Ylisiirtokuntaista tutkimusta

Tutustuminen Petteri Pietiläisen Hulluuden historiaan (2013) sai minut kiinnostumaan muistakin viimeaikaisista julkaisuista, joissa paneudutaan mielisairauden historiaan. Madness in the Family: Insanity and Institutions in the Australasian Colonial World, 1860–1914 oli yksi käsiini saamistani teoksista. Sen tekijä, Catharine Coleborne on historian professori Uudessa-Seelannissa sijaitsevassa Waikaton yliopistossa. Hänen erikoisalaansa on mielenterveyden historia Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ja hän on kirjoittanut aihepiiristä mm. teokset Reading ’Madness’: Gender and Difference in the Colonial Asylum in Victoria, Australia, 1848–1880 (2007) ja Changing Times, Changing Places: From Tokanui Hospital to Mental Health Services in the Waikato, 1910–2012 (2012) sekä toimittanut useita teoksia muiden tutkijoiden kanssa.

Coleborne kertoo saaneensa vaikutteita Madness in the Family-tutkimukseensa Stephen Gartonilta, joka on kirjoittanut Uuden Etelä-Walesin osavaltion mielisairauden historian Medicine and Madness: A Social History of Insanity in New South Wales 1880–1940 (1988). Tämä on näet kehottanut tutkimaan perheitä entistä tarkemmin ja kyseenalaistamaan australialaisten kiinteiksi oletetut perhesiteet. Coleborne yhdistääkin tutkimuksessaan perheen ja psykiatrian historiaa, kun hän tarkastelee neljää yleistä mielisairaalaa ja niiden potilaita silloisissa Uuden Etelä-Walesin, Victorian, Queenslandin ja Uuden-Seelannin siirtokunnissa.

Suomalainen lukija huomaa  heti, että Coleborne on suunnannut tutkimuksensa anglo-amerikkalaiselle, ensi sijassa australialaiselle ja uusiseelantilaiselle lukijakunnalle, sillä hän pitää monia asioita selviöinä ja jättää mainitsematta esim. hallinnollisia ja väestöä koskevia faktoja, joita täällä maailman vastakkaisella laidalla asuvat eivät ole ehkä kuulleetkaan, mutta jotka antaisivat taustaa siirtokuntien mielisairaanhoidolle. Noita ”unohtuneita” asioita ovat esim. siirtokuntien perustamisvuodet ja asukasmäärät sekä mielisairaaloiden kokonaismäärä. – Suomalaistenkin tutkijoiden on syytä miettiä, mitä ”itsestäänselvyyksiä” olisi hyvä mainita, kun kirjoittavat englanniksi.

Kuten Coleborne toteaa, historioitsijat ovat aikaisemmin kirjoittaneet etupäässä kansallista hulluuden historiaa ja tutkineet ahkerasti mielisairaaloiden laitosmaailmaa, laitosten johtamista ja potilaiden piirteitä. Hän puolestaan tekee transkoloniaalista tutkimusta eli tarkastelee eri siirtokunnissa sijaitsevia asyyleita ja niiden potilaita. Hän myös asettaa tutkimansa sairaalat koloniaalisen psykiatrian laajempiin kehyksiin vertailemalla omia huomioitaan esim. Kanadan, Intian ja Etelä-Afrikan laitoksia koskevien tutkimusten tuloksiin. Hän sanoo avaavansa uuden perspektiivin kolonialismin dynamiikkaan, kun hän antaa äänen mielisairaille ja näiden perheille arkistoaineiston kautta. Laitosten viralliset asiakirjat ja potilaiden kirjeenvaihto antavatkin merkittävää uutta tietoa siirtokuntien eurooppalaisista perheistä sekä näiden roolista ja suhtautumisesta sairauteen sekä maallikoiden tavoista puhua hulluudesta. Hän kiinnittää huomiota myös potilaiden ja omaisten tunteisiin, joiden merkitystä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on tutkittu vähän.

Koloniaalista psykiatriaa

Mielisairaanhoito Britannian eteläisissä siirtokunnissa perustui niiden syntymisestä lähtien paljolti brittiläisiin käytänteisiin, ja kolonioiden mielisairaita koskevat lait 1840- ja 1860-luvuilta perustuivat Englannin vuonna 1828 säädettyyn Dangerous Lunatics Act-lakiin. Mutta toisin kuin emämaassa sijoitettiin siirtokunnissa lähes kaikki mielisairaat julkisin varoin ylläpidettyihin laitoksiin, sillä yksityisiä hoitoloita oli vähän. Perheiden pirstaleisuus lienee vaikuttanut siihen, ettei myöskään kotihoitoa ja muuta sairaalan ulkopuolista perhehoitoa paljoa harrastettu, vaikka siitä tiedettiin saadun hyviä kokemuksia Euroopassa.

Coleborne on valinnut tutkittavakseen neljä julkista laitosta, jotka toimivat 1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti, ja niistä kaikkiaan 215 potilaan tapausselostukset – aineistoa on runsaimmin 1880-luvulta 1900-luvun taitteeseen. Tekijä on ottanut tarkasteluunsa Gladesvillen sairaalaan Uudesta Etelä-Walesista Sydneyn läheltä, Yarra Bendin sairaalan Victoriasta Melbournen läheltä, Goodnan sairaalan Queenslandista Brisbanen läheltä ja Aucklandin sairaalan Uudesta-Seelannista. Hän päättää tutkimuksensa vuoteen 1914, koska sen jälkeen mielisairaaloiden toiminnassa tapahtui olennaisia muutoksia, mm. potilaiden diagnosointi tarkentui ja vapaaehtoinen hoitoon hakeutuminen lisääntyi.

Mielisairaaloiden potilasaines heijasti siirtokuntien väestöä ja lisääntyi sitä mukaa, kuin siirtolaisten määrä kasvoi. Potilaat olivat pääosin eurooppalaistaustaisia, monet siirtokunnissa syntyneitä ja 20–40-vuotiaita henkilöitä. Alkuperäisasukkaita – aboriginaaleja ja maoreja – oli laitoksissa vähän eikä heitä kaikkia edes kirjattu tarkasti kortistoihin varsinkaan Uudessa-Seelannissa. Potilaiden enemmistö kuului anglikaaniseen ja osa katoliseen kirkkoon. Toisissa sairaaloissa miehiä oli enemmän, toisissa taas naisia. Britanniaan ja Irlantiin verrattuna siirtokuntien sairaaloissa oli suhteellisesti vähemmän potilaita.

Siirtokuntien ammattikirjo kuvastui potilasjoukossa. Siinä oli niin pappeja, tohtoreita, virkamiehiä ja konttoristeja kuin karjapaimenia, perheenäitejä ja yksinäisiä työttömiä. Enemmistö oli köyhiä ja monet tulivat maaseudulta, vaikkakin kaupunkilaisten määrä lisääntyi nopean kaupungistumisen myötä.

Tutkijan kuvausten perusteella sairaalat olivat ainakin ulkonaisesti melkein paratiiseja. Ne sijaitsivat kauniissa ympäristössä. Köynnöskasvit, kukkaistutukset, puutarhat, hedelmäpuut ja vihannestarhat, joita potilaat hoitivat, loivat kauneutta ja viihtyisyyttä sekä auttoivat laitoksia tuottamaan oman ruokansa. Asuintilojen sisustukset vastasivat brittiläistä keskiluokkaista kodinomaisuutta. Muutamat vanhat valokuvat laitosympäristöistä tukevat idyllin vaikutelmaa. Olosuhteet olivat varmasti monille vaatimattomista oloista tulleille suorastaan ylelliset, mutta nekään eivät vaimentaneet ikävää kaukana asuvien omaisten luo – jos näitä ylipäätään oli. 

Siirtokuntien lääkärit olivat alkuun Englannissa ja Skotlannissa koulutettuja, myöhemmin myös Melbournen (per. 1855) ja Otagon (per. 1869) yliopiston kasvatteja. He pyrkivät harjoittamaan ”tieteellistä” psykiatriaa, perustivat paikallisia lääketieteellisiä julkaisuja ja seuroja, osallistuivat konferensseihin sekä vaihtoivat tietoja keskenään ja eurooppalaisten kollegojen kanssa. Myös mielisairaaloiden tarkastajilla näyttää olleen vankka osuus ”koloniaalisen psykiatrian” muotoutumisessa.

Perheet, laitokset ja sairauspuhe

Mielisairaalajärjestelmä juurtui 1800-luvun jälkipuoliskolla Britannian siirtokuntiin. Myös periferiassa käydyssä hulluuskeskustelussa käsiteltiin sairauksien perinnöllisyyttä ja väestön degeneraatiota sekä perheiden hajallisuutta, joka näytti siirtokunnissa olevan erityisen vakavaa. 1800-luvun alienistit eli psykiatrit havaitsivat perheen vaikutuksen fyysiseen ja mielenterveyteen, mutta sanoivat sitä perinnöllisyydeksi. Vuosisadan puolivälissä he alkoivat puhua hulluudesta degeneraation tuotteena, johon vaikuttivat surkeat olot ja ravinto, alkoholin väärinkäyttö sekä perinnöllisyys. Siksi äitien kunnosta ja koko valkoisen rodun terveydestä oltiin huolissaan. Ongelmaksi koettiin myös mieleltään heikot – idiootit ja imbesillit – joita sijoitettiin maniasta, melankoliasta tai dementiasta kärsivien ohella mielisairaaloihin. Kun potilaat avioituivat keskenään, mielisairauksien pelättiin yhä vain lisääntyvän.

Colebornen tutkimuksesta saa kuvan, että siirtokuntien mielisairaalat käyttivät sekä potilaiden diagnosoinnissa että hoitoratkaisuja etsiessään apunaan perheenjäseniä, mikäli näitä vain tavoitettiin. Monilla ei kuitenkaan ollut sukulaisia eikä ystäviäkään siirtokunnissa, ja he olivat täysin vieraiden armoilla. Esim. vuonna 1880 Uuden Etelä-Walesin mielisairaaloiden potilaista puolella ei ollut siirtokunnassa lainkaan sukulaisia. Niin rikkaat kuin köyhätkin kärsivät yksinäisyydestä ja eristyneisyydestä.

Niilläkään potilailla, joilla jonkinlainen perhe oli, eivätkä perheenjäsenten keskinäiset suhteet olleet aina sopuisia. Laitokset yrittivät kuitenkin tukea perheitä ”normalisoivana toimijana”, sillä ne katsoivat perheen olevan tärkeä potilaan toipumiselle. Toisille laitos, toisille taas koti oli parempi toipumispaikka. Masentuneet tuli hoitaa sairaalassa itsemurhariskin takia. Myös kurjissa oloissa eläville sairaalaa pidettiin parhaana paikkana. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiville taas kotihoidon katsottiin sopivan paremmin kuin laitoshoidon. Vaikka potilaalla olisikin ollut perhe, tämä ei voinut aina köyhyyden vuoksi tai väkivallan pelossa ottaa potilasta takaisin kotiin.

Maallikoiden ja spesialistien hulluusdiskurssit poikkesivat toisistaan, mutta vaikuttivat jossain määrin toisiinsa. Tavalliset ihmiset käyttivät sairauksista puhuessaan arkikieltä, mutta eivät aina osanneet ilmaista näkemäänsä ja kokemaansa. He puhuivat mm. mielenvikaisuudesta, juopottelusta, oudosta tai sopimattomasta käyttäytymisestä, päämäärättömästä kuljeskelusta, kotiongelmista, kotitöiden laiminlyömisestä, itsemurhayrityksistä ja turhanpäiväisestä naureskelusta. Tyypillinen luonnehdinta miesten sairastumisesta oli, että juuri ennen hoitoon joutumistaan henkilö oli saanut ”auringonpistoksen”.

Arkisten ilmaisujen lisäksi maallikot käyttivät myös lääkäreiltä omaksumaansa sanastoa, johon he tutustuivat potilaiden laitokseen sijoittamistodistuksista. Masentunut – depressed – ilmestyi 1860-luvulla lääketieteen sanakirjoihin melankolian tilalle, ja vuosisadan lopulla sen käyttö lisääntyi niin ammattilaisten kuin maallikoidenkin keskuudessa. Myös mielenterveyttä käsittelevien lehtiartikkeleiden ja suurelle yleisölle tarkoitettujen lääketieteellisten julkaisujen kieli vaikutti maallikoiden käsityksiin terveydestä ja hyvinvoinnista sekä antoi heille käyttökelpoista sanastoa. Jokin kirjanen oli saatavilla jo 1840-luvulla, ja 1880-luvulla niitä oli tarjolla jo useita.

Toisaalta ammattiauttajat käyttivät perheenjäsenten, työnantajien ja naapureiden kuvauksia sairauksista potilaskertomuksissaan. Maallikot, nimenomaan perhe oli potilaan diagnoosin laatimisen kannalta tärkeä, sillä heillä oli ensikäden tietoa sairastumisen vaiheista. Lääkärit kehittelivät deskriptiivistä psykopatologiaa eli mielenhäiriöiden kuvausta tapausselostuksissa, joihin he sisällyttivät omien havaintojensa ja omaisten kokemusten lisäksi myös haastattelujen paljastamia sairaan omia kokemuksia.

Kun ajatus mielisairaaloiden tehokkuudesta 1800-luvun kuluessa levisi, omaiset sijoittivat sairaitaan entistä herkemmin laitoksiin. Näissä heidän oletettiin olevan turvassa, eristettynä muusta maailmasta ja jopa parantuvan. Toisaalta perhe vapautui usein hyvin hankalasta tilanteesta.

Kirjeitä ja tunteita

Coleborne on kiinnostunut myös mielisairauksiin liittyvistä tunteista, mihin hän sanoo saaneensa innoituksen Peter Stearnsilta. Tämä on tutkinut paljon tunteiden historiaa ja todennut, että tunnekokemukset ovat täysin käypä historian tutkimuskohde. Potilaiden kirjoittamat ja heille lähetetyt kirjeet sisältävät monenlaisia tunteita, jotka paljastuvat vasta meidän aikamme tutkijalle. Potilaiden sekavia ja uhkailevia viestejä ei nimittäin lähetetty omaisille, jotteivät nämä olisi huolestuneet, eikä kaikkia kotoa tulleita kirjeitä annettu potilaiden luettavaksi, vaan niiden sisältö kerrottiin sensuroituna. Kirjeitä jopa tuhottiin. Viralliset raportitkin antavat vihjeitä laitosten sisällä ilmenneistä tunteista.

Äärimmäiset tunteet tai tunteiden puute olivat sairaalle ominaisia, ja useimmilla potilailla näyttää olleen jonkinlaisia tunnehäiriöitä. Monia tunteita pidettiin sopimattomina terveelle ihmiselle. Tämän ei kuulunut murehtia ylenpalttisesti, ei nauraa syyttä, ei masentua, ei vaipua epätoivoon eikä pelon tai kauhun valtaan. Perheensisäisten tunneodotusten ja todellisuuden välillä vallitsi usein ristiriita. Avioliitolta ja perhe-elämältä odotettiin kiintymystä, hellyyttä, ja iloa, mutta monen perheen arkeen kuului väkivaltaa, jännitteitä, ahdistusta, masennusta ja häpeää. Mielisairaaloiden tarkastajien raporteissakin mainittiin kotiongelmia, ahdistuneisuutta, rakkausjuttuja, viettelyä, sokkeja, eristyneisyyttä ja koti-ikävää.

Tunteista kirjoittaessaan Coleborne mainitsee mielenkiintoisen seikan: vaikka asyylien tavoitteena oli palauttaa potilaiden tunteiden tasapaino, asiakirjoissa käytettiin emootio-sanaa vähän. Vielä vuonna 1905 sen todettiin olevan ”moderni” sana.

Monenlaisia tunteita herätti varmasti myös sairaaloiden hoitokorvausten periminen. Siirtokuntien mielisairaaloita ylläpidettiin näet julkisin varoin, mutta potilailta ja heidän omaisiltaan yritettiin periä hoitomaksuja. Perintä onnistui kuitenkin varsin huonosti, sillä monia perheitä ei pystytty lainkaan jäljittämään. Jotkut potilaat taas yrittivät vältellä yhteyksiä ja pakenivat vastuuta. Muutamat jopa ”kuolivat” välttyäkseen maksuilta: he panivat jonkun tuttavansa lähettämään sairaalaan tiedon, että henkilö oli muka kuollut. Colebornen mukaan välttely oli yksi keino vastustaa laitosten auktoriteettia.

Keskiluokkaiset perheet lahjoittivat sairaaloille mm. hedelmiä, kasveja, eläimiä, kuvalehtiä ja makeisia, mutta loppujen lopuksi harvoilla oli varaa maksaa yleensä mitään. Esimerkiksi vuonna 1910 Uudessa Etelä-Walesissa vain 15 % potilaista maksoi hoidosta. Uudessa-Seelannissa mielisairaalat olivat itse asiassa köyhäintaloja. Vuosisatojen vaihteessa siirtokuntiin luotu vanhuuseläkejärjestelmä ratkaisi osin maksuongelman (Uusi-Seelanti 1898, Uusi Etelä-Wales 1900, Victoria 1901, Queensland 1908).

Kroonisesta ”mielenvikaisuudesta” kärsiville asyyliin joutuminen merkitsi yhteiskunnan porttien sulkeutumista. Mutta laitokseen otetuista kolmasosa, jopa yli puolet pääsi jossakin vaiheessa pois, ja vain alle puolet kuoli sairaalassa. Kotiutettujen myöhemmästä kohtalosta ei kuitenkaan yleensä tiedetä tarkemmin. Suuri osa potilaista viipyi joka tapauksessa useita kuukausia laitoksessa, ja moni palasi hoitoon yhä uudelleen. Lyhyet koelomat valmistivat sekä potilasta että perhettä kotiin paluuseen ja myös helpottivat laitosten ahtautta. Koska potilaiden sopeutuminen normaalielämään ei aina onnistunut, vuonna 1907 perustettiin Uuteen Etelä-Walesiin siirtokuntien ensimmäinen toipuvien potilaiden tukiyhdistys The After Care Association, joka auttoi entisten potilaiden kuntoutumista ja sopeutumista takaisin yhteiskuntaan järjestämällä heille tilapäisen asunnon, auttaen työn saannissa, hankkimalla vaatteita ja antamalla pieniä raha-avustuksia.

Siirtokuntien psykiatrian historiaa on tutkittu paljon, ja myös tapausselostuksia on käytetty lähdeaineistona, mutta Coleborne lähestyy perheen ja hulluuden historiaa uudesta, ylisiirtokuntaisesta näkökulmasta. Omintakeisen panoksensa hulluuden historiaan hän antaa selvittäessään perheiden ja tunteiden osuutta. Coleborne suhtautuu tutkimuskohteisiinsa empaattisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen. Hänen kirjansa otsikossa seisoo provokatiivisesti sana ’madness’, mutta varsinaisessa tutkimustekstissä hän käyttää sitä kuten myös sanaa ’mad’ vain pari kertaa. Muutoin hän käyttää termejä ’insanity’ ja ’insane’, joilla on lempeämpi sävy. Vaikka koloniaalisen psykiatrian hoitomenetelmät eivät kuulu Colebornen tutkimuskohteisiin, jäin kaipaamaan niistä ainakin muutamaa huomiota kansikuvan ”säkittämisen” lisäksi. 

 Kuva: ’Sacking’ a Wife at Cape Schanck, Police News, 23 June 1877.