous- ja työllisyystilanteen paineessa SAK:n sosiaalidemokraatit suhtautuivat Per-Erik Lundhin mukaan myönteisesti. Hänen mukaansa ’Korpilammen henki ja hallituksen talouspolitiikan muutos loivat pohjan talouden nousulle. […] Pidimme selvänä, että Suomen täytyi pärjätä markkinataloudessa. Emme voineet elää pelkällä idänkaupalla. Piti olla kilpailukykyä ja suhteita myös länsimarkkinoilla.” Toisaalta ”SAK oli etujärjestö, eikä siellä mietitty talouspolitiikan ideologisia kysymyksiä. Ajoimme jäsenten etuja.”.  

Metalliliiton puheenjohtajana Per-Erik Lundh ajoi tinkimättömästi liiton linjaa tarpeen vaatiessa vastoin SDP:n tahtoa. Jäsenyys SDP:n puoluetoimikunnassa tai keskusjärjestö SAK:n kannat eivät painanut Lundhia esimerkiksi vuoden 1988 työmarkkinakierroksella sinipunahallituksen kaavaileman tulopoliittisen kokonaisratkaisun kannalle, kun metallimiehillä oli omana alakohtaisena ongelmana etenkin kelvollisen tasoisten palkankorotusten aikaansaaminen edellisten vuosien maltillisemman linjan vastapainoksi. Tämän jälkeen Metalliliittokin saattoi lähteä mukaan sosiaalidemokraattien äänin 1.3.1989–28.2.1990 voimassa olleeseen seuraavaan tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun, johon sisältyi Uimosen mukaan historiallisen pienet palkankorotukset ja tulopolitiikan aikakaudella ennennäkemättömät kustannustasoa korkeasuhdanteessa hillinneet toimet. Sama tilanne oli edessä keväällä 1996, kun SAK ja STTK Lundhin ja paperiliiton puheenjohtajan Jarmo Lähteenmäen johdolla pisti puoluetoveri Paavo Lipposen johtaman sateenkaarihallituksen pitäytymään ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäleikkauksista edellisen syksyn työmarkkinaneuvotteluissa sovitulta tasolta.

Erityisen tiukkaan paikkaan Per-Erik Lundh joutui 1990-luvun alun laman aikana, jolloin pelissä oli noin 160 000 metallimiehen elannon turvaaminen. Tässä tilanteessa metalliliitto oli ratkaisevassa asemassa porvarihallituksen vahvan markan politiikan kaatamisessa ja työntekijöiden asemaa heikentäneiden leikkausten peruuttamisessa. Hallituksen ja Suomen Pankin johdon Ruotsin esimerkkiä seuraten tekemä markan arvon kiinnittäminen Euroopan yhteisön valuuttakurssimekanismiin ecuun 4.6.1991 markkaa devalvoimatta vesittyi pakkodevalvaatiolla lokakuussa 1991, kun metallimiehet eivät hyväksyneet viime vaiheissa SDP:n emerituspuheenjohtajan Kalevi Sorsan arvovallan turvin ajettua yhteiskuntasopimusta, joka olisi tarkoittanut nimellispalkkojen leikkaamista ja noin 16 miljardin markan tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Paketti kun ei olisi Lundhin mukaan taannut sitä, että devalvaatioon ei lopulta olisi joka tapauksessa ajauduttu. Palkan- ja kustannustason alennukset olisivat johtaneet Lundhin käsityksen mukaan myös työttömyyden roimaan kasvuun, mikä oli suorassa yhteydessä vientiteollisuuden vaikeuksiin. Hänen mukaansa parempi tapa olisi ollut devalvaatio yhdistettynä maltilliseen tulopoliittiseen sopimukseen, väliaikaiseen hintasulkuun, pikaiseen Euroopan unionin jäsenyysneuvottelujen aloittamiseen ja pikaiseen päätökseen lisäydinvoiman rakentamisesta.

Per-Erik Lundh olikin ensimmäisten joukossa liittämässä Suomea Euroopan talousalueeseen, kun Euroopan yhteisöjen puheenjohtaja Jacques Delors oli avannut Suomen kaltaisten vapaakauppaliiton Eftan jäsenmaiden pääsyn EY:n valmistelemille sisämarkkinoille 17.1.1989 pitämässään puheessa. Suomen vientiteollisuuden etu vaati Lundhin mukaan menemistä mukaan sisämarkkinoille, jossa ihmiset, tavarat, pääomat ja palvelut liikkuisivat vapaasti rajojen yli vuodesta 1993 alkaen. Sama koski EU:n täysjäsenyyttä heti kun sitä vuonna 1991 alettiin Suomessa ajaa läpi, kun Neuvostoliitto vielä horjui jaloillaan ja Ruotsi oli hakenut edellisenä vuonna EU:n jäsenyyttä. Keskeisessä asemassa integraatiokriittisten palkansaajien kääntämisestä EU-jäsenyyden puolelle ollut Lundh katsoi, että sisämarkkinoilla olisi myönteinen vaikutus talouskasvun ja työllisyyden paranemiseen, vaikka ay-liikkeen asema saattaisi heikentyä pääoman ja yritysten vallan kasvaessa markkinavoimien vapauttamisen seurauksena. Hänelle tärkeä motiivi EU:n jäsenyydelle oli ruotsalaisten vientiteollisuusliittojen edustajien tapaan se, että täysjäsenyys takaisi vaikutusmahdollisuudet päätettäessä EU:n tulevaisuudesta tilanteessa, jossa yrityksillä ja sijoittajilla oli joka tapauksessa vahvat valta-asemat globalisoituvilla markkinoilla. Per-Erik Lundh ajoi myös Suomea Euroopan talous- ja rahaliiton jäseneksi aikalaisarvion mukaan ’kuin käärmettä pyssyyn’. Hänen mielestään kovaa talouskuria edellyttäneiden EMU:n lähentymiskriteerien täyttäminen sopi ay-liikkeelle, koska vakaa markka, alhainen inflaatio ja valtion velan saaminen hallintaan olivat tavoittelemisen arvoisia asioita. Tässä yhteydessä voitiin hänen mukaansa lisätä myös työmarkkinoiden joustavuutta, kunhan työehtosopimusten yleissitovuus turvattaisiin.

Rautakoura pohjautuu kirjoittajan useisiin työmarkkinasuhteista kertoviin aikaisempiin teoksiin ja vankkaan toimittajakokemukseen. Kirjassa painottuu tulopoliittisen valtapelin analyysi sopimuspolitiikan sisältökysymysten kustannuksella ja vahvan taustoituksen kääntöpuolena on päähenkilö Per-Erik Lundhin katoaminen monin paikoin työmarkkinasuhteiden taustakuvioiden selvittämisen kulisseihin. Kun Lundhia kuvataan työehtosopimusasioihin keskittyneeksi yksiselitteisesti kaikille liittonsa kannan esittäneeksi asiaosaajaksi, olisi näihin asioihin ollut paikallaan keskittyä enemmän. Paikoin pääosin kronologisessa esityksessä poukkoillaan myös tarpeettomasti aikakauteen liittymättömiin irrallisiin anekdootteihin. Eräs tällainen kysymys on ammattiyhdistysliikkeen saama ja antama rahoitus, mistä asianosaisia kiinnostanee eniten se, että Per-Erik Lundhin hoiviin jääneet Teräsliiton jäljelle jääneet rahat menivät Teräsmiesten opinto- ja lomatuki ry:lle ja omaisuus Kansan Sivistysrahastolle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *