Yksi viime vuoden lopun esitellyimmistä kirjauutuuksista lienee Kaari Utrion Perhekirja.

Perheen historiateos ei kokonsa puolesta sovi iltalukemisiksi ja unentuojaksi yöpöytäkäyttöön. Suurikokoinen, yli 500 sivua käsittävä teos on upea laitos kaikin puolin ja "vie mennessään". Kirjan mielenkiintoinen kuvamateriaali ja Utrion sujuva kerronta tekee teoksesta "joka kodin" historiateoksen. Kirjan muut kirjoittajat ovat Hanna Elomaa, Kirsi Tuohela, Tiina Kinnunen ja Marianne Liljeström sekä Kai Linnilä.

Kaari Utrio on kolmen vuosikymmenen ajan ollut yksi Suomen suosituimpia ja tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen historiallisia romaanejaan ja tietokirjojaan – joista jälkimmäiseen ryhmään Perhekirja sijoittuu – lukee koko kansa jo kolmannessa polvessa. "Utrio korostaa teoksissaan naisen merkitystä ja voimaa, ja samalla vastuuta, yhteiskunnan koossapitävänä tekijänä. Hänen kirjoissaan nousee hämärästä esiin arjen historia ja lapsen historia. Kaari Utrion vaikutus suomalaisen naisen ajatteluun on kenties merkittävämpi kuin kenenkään muun yksityisen ihmisen. Viime aikoina kirjallisuuskritiikki on maininnut Utrion Mika Waltarin seuraajana", kertoo kustantaja kirjan esittelyssään.

Utrio on kerännyt uusimpaansa hengästyttävän paljon materiaalia. Eikä hänen ansioitaan historian popularisoijana voi mitenkään aliarvioida. Teoksissaan näkyy ja tuntuu hyvin tehty työ. Perhekirja kertoo nyt eurooppalaisen perheen tarinan. Utrio kirjoittaa "saatesanoissaan" kirjan lopussa – miksi muuten vasta lopussa? – miten "eurooppalaisen perheen tarina on kertomus elämänvimmasta, sitkeydestä, kestävydestä ja keskinäisestä uskollisuudesta". Perhekirja on tekijöitään myöten Utrion oman perheen tuotantoa. Kirjan loppupuolella alkavat muiden kirjoittajien osuudet, joiden lisukkeina ovat vielä Utrion itsensä kirjoittamat tietoiskut. Tietoiskut – joita sisältyy kirjan jokaiseen päälukuun – keventävät sinänsä "raskaan" teoksen läpikäyntiä ja tekevät siitä monipuolisen tietoteoksen.

Kirja alkaa otsikolla Isänvallasta uskon valtaan, jossa Utrio tarkastelee mm. Rooman valtakunnan ja antiikin aikaista perhekäsitettä ja perhe-elämää. Kirja on erinomainen lahja jokaiselle, jolla elää sisimmässään pikkufeministi – niin naisen ja toisaalta myös lapsen asemaa korostava kirja mielestäni on.

Utrion kerronta poikkeaa kanssasisartensa teksteistä selvästi ja odotetustikin. Myöhäiskeskiajan perhe-elämää kuvatessaan Utrio tekee yllättävän vertauksen yleisesti tuntemaamme satuun kesken synnytyksien vaarallisuuden pohdintansa: "Vaimo kuoli varhain, usein synnytyksen seurauksena. Koska synytykset käyvät (!) vaarallisemmiksi kolmen ensimmäisen lapsen jälkeen, pari pientä lasta jäi orvoiksi – kolmesta yksi oli todennäköisesti kuollut imeväisenä. Isä meni uusiin naimisiin. Äitipuoli oli myös leski. Hän toi mukanaan edellisen avioliittonsa lapsia. Sadun Tuhkimo oli tällaisen perheen laiminlyöty tytär." Seuraavassa kappaleessa Utrio kertoo perin topakasti, kuinka äitipuoli edisti omien lastensa hyvinvointia ja syrji lapsipuolia. Ehkä näin oli, ehkä ei.

Jos Utrion tapa kirjoittaa "itsestään selvyyksinä" asioita – joita tänä päivänä voimme ainoastaan olettaa tapahtuneen – häiritsee, kannattaa jättää tämä kirja väliin.

Hanna Elomaa on kirjoittanut luvun Maalta kaupunkiin, jossa hän kertoo perheestä talonpoikasyhteisössä. "Perhe oli yhtä kuin talo…Talo pysyi ja siirtyi sukupolvelta toiselle". 1700-luvun lähtien alkanut teollistuminen toi uutta väkeä kaupunkeihin. Miehen tehtäväksi katsottiin perheen elättäminen. Tuohelan mukaan tämän palkka ei kuitenkaan riittänyt työläisperheen elantoon vaan naiset ja usein myös perheen lapset olivat ansiotyössä. "Naisille maksetut palkat olivat vain noin 60 prosenttia miesten palkoista ja lasten palkat vielä pienemmät. Käytäntöä perusteltiin sillä, että päävastuu perheen elatuksesta ei kuulunut heille vaan perheen isälle. Pienuudesta huolimatta naisten ja lasten palkat olivat perheille välttämättömiä."

Kirsi Tuohela on kirjoittanut neljä lukua: Lapsen vuosisata, Maailmanpalo, Elämän pesä ja Uusi lapsi. Tuohela kertoo ensin mainitussa kuinka 1800-luvulla Euroopan väestö kasvoi ennen näkemätöntä vauhtia ja lapsikuolleisuus väheni vauhdilla. Suhtautuminen vauvoihin kehittyi läheiseksi 1800-luvun kuluessa. Lapsesta tuli perheen keskipiste ja yhteiskunnan tulevaisuuden toivo.

Teoksen viimeisessä luvussa Uusi lapsi Tuohela kertookin, kuinka "lastenhoidosta ja kasvatuksesta tuli 1800-luvulla kodin ja vanhempien keskeisin tehtävä". Tämän päivän perhettä arvioidessaan Tuohela sortuu kysymään "Näivettyvätkö tunteetkin, kun nykyaikaiset vanhemmat keskittyvät entistä enemmän itseensä? Vai siirtyvätkö tärkeät ihmissuhteet perheen aikaisempien tehtävien tapaan kodin ulkopuolelle? Kutistuuko perhe olemattomiin?" Kriittiselle lukijalle moinen ajankohtaiseen "perhe/kasvatus/kenen on vastuu" -keskusteluun osallistuminen tämän kaltaisessa teoksessa tuntuu vähintäänkin oudolta. Kysehän on kuitenkin tietokirjasta! Tuohela jatkaa vastauksilla omiin kysymyksiinsä korostamalla mm. fyysisen läheisyyden kosketuksen tärkeyttä aiempaa enemmän ja arvelee, että "voimakkaasta yksilöllisydestä kehkeytyy kuitenkin ehkä selviytymisen ja menestyksen ehto tulevaisuudessa. Silloin yksilöllisyyteen kasvu jo perheessä on lapsille pelkästään hyödyksi.

Tiina Kinnunen on kirjottanut Suursodan varjossa sekä Fasismin äidit. Ensin mainitussa Kinnunen kertoo kuinka perhe-elämä oli uuden ja vanhan ristiaallokossa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sukupuolten välinen tasa-arvo edistyi ja naisen asema koki vähittäistä muuttumista. Synnytyksen säännöstely levisi. Kahden pitkän sodan aikana nainen löysi miesten rintamalla olon aikana tiensä kodin ulkopuoliseen työntekoon ja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Kinnusen mukaan naisen asema avioliitossa kuitenkin vaati edelleen kohentamista. Naisten sodan aikana valtaamia työpaikkoja haluttiin takaisin miehille. Julkisessa keskustelussa haluttiin usein lähettää naiset kotiin hoitamaan perhettä ja kotia.

Kinnusen mukaan militarismin vuodet ja itse sota virittivät julkisen keskustelun ja käynnistivät toimenpiteet lasten hyväksi. Tätä työtä tekivät erityisesti naisaktiivit. Tiihonen toteaa kuitenkin varsin epäobjektiiviseen tapaan, että "naisten sanomalla ei ollut samanlaista kantavuutta kuin sotilasviranomaisten".

Toisessa artikelissaan "Fasismin äidit" Kinnunen puhuu rinnastaen kansallissosialismista ja fasismista, mikä saattaa hieman ensimmäisten sivujen aikana hämmentää lukijaa, sillä pääpaino on artikkelissa annettu kansallissosialistisien aatteiden ja arjen todellisuudelle saksalaisessa yhteiskunnassa kansallissosialistien valta-aikana. Kinnusen mukaan Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian perhe- ja väestöpolitiikan tavoitteet ja keinot olivat pitkälti samat. Tavoitteena oli kansakunnan vahvistaminen syntyvyyttä lisäämällä.

Marianne Liljeström on kirjoittanut luvun Sosialistinen perhe. Liljeström kuvaa neuvostonaisen ja -äidin arkea Isä Aurinkoisen valtakunnassa. "Sosialistisen perheen ehkä tärkeimpänä tuntomerkkinä oli tavanomaisten perheenjäsenten – vanhempien ja lasten – lisäksi uusi ’täysivaltainen perheenjäsen’, valtio. Valtion läsnäolo sosialistisessa perheessä ilmeni kaikessa: se määritteli perhe-elämän luonteen, vanhempain ja lasten velvollisuudet, määräsi sukupuolimoraalin normit ja sääteli ihmisten seksuaalista käyttäytymistä. Uusi perheenjäsen oli kaikkitietävä patriarkka, jolla viime kädessä oli kaikki päätösvalta", kirjoittaa Liljeström. Luvun lyhyissä tietoiskuissa Kaari Utrio kertoo arjenläheisesti Neuvostoliiton aikaisesta perhe-elämästä sekä ajasta romahduksen jälkeen 1990-luvulla.

Utrio & Co. käsittelee perheen niin kokonaisvaltaisesti, että on vaikea keksiä, mitä jää puuttumaan. Perhe on kirjassa välillä "monen sukupolven ja veljeksen suurperhe, milloin aatelismiehen satapäinen familia tai kokonaisen suvun yhteisö muurien suojassa. Vähäisimmillään perhe on leskiäiti, joka yritti elättää edes yhtä lasta itselleen vanhuudenturvaksi". Perhekirja ei varmaankaan tuota lukijalleen pettymystä. Kirjassa käytetty kuvamateriaali tarjoaa upealla ja mielenkiintoisella kuvituksellaan myös selailijatyypeille uusia elämyksiä.

Perhekirja on kansantajuinen ja kuten Utrio kirjallisuusluetteloa esitellessään mainitsee, sitä varten ei ole tutkittu alkuperäislähteitä, minkä toki tieteellisiin julkaisuihin tottunut panee heti merkille. Kirja on tarkoitettu suurelle yleisölle ja siinä tehtävässään se todennäköisesti täyttääkin tehtävänsä.