Perin ranskalainen ilmiö: kirjalliset salongit

Taloustieteilijä, kansainvälisen oikeuden juristi, Sorbonnen yliopiston oikeustieteen professori Roger Picard (1884–1950) joutui juutalaisena lähtemään 1940 maanpakoon Yhdysvaltoihin. Siellä, Rockefeller-säätiön rahoittamassa New School for Social Research -oppilaitoksessa hän kirjoitti Ranskan kirjallisten salonkien historian, Les salons littéraires et la société française 1610–1789, josta on tullut alansa klassikko. Kirja ilmestyi New Yorkissa vuonna 1943 ja nyt, 75 vuotta myöhemmin, se on ilmestynyt suomeksi otsikolla Salonkien aika. Käännöksen aloitti yli-insinööri Juhani Sarkama ja saattoi loppuun FT, YT, dosentti, matemaatikko, historioitsija, tietokirjailija Osmo Pekonen.

Picard, Roger: Salonkien aika [Les salons littéraires et la société française 1610–1789 ]. Käännös: Osmo Pekonen , Juhani Sarkama. Arthouse, 2018. 424 sivua. ISBN 978-951-884-642-3.

Kirjalliset salongit olivat tyypillinen ranskalainen ilmiö, Ranskan älyllisen ja sosiaalisen elämän olennainen osa. Ne syntyivät 1600-luvulla, hiipuivat suureen vallankumoukseen, mutta jatkuivat 1900-luvulle asti. Salongit vaikuttivat merkittävästi Ranskan kirjallisen maun ja moraalin muodostumiseen sekä ranskalaisen kulttuurin kehitykseen ja leviämiseen. Useimpia salonkeja pitivät naiset. Roger Picardin tutkielma Salonkien aika kuvaa ilmiön kultakautta, vuosien 1610–1789 välistä aikaa.

Picard pitää Ranskan kirjallisten salonkien historian kirjoittamista tarpeellisena, sillä hän katsoo salongeilla olevan tärkeä tehtävä kansallisessa jälleenrakentamisessa, kunhan maa on vapautunut teoksen kirjoittamisaikaan (1943) vallinneesta kansallissosialistien miehityksestä. Hänen mielestään kansallisen jälleenrakentamisen keskeiset tekijät ovat: vapautettu lehdistö ja korkein opetus, uusi kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, puhdistetut ja elvytetyt demokraattiset laitokset sekä kansalliskokous. Näiden lisäksi ”Ranskan kultivoitunut seuraelämä tulee uusimaan toiminta-ajatuksensa ja henkisen elämän säännöt” salongeissa.

Naiskulttuurin loistoa 1600- ja 1700-luvulla

Salongit, joista käytettiin myös nimityksiä: société, monde, le grand monde, le Tout-Paris sekä la République des Lettres, antoivat Ranskan seuraelämälle sitä, mitä kuninkaan hovi juhlallisine ja jäykkine etiketteineen ei kyennyt tarjoamaan. Ne loivat institutionaalisen perustan avoimelle keskustelulle, jota 1600-luvulla käytiin pienen eliitin piirissä lähinnä kirjallisuuteen, tyyliin, moraaliin ja filosofiaan liittyvistä aiheista. 1700-luvulla, valistuksen vuosisadalla, ”kohteliaisuuden koulujen” keskustelut saivat yhä enemmän myös yhteiskunnallista sisältöä ja eräissä salongeissa liikkui radikaalejakin aatteita. Muualla Euroopassa keskustelupiirit oli varattu ainoastaan miehille, mutta Ranskassa jo 1600-luvulta asti miehet ja naiset seurustelivat vapaasti keskenään ja vaihtoivat mielipiteitä – naisten johdolla – niin henkisen kuin poliittisen elämän kysymyksistä.

Saatesanoissaan kirjan kääntäjä, Osmo Pekonen, toteaa, että 1600- ja 1700-luvun ranskalaisen naiskulttuurin loistoaikana ylhäisönaiset tekivät mitä halusivat, mutta hän myös muistuttaa, että Ancien Régimen loisto koski vain yläluokkaa; epädemokraattisessa yhteiskunnassa ei tavallisen kansannaisen elämässä ollut kadehtimista. Myöhemmin, 1800-luvulla, porvariston noustessa uudeksi johtavaksi yhteiskuntaluokaksi naiset joutuivat väistymään yhteiskunnan näkyvimmiltä paikoilta.

Salonkien aika on ensimmäisiä yleisteoksia salonkien historiasta, mutta aihepiiristä on kirjoitettu lukuisia tutkimuksia sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Norbert Eliasin (Über den Prozess der Zivilisation, 1939) mukaan salongit heijastelivat hovissa vallinnutta dominoivaa kulttuurimuotoa, eivät kilpailleet sen kanssa. Jürgen Habermas (Strukturwandel der Öffentlichkeit, suom. Julkisuuden rakennemuutos, 1962) puolestaan esitti teorian ”porvarillisen julkisuuden” synnystä ja salonkien suuresta merkityksestä uusien vapaamielisten aatteiden tyyssijana.

Pekonen luettelee tutkijoita, jotka ovat ottaneet kantaa Eliasin ja Habermasin näkemyksiin; heitä ovat mm. Dena Goodman (The Republic of Letters, 1994), Daniel Gordon (Citizens without sovereignity, 1994), Steven Kale (French salons, 2004), Antoine Lilti (Le monde des salons, 2005) ja Elena Russo (Styles of Enlightenment, 2007). Suomessa on ranskalaisia salonkeja tutkinut Tuomas Tikanoja väitöskirjassaan (The ”Honnête Homme” and the Art of Pleasing : Politeness and Sociability in French Thought, 1660-1700, 2009) ja siihen perustuvassa teoksessaan Transgressing boundaries: worldly conversation, politeness and sociability in Ancien Regime France, 1660–1789 (2013).

Salonkikuvitelmasta emäntien ja vieraiden hakemistoon

Sota-ajan vaatimattomassa alkuperäisteoksessa ei ollut kuvia, mutta suomennoksessa on Pekosen valitsemia kymmeniä pienehköjä mustavakokuvia esilehtien suuren värillisen ryhmäkuvan lisäksi. Tämä kuva toistuu kirjan kannessa rajuna pinkkinä. Se on taiteilija Anicet Charles Gabriel Lemonnierin (1743–1824) maalaus Lecture de la tragédie de ”l’Orphelin de la Chine” de Voltaire dans le salon de madame Geoffrin, joka ansaitsee oman huomionsa. Keisarinna Joséphine de Beauharnais tilasi maalauksen vuonna 1812 koristamaan Malmaisonin linnaa. Se on nostalginen kuvitelma vuodesta 1755. Siinä rouva Marie-Thérèse Rodet Geoffrinin (1699–1777) salonkiin ovat kokoontuneet lähes kaikki valistusajan suurmiehet – ja muutamat naisetkin – kuuntelemaan Voltairen teoksen L’Orphelin de la Chine luentaa.

Rouva Geoffrin salongissaan vieraittensa ympäröimänä vuonna 1755 kuuntelemassa Voltairen teoksen luentaa. Teoksen maalasi taiteilija Anicet Charles Gabriel Lemonnier vuonna 1812.

Tilaisuuden emännän, rouva Geoffrinin lisäksi maalauksessa on puolensataa Ranskan tieteen, taiteen, filosofian, kirjallisuuden ja politiikan huippuedustajaa. Mukana on myös tyylikkäitä aristokraatteja ja muutamia viehättäviä naisia. Todellisuudessa näin suurta vierasjoukkoa ei ole ollut samalla kertaa koolla. Joskus vieraiden joukossa on ollut myös ulkomaisia kuuluisuuksia. Jopa Ruotsin Kustaa III ja hänen suomalaissyntyinen lähettiläänsä Gustav Philip Creutz ovat vierailleet salongissa. Myös Benjamin Franklin ja David Hume ovat käyneet siellä, ja ihmelapsi Wolgang Amadeus Mozart on soittanut siellä ensikonserttinsa.

KUVA 2. Catherine de Vivonne, markiisitar Rambouillet (1588–1665) aloitti Pariisin salonkielämän vuoden 1608 tienoilla. Öljyvärimaalaus (Maison ducale d’Uzès).

Pekosen valitsemista mustavalkokuvista muutama esittää hillittyä tai riehakasta salonkielämää, mutta suurin osa kuvista on salonkiemäntien muotokuvia. Useimmista naisista on vain yksi, nuoruuden kukkeudessa tehty piirretty kuva, mutta muutama rouva on ikuistettu keski-ikäisenä tai jopa vanhana – mutta silti kauniina. Toiset emännät esiintyvät oman aikansa asussa, toiset mytologisina tai näyttämöhahmoina. On huomattava, että muotokuvissa on myös naistaiteilijoiden maalaamia.

Kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa, mutta siellä täällä tekstissä Picard mainitsee romaaneja, runoteoksia, muistelmia, elämäkertoja, ensiklopedioita ja tutkimuksia, joita hän on hyödyntänyt. Varsinkin kirjansa alkupuolella hän siteeraa eri tekijöiden runoista pätkiä, ja nämä Pekonen on suomentanut taitavasti sovittaen useat säkeet jopa alkuperäiseen mittaan! Kirjan lopussa on yli 16 sivua pitkä henkilöhakemisto, joka sisältää yli kuusisataa salonkiemännän ja -vieraan nimeä.

Tapakulttuurin hienostuminen

Pariisissa oli vuonna 1661 kaikkiaan noin 800 salonkia. Picardin mukaan näitä oli kahdenlaisia: Toiset salongit olivat arvokkaan hienostuneita, ja niissä vallitsi hyvä maku, hyvät tavat ja hieno käytös. Toisissa taas harrastettiin naurettavaa hienostelua, ja niissä oli vallalla huono maku ja teeskentely, teennäinen sievistely. Näissä presiööseissä salongeissa puuhasivat ”sievistelevät hupsut”, joista Molière (1622–1677) teki pilaa näytelmässään Précieuses ridicules (Sievistelevät hupsut; ensiesitys 1654).

Mutta presiöösitkin salongit osallistuivat ranskan kielen jalostamiseen ja vakiinnuttamiseen sekä edistivät tapojen jalostamista ja ranskalaisen kulttuurin kehittämistä. Varsinkin psykologinen tarkkuus tunnetilojen erittelyssä oli noiden salonkien leipälajeja. Kaikissa salongeissa tiedemiehetkin joutuivat puhumaan ymmärrettävästi, sillä paikalla oli monien eri alojen edustajia ja myös varsin vähän opillista sivistystä saaneita henkilöitä. Oppineisuuden ja tieteen arvostus salongeissa synnytti yleistajuisen kirjallisuuden tarpeen.

Kirjailijat ja hoviväki, taiteilijat ja tiedemiehet, sotapäälliköt ja valtiomiehet, sivistynyt porvaristo ja Ranskan yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet ulkomaalaiset tapasivat toisiaan Pariisin salongeissa. He saivat toisiltaan tietoja, näkemyksiä ja mielipiteitä oman persoonallisuutensa kehittämiseksi. Picardin käsityksen mukaan osallistujat myös jättivät oman jälkensä kansansa ja aikakautensa ominaisluonteeseen. Tapaamiset eleganteissa salongeissa muovasivat osallistujien tapoja ja makua sekä synnyttivät harrastusta henkisiä asioita kohtaan. Ne myös levittivät ajatuksia, jotka yhdistivät ihmisiä yli yhteiskunnallisten raja-aitojen ja valtakuntien rajojen.

Salonkeihin päästettiin vain valikoituja vieraita. Hovin, aristokratian, akatemian ja diplomaattikunnan edustajat olivat ydinjoukkoa jo asemansa puolesta, mutta myös sulavasti käyttäytyvä, tyylikkäästi pukeutuva, sukkelapuheinen ja kirjallista julkisuutta hyvin seuraava matalasyntyinenkin herrasmies saattoi päästä piireihin, jos salongin emäntä sen suvaitsi. Kaikki rouvat eivät itsekään olleet yhteiskunnan huipulta, mutta he osasivat keskustella ja heissä oli henkevyyttä ja viehätysvoimaa – espritä.

Tavallisesti salonkeja kutsuttiin emännän nimellä, mutta paikan keskeisin ja tunnetuin henkilö oli usein jokin muodikas mieskirjailija. Ranskan yläluokan naiset osoittautuivat hyvin taitaviksi salonkien pitäjiksi. Heidän vaikutusvaltansa johtui ennen kaikkea hienostuneesta mausta ja arvostelukyvystä sekä henkevyydestä ja charmista. Emännällä oli oltava erityisesti tahdikkuutta keskustelun ohjailemisessa, jotta jokainen saattoi tuntea olonsa mukavaksi ja kokea voivansa puhua luottamuksellisesti.

Rouva Geoffrinin (1699–1777) muotokuvaksi oletettu Marianne Loirin öljyvärimaalaus noin vuodelta 1760 (The National Museum of Women in the Arts, Washington, DC).

Aatelisten ja rikkaiden porvarien tytöt kasvatettiin luostarikouluissa tai kotiopettajien johdolla ohjaamaan salonkielämää. Kirjallisuuden tuntemus, miellyttämisen taito, kohteliaisuus ja kauniit tavat olivat tärkeitä. Myös henkilökohtaista viehätysvoimaa piti osata tuoda esille. Eräät rouvat olivat perehtyneet jopa filosofiaan tai tieteisiin. Nuo hyvin koulutetut naiset hallitsivat hyvän maun ja tyylin. Heidän salongeissaan seurustelukulttuurista tuli todellista taidetta, jonka ansiosta hyvin käyttäytyvät vieraat saattoivat esittää hyvin erilaisia näkemyksiä toisia loukkaamatta. Salongeissa ihmiset pohtivat vaikeita psykologian, politiikan, taiteen tai puhtaan kielen kysymyksiä, ja samalla muotoutuivat hyvin ajattelemisen ja oikein puhumisen kultaiset säännöt.

Kaupunkitaloja, palatseja ja linnoja

Salonkiemännät järjestivät vastaanottojaan komeissa kaupunkitaloissa ja puutarhojen ympäröimissä palatseissa eri puolilla Pariisia: eräät emännät kutsuivat vieraitaan välillä myös linnoihinsa tai maaseutuasuntoihinsa kaupungin lähelle. Vastaanottohuoneita oli yksi tai useampia, ja joskus melkein koko talo oli vieraiden käytössä. Lämpimällä säällä voitiin seurustella puutarhassa. Yleisesti vastaanottotiloja nimitettiin salongeiksi (salon), mutta vaatimattomampia paikkoja sanottiin vuodesopiksi (ruelle), komeroiksi (réduit) tai alkoveiksi (alcôve). Komeroita ja alkoveja nimitettiin myös buduaareiksi (boudoir). Ruelle-tyyppisissä salongeissa emäntä otti vastaan vieraansa vuotella leväten.

Päivällisen tai illallisen tarjoamista varten salonkiin voi kuulua myös ruokasali. 1600-luvulla ateriat olivat vielä vaatimattomia, mutta 1700-luvun kuluessa niistä alkoi tulla kokkien gastronomisia taidonnäytteitä. Kun kamarimusiikki oli tullut muotiin 1600-luvun lopulla, eräisiin salonkeihin liitettiin myös musiikkihuone, jossa järjestettiin konsertteja. Näytelmäharrastuksen kasvu 1700-luvulla vaati puolestaan teatteritilan.

Varakkaat salonkiemännät saattoivat majoittaa valittuja vieraitaan satunnaisesti tai antaa osan huoneistostaan jonkun tärkeän vieraan käyttöön pitkäksikin ajaksi. Riittävän tärkeä suosikkivieras voi saada jopa oman talon salongin emännältä. Näin kävi mm. Jean-Jacques Rousseaulle, kun rouva d’Épinay (1726–1783) teetti hänelle 1750-luvulla ”erakkomajan” oman kartanonsa lähistölle.

Kuva J.J. Rousseaun ”erakkomaja” Montmorencyssä. L’Ermitage de Montmorency- Musée Jean-Jacques Rousseau- Montmorency.

Kahden vuosisadan salongit

Picard jakaa teoksensa kahteen päälukuun vuosisatojen mukaan. Hän kuvaa 1600-luvun ja 1700-luvun tärkeimpien salonkien ilmapiiriä ja niissä vaikuttaneita henkilöitä, erityisesti salonkiemäntiä, varsin yksityiskohtaisesti. Hän haluaa osoittaa, mikä merkitys kirjallisilla ja filosofisilla salongeilla aikanaan oli yhteiskunnassa ja minkä mielipiteiden, ajatusten ja käytöstapojen perinnön ne jättivät jälkipolville. Hän luonnehtii tarkkaan naisten ulkonäköä ja muita ominaisuuksia sekä kertoo heidän perhetaustastaan, varallisuudestaan, mahdollisesta koulutuksestaan, puolisoistaan ja rakastajistaan.

Myös eri salonkien ulkoisista puitteista ja vieraista Picard kertoo innostuneesti mainiten välillä lähteitäänkin. Varsinaisten kirjailijoiden ohella yllättävän moni seurapiirirouva kirjoitti itsekin salonkien kaunokirjallisia kuvauksia, joista tekijä on poiminut tietoja. Myös kuvataiteilijoiden maalauksiin, piirroksiin, guasseihin ja muotokuviin hän viittaa.

Salonkien sisustus oli 1600-luvulla majesteettisen raskasta ja prameilevaa. Huoneiden seinillä oli verhoja, kuvakudoksia ja paneeleita. Rouva de Rambouillet’n salongin seinällä komeili myös Leonardo da Vincin Mona Lisa. Uudella vuosisadalla sisutustyyli muuttui vaaleammaksi ja suurten ikkunoiden ja peilien ansiosta huoneet tulivat valoisammiksi. Kokonaisuutta rikastuttivat pikkuesineet, kristallit, kukat, kellot, kattokruunut ja kuvakudokset. Kauneus oli tärkeämpää kuin mukavuus. Talvella tilojen kylmyyttä torjuttiin takkatulen ja hiiliastioiden lämmöllä.

Jotkut emännät pitivät vastaanottoja melkein joka ilta, mutta useimmat vain pari kertaa viikossa. Tavallisesti he varasivat eri illat eri vieraille. Muutamat rouvat sovittivat salonkipäivänsä keskenään niin, että pääsivät itse toistensa salonkeihin ja tietyt vieraat voivat käydä useiden rouvien luona. Yleensä vieraita kutsuttiin samalla kertaa 20–30, joskus vain muutamia. Toistuvat vastaanotot vaativat paljon aikaa sekä emännältä että vierailta, ja varoja ne vaativat varsinkin emännältä – ja tämän mahdolliselta puolisolta. Kun yhteiskunta oli vakaa ja rikkaiden perheiden aineellinen asema turvattu, saattoivat valtiomiehet, kirjailijat ja muut älyköt kuluttaa paljon aikaa salongeissa.

Kirjallisuus oli 1600-luvun salongeissa keskeisin aihe. Kirjailijat ja runoilijat käyttivät salonkeja koeyleisönään lukemalla niissä ääneen teoksiaan ja korjailivat tekstejään saamansa kritiikin mukaan. Eräillä vastaanotoilla esitettiin myös valmiita näytelmiä, joissa emäntä ja vieraat kunnostautuivat esiintyjinä. 1600-luvulla salongeilla oli suuri merkitys ranskan kielen vakiintumisessa. Tavoitteena oli, että puhuttiin kieltä, jota kaikki ymmärtävät. Kielen oli oltava selkeää ja täsmällistä; kaksiselitteisyyttä ei suvaittu. Uudissanoja sepitettiin, ja osa niistä jäi käyttöön, osa unohtui kokonaan. Karkeita sanoja karsittiin, ääntämisestä ja oikeinkirjoituksesta laadittiin sääntöjä. Viime kädessä kirjapainonomistajat ja latojamestarit vakiinnuttivat ranskan kielen muodon.

Salongit olivat myös Ranskan Akatemian perustamisen (1635) taustalla. Rouva Rambouillet’n salongissa loistaneella älyniekka Conrartilla oli näet lukeneistopiiri, johon pääministeri, kardinaali Armand Jean du Plessis de Richelieu (1585–1642) tutustui. Vuonna 1635 hän muodosti miesjoukosta Ranskan Akatemian edistämään ja valvomaan ranskan kielen puhtautta, ja Conrartin hän nimitti sen sihteeriksi. Useat salonkiemännät koettivat eri vaiheissa saada suojattejaan Akatemiaan.

Kirjallisia salonkeja oli edelleen 1700-luvulla, mutta kirjallisuudelta alettiin odottaa vakavuutta ja todellisuuspohjaa. Muutenkin salongeista tuli hengeltään vakavampia. Syntyi filosofisia ja poliittisia salonkeja, joiden vieraita kiinnostivat ennen kaikkea aatteet ja filosofia sekä valtakunnan politiikka, talous ja sosiaalinen tila. Ajatuksen vapaus ja yksilön oikeuksien kunnioittaminen oli tärkeää. Silti vakavien keskustelujen ohella riimiteltiin runoja, näyteltiin komedioita ja luonnenäytelmiä, esitettiin nukketeatteria ja järjestettiin naamiaisia, jopa tanssittiin.

1700-luvulla keskustelutaito kehitettiin täydellisyyteen, naisten vaikutus yhä vain voimistui ja ulkomaalaisia otettiin vastaan entistä enemmän. Ulkomaiset vieraat arvostivat tapojen tahdikkuutta, vilkasta mielikuvitusta, hienostuneisuutta, säädyllisyyttä, ilmaisun vapautta ja näkemysten rohkeutta. Sivistyspiireissä vallitsi mielipiteen vapaus ja virkeä henki; keskustelun sävy oli vapaampi, avoimempi ja tyylikkäämpi kuin ennen. Kielen ilmaisuvarasto oli aistikas ja rohkea. Vapaa kritiikki, kaskut ja juorutkin lentelivät, mutta panettelua ei harrastettu.

”Puolimaailmasta” Picard toteaa, että siellä sekalaiset seurapiirit – aristokraatit, valeaateliset, kevytkenkäiset papit, ovelat liikemiehet, haamukirjailijat ja kauniit naiset – seurustelivat keskenään harrastaen uhkapelejä, finanssi-intrigejä ja lemmenjuonia. Hän saa lukijan kiinnostumaan, mutta sulkee suunsa saman tien. Porvariston salongeista lukija ei ehdi kiinnostuakaan, kun kirjoittaja toteaa, että ne olivat yksinkertaisia ja tapahtumaköyhiä perhesalonkeja.

Kuuluisia salonkiemäntiä 1600-luvulta

Picard mainitsee kirjassaan satoja rouvia ja muutamia neitejä, jotka pitivät Pariisissa salonkia 1600- ja 1700-luvuilla. Poimin heistä muutaman esimerkin. Kirjoittajan mukaan Pariisin salonkielämän aloitti vuoden 1610 tienoilla markiisitar de Rambouillet (1588–1665) eli Catherine de Vivonne, joka piti vastaanottoja viimeiseen elinpäiväänsä asti. Hän oli vieraanvarainen, hienokäytöksinen, hyväntahtoinen, mielikuvituksekas, ystävällinen, arvostelukykyinen ja oikeamielinen. Hän piti hovin tapoja liian vapaina ja hovissa käytettyä kieltä karkeana. Niinpä hän opetti salongissaan kohteliaisuutta ja hyviä tapoja.

Aikaisemmin miehet ja naiset olivat kokoontuneet omissa piireissään, mutta markiisitar de Rambouillet kutsui salonkiinsa kummankin sukupuolen edustajia. Näin keskustelu sai kohteliaan ja syvällisen sävyn sekä omalaatuisen tenhon. Parinkymmenen vieraan joukkoon mahtui ruhtinaita ja herttuattaria, kirjailijoita, runoilijoita, sivistysporvareita, virkamiehiä, sotilaita ja pappeja. Salongissa sepitettiin runoja ja luettiin ääneen mm. erään vieraan, Molièren, Sievistelevien hupsujen tekstiä. Malherbe, Louis Guez de Balzac, Montesquieu, Huyghens kuuluivat vierasjoukkoon. Tärkeän, syvällisen, hilpeän, rohkean ja vakavan keskustelun ohella myös hassuteltiin ja ilveiltiin sekä harrastettiin kepposia. Markiisittaren salonki sai pian paljon jäljittelijöitä ja kilpailijoita.

Jean-François de Troyn maalaus Molièriä luetaan ääneen noin vuodelta 1728.

Muutamat 1600-luvun emännät harrastivat itsekin kirjoittamista. Lähes 100-vuotiaaksi elänyt neiti de Scudéryn (1607–1701) kirjoitti kaksi seuraelämän tapoja kuvaavaa romaania: Artamène eli Grand Cyrus ja Clélie. Nämä ilmestyivät vuosisadan puolimaissa ja herättivät melkoista huomiota. Markiisitar de Sablé (1640–1693) puolestaan muotoili mietelmiä ottaen mallia François La Rochefoucauldin (1613–1680) ja matemaatikko ja filosofi Blaise Pascalin (1623–1662) maksiimeista. Monpensierin herttuatar, ”La Grande Mademoiselle” (1627–1693) oli hyvin monipuolinen: hän laati romaaneja, baletteja, huvinäytelmiä, runomuotoisia arvoituksia ja luonnonkuvauksia.

Neiti Ninon de Lenclos (1620–1705) oli puolestaan yksi tunnetuimmista vapaa-ajattelijoista, jotka pyrkivät vapautumaan uskonnon siteistä. Hänen salongissaan vieraili eräs säkenöivä-älyinen nuori poikanen, François Marie Aronet (1694–1778). Ennen syöpään kuolemistaan Ninon testamenttasi tälle 2 000 ecua kirjojen ostamista varten. Myöhemmin poikanen tuli tunnetuksi nimellä Voltaire.

1700-luvun salonginpitäjiä

Rouva de Lambert (1647–1733) kuului 1700-luvun salonkiemäntiin. Hän aloitti salonkinsa vuonna 1710 jatkaen 1600-luvun hienoimpien salonkien perinnettä: hän kutsui yhtenä iltana vieraikseen tiedemiehiä, kirjailijoita ja näyttelijöitä sekä toisena iltana ylimystöä. Tämä 86-vuotiaaksielänyt rouva oli ensimmäisiä naispuolisia valistusfilosofeja. Hänen vieraansa, mm. Montesquieu ja Fontelle, siirtyivät rouva de Tencinin (1682–1749) salonkiin, vaikka siellä tarjotut päivälliset ja lahjat olivat vaatimattomia. Nuorena rouva oli kevytmielinen, jopa julkea, ja harrasti juonittelua, pelaamista ja salahankkeita, mutta muuttui säädylliseksi avattuaan salongin 1726.

Myös jo aikaisemmin mainittu rouva Geoffrin (1699–1777) eli Thérèse Rodet oli yksi 1700-luvun merkittävistä salongin pitäjistä. Hänen isänsä oli kamaripalvelijana toiminut aateliton upseeri ja äitinsä pankkiirin tytär. 10-vuotiaana orvoksi jäänyt tyttö päätyi jo 14-vuotiaana avioliittoon itseään 34 vuotta vanhemman lasi- ja peilitehtailija Pierre François Geoffrinin kanssa. Tämän tuella hän perusti 1730-luvulla monipuolisen ja suvaitsevaisen salongin, jossa tarjoiltiin herkullisia ruokia. Siellä kävi paljon kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita ja ulkomaisia vieraita. Rouva oli myös mesenaatti, joka maalautti kymmeniä tauluja. Hän myös lahjoitti 200 000 ecua Ensyklopedian julkaisemiseen.

Rouva du Deffand (1697–1780) eli markiisitar du Deffand oli nuorena kaunis kuten useimmat muutkin salonkiemännät. Hän avasi salonkinsa vuonna 1730 ja otti siellä vastaan sivistyneitä ylimyksiä, diplomaatteja, kirjailijoita, tiedemiehiä ja filosofeja. Hän oli uskonnoton skeptikko sekä anglofiili. Hän järjesti salongissaan teatteriesityksiä ja kutsui luokseen ulkomaisia kirjailijoita. Vieraiden joukossa oli paljon naisia, myös muita salongin pitäjiä. Rouva sokeutui vuonna 1755, mutta se ei estänyt häntä rakastumasta 70-vuotiaana englantilaiseen kirjailija Horace Walpoleen.

Rouva d’Épinay (1726–1783) oli se rouva, joka piti salonkia linnoissaan ja rakennutti rakastajansa sihteerille Rousseaulle talon, ennen kuin muutti 1770 Pariisiin. Hänen salonkinsa oli kirjallinen ja filosofinen; siellä valmisteltiin ensyklopediaa, ja mm. Diderot vieraili usein hänen luonaan. Myös nuoria viehättäviä ja henkeviä naisia, ulkomaisia diplomaatteja, talousmiehiä ja runoilijoita kuului salonkiin. Picardin mukaan rouvan mies oli muusikko, runoilija, huikentelija, tuhlari ja haihattelija. Rouva itse oli hyvä kirjoittaja, joka jätti jälkeensä kirjeenvaihtoa, muistelmat, moraalisia mietteitä, esseitä ja kertomuksia.

Louise d’Épinay (1726–1783). Jean-Étienne Liotardin öljyvärimaalaus (Musée d’art et d’histoire, Geneve).

Neiti Suzanne Curchod (1739–1794) eli rouva Germaine Necker piti vuodesta 1760 kirjallista, filosofista ja poliittista salonkia. Vaikka hän oli papin tyttärenä uskonnollinen, hän kutsui vieraakseen ateisteja ja kannusti näitä syvälliseen keskusteluun. Neckerin salongissa puhuttiin akatemiaehdokkuuksista ja kirjailijoiden teksteistä, myös rouvan kirjoittamista kirjallisista muotokuvista. Pigalle veisti Voltairen muotokuvan 1770 rouvan pyynnöstä.

Eräitä salonkeja pitivät miehet tai pariskunnat. Mm. paroni, monitieteilijä ja filosofi Holbach piti salonkia, jota useat kirjailijat ovat kuvanneet. Hänen salongissaan valmisteltiin ensyklopediaa. Siellä kokoontui etupäässä filosofeja ja naisia oli vähän. Holbach kirjoitteli materialistisesta filosofiasta, mutta hänen kirjansa poltettiin. Myös herra Helvétiuksella, joka piti salonkia puolisonsa kanssa, oli sama kohtalo: hänen teoksensa De l’Esprit poltettiin. Miehensä kuoleman jälkeen, vuodesta 1771 Minette-rouva piti yksin salonkia vuosikymmenien ajan. Yhdysvaltojen Ranskan lähettiläs Benjamin Franklin oli sekä Holbachin että Helvétiuksen salongin vieras.

***

Roger Picardin Salonkien aika on monien kirjoitusaikansa historiateosten tavoin lähinnä valtava deskriptiivinen faktakokoelma, josta on turha etsiä teoreettisia näkökulmia, spesifejä metodeja tai syvällisiä analyyseja, mutta se tempaa mukaansa Euroopan historiasta kiinnostuneen lukijan. Se antaa Ranskan 1600- ja 1700-luvun salongeista ja niiden emännistä ehkä liiankin ihanteellisen kuvan, mutta se vakuuttaa lukijan salonkien kulttuurihistoriallisesta merkityksestä, vaikka erotiikka ei salongeissa olisikaan aina pysynyt hienostuneen galanterian puitteissa. Emäntien ja vieraiden ihanteena olivat kuitenkin hienostuneet tavat ja kaunis kieli, kohtelias keskustelu sekä tyylikäs, leppeä, teeskentelemätön ja hyväntuulinen käytös. Galanteriaan kuului ritarillinen, hienostunut ja kauneutta tavoitteleva rakkaus sekä kohtelias, luonnollinen ja miellyttävä käytöstapa. – Sitä soisi nykyajankin ”salongeista” löytyvän.

 

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *