Suomen itsenäistymisessä omaa tärkeää rooliaan näytellyt jääkäriliike saavuttaa runsaan kolmen vuoden kuluttua satavuotispäivänsä. Historiantutkimus ei kuitenkaan ole missään nimessä vielä sanonut viimeistä sanaansa aikoinaan keisarillisen Saksan palvelukseen pestautuneista suomalaisista itsenäisyysaktivisteista. Vuosituhannen vaihteen jälkeen aihetta on käsitelty paitsi monissa yksittäisten jääkärien henkilöhistorioissa ja sisällissotaa käsitelleissä teoksissa, myös valtioneuvoston asettaman, vuosien 1914-1922 sotasurmia kartoittaneen projektin julkaisusarjassa. Myös niin sanottu uusi sotahistoria on ottanut jääkäriliikkeen käsittelyynsä hedelmällisin tuloksin, mistä esimerkkinä voi mainita ”Kirjoituksia sankaruudesta” -teoksessa julkaistun Anders Ahlbäckin miestutkimuksellista näkemystäkin sisältäneen artikkelin ”Sotasankaruus miehuuden esikuvana”. Eräänlaisena virstanpylväänä voinee yhä mainita dosentti Matti Lackmanin kymmenen vuoden takaisen, erinomaisen ja hieman polemiikkiakin aiheuttaneen ”Suomen vai Saksan puolesta?” -teoksen. Sattumaa eli ei, aiheeseen nyt vuorostaan tarttunut Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jarkko Kemppi näyttäisi otsikoineen tuoreen kirjansa ”Isänmaan puolesta – jääkäriliikkeen ja jääkärien historia” ikään kuin vastauksena Lackmanin aiemman teoksen esittämään kysymykseen.

Haasteelliseen ja moniulotteiseen teemaan tarttunut Kempin teos antaa alaotsikossaan varsin lavean lupauksen, onhan kirja otsikoitu suorastaan jääkäriliikkeen ja jääkärien historiaksi. Esipuheessaan suo dosentti Kemppi erikseen tunnustusta Matti Lauerman klassiselle ”Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27; vaiheet ja vaikutus” -kirjalle, ja painotuksensa puolesta Kemppi näyttäisi asettaneen tavoitteekseen kirjoittaa eräänlainen lisänide Lauerman suurtyölle. Siinä, missä Lauerman klassikon painotus oli ennen kaikkea jääkärien palveluskaudessa Saksassa ja itärintamalla, keskittyy Kemppi paljon enemmän jääkärien toimintaan itsenäisessä Suomessa, ensimmäisen maailmansodan ja vallankumousvuosien jälkeisenä, aina omiin päiviimme ulottuvana aikakautena. Tällä painotuksella näyttäytyy myös Kempin otsikon valinta sinänsä selkeältä. Siinä, missä Lackmanin teos tarkasteli jääkärien alkutaipaleen ongelmia keisarillisen Saksan ja Suomen ristiriitaisten intressien puristuksissa, on Kemppi keskittänyt huomionsa aikakauteen, jolloin enemmistö jääkäreistä toimi yksiselitteisesti kotimaansa – sekä samalla myös toistensa – puolesta. Näkemyksensä puolesta Kempin kirjoittama teos edustanee lähinnä uuspatrioottiseksi luonnehdittua historiankirjoituksen suuntausta. Teoksen painotuksen ohella tämä näkyy myös etenkin ilmaisullisissa ratkaisuissa, kuten vuoden 1918 sodan kutsumisessa vapaussodaksi.

Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina on Kemppi suonut erityistä huomiota etenkin jääkärien toiminnalle sotienvälisen Suomen puolustuslaitoksen parissa, sekä armeijassa että suojeluskuntajärjestössä. Tämä onkin teoksessa kartoitettu ammattimaisin ottein, ja Kemppi käy huolellisesti lävitse jääkäriupseerien kouluttautumisen ulkomailla sekä näiden roolin kotimaisen päällystökoulutuksen ja sotataidon muovaamisessa 1920-luvulla. Perspektiivin valinnan taustalla on selvästi Kempin aiemmin laatima elämänkerta jääkärikenraali Armas-Eino Martolasta, joka suoritti diplomin École Supérieure de Guerren kurssilla Ranskassa ja näytteli keskeistä roolia kotimaamme Sotakorkeakoulun perustamisessa. Nuoren tasavallan sotalaitoksen käsittelyssä Kemppi osoittaa hyvää hallintohistoriallista otetta, pitäen valokeilan nimenomaan tutkimuskohteekseen ottamissaan jääkäriupseereissa ja näiden erityisluonteessa muuhun upseerikuntaan verrattuna. Paikoitellen kuvaus on kenties liiankin yksityiskohtainen, ja esimerkiksi lyhyt takautumanomainen alaluku keisarivallan aikaisesta Haminan kadettikoulusta vaikuttaa kirjan aiheen huomioiden tarpeettomalta sivujuonteelta, vaikka se toki on sidottu kehyskertomukseen.

Sotienvälisen ajan kuvauksen ohella Kempin teoksen toinen peruspilari on temaattisesti kirjan loppuun sijoitettu Jääkäriliiton toimintaa käsittelevä osa, jonka hän ilmoittaa myös johdannossaan kirjansa pääasialliseksi painopisteeksi. Siinä, missä kirja tyytyy muilta osin paljolti referoimaan aiempaa tutkimusta, pohjaa Jääkäriliittoa käsittelevä osuus vahvimmin alkuperäisiin arkistolähteisiin ja onnistuu myös tuomaan selkeimmin esille uutta näkemystä. Osansa saavat Jääkäriliiton julkaisu- ja perinnetoiminnan ohessa myös jääkärien siviilielämä, heikko-osaisempien jääkärien sosiaaliset ongelmat sekä Jääkäriliiton pyrkimykset näiden lievittämiseksi. Kemppi käsittelee rauhanajan yhdistystoiminnassakin vallinnutta jääkärien keskinäistä aseveljeyttä ja toveruutta sinänsä varmalla otteella, unohtamatta myöskään jääkäriliikkeen kulttuurihistoriallista ulottuvuutta. Aiheeseen olisi epäilemättä voinut pureutua vielä tätäkin syvällisemmin, ja nimenomaan jääkäri-identiteetin analysoinnista saisikin epäilemättä aikaiseksi kiehtovan mentaliteettihistoriallisen tutkimuksen. Samoin esimerkiksi jääkärien poliittisten mielipiteiden perinpohjaisempi arviointi 1960- ja 1970-luvuilta olisi voinut avartaa teoksen tämän osuuden perspektiiviä vielä entisestään. Mainittakoon, että esimerkiksi Perustuslaillinen Kansanpuolue suuntasi 1970-luvulla kohdistettuja vaalitiedotteita Upseerit evp ry:lle, jonka riveissä toimi myös vanhoja jääkäriupseereita. Jääkäriliittoa käsittelevä erinomaisesti taustoitettu ja hyvin kirjoitettu osuus kattaa noin kolmanneksen kirjan sisällöstä, ja Kempin työssä olisikin epäilemättä ollut aineksia kokonaan omaksi Jääkäriliiton historiakseen.

Valtavaan aiheeseen tarttunutta kirjaa voisi periaatteessa moittia monien yksityiskohtien sivuuttamisesta. Selvää on, että Kemppi on perustanut jääkärihistoriansa paljolti kahden edellä mainitun keskeisemmän tarkastelukohteensa varaan, ja tyytynyt muilta osin toteavampaan ja tiivistettyyn ilmaisuun, joka paljolti myötäilee aiempaa jääkärikirjallisuutta. Etenkin jääkäripataljoonan Saksan-vuosien ja itärintaman kauden käsittelyssään Kemppi on lähinnä vain kerrannut aiemman kirjallisuuden ja tutkimuksen huomioita. Varsinaista sodan kokemushistoriaa tai muunlaista uutta näkökulmaa tai tulkintaa ei tähän käsittelyyn ole sisällytetty. Sen sijaan jääkärien koulutuskautta ja sotataivalta kuvailtaessa on kohdakkoin pitäydytty perinnekirjallisuudesta tuttuun, välillä anekdootinomaistakin kerrontaa hyödyntävään hieman vanhahtavalta kalskahtavaan ilmaisuun. Tämän luontevuudesta tyyliratkaisuna voi olla montaa mieltä. Vastaavasti talvi- ja jatkosodan osalta teos on hyvin lyhyt ja osin suorastaan toteavan matrikkelimainen. Tämä ei sinänsä ole mikään puute teoksen harkitun painotuksen huomioiden. Kuten Kemppi itsekin on jo kirjansa johdannossa todennut, jääkärien toiminnasta maamme sodissa on kieltämättä jo kirjoitettu riittävästi useammassa eri teoksessa.

Hedelmällisintä onkin lukea Kempin teos historiikinomaisena johdantona jääkäriliikkeeseen. Aiheeseen vasta tutustuville lukijoille tai jääkäriliikkeestä muuten kiinnostuneille kansalaisille suunnattuna Kempin teos palvelee tarkoitustaan yleissivistävänä tietokirjana. Vastaavasti perehtyneemmälle sotahistorian harrastajalle tai tutkijalle se tarjoaa kiintoisia ja yksityiskohtaisempia huomioita Jääkäriliiton toiminnasta. Tarkempia tietoja etsivien, jääkäriliikkeeseen vasta tutustuvien lukijoiden iloksi viittaukset aiempaan kirjallisuuteen on sisällytetty useimmiten suoraan tekstiin. Kritiikkiä voisi antaa lähinnä vain muutamien viime vuosien jääkärielämänkertojen, kuten vaikkapa Jussi Niinistön kolmen vuoden takaisen Antti Isotalon elämänkerran tai Kempin itsensä kirjoittaman jääkärikenraali Martolan elämänkerran puuttumisesta lähdeluettelosta, etenkin kun eräiden näiden teosten kuvailemia tapahtumia on myös käsitelty kirjassa. Myös muutamien tuoreimpien artikkelien, kuten yllämainitun uutta sotahistoriallista näkemystä edustavan ja sisältönsä puolesta Kempin teokseen välittömimmin liittyvän Anders Ahlbäckin kirjoituksen sisällyttäminen bibliografiaan olisi kenties ollut paikallaan. Kerronta itsessään on kohtalaisen sujuvaa, ja toimitustyö on hieman kömmähtänyt vain muutamassa paikassa.

Erikseen voi Kempin teokselle suoda kiitokset sen soveliaasta ilmestymisajasta. Toivoa sopii, että hyvissä ajoin ennen yllämainittua jääkäriliikkeen satavuotisjuhlaa ilmestynyt teos onnistuu kiinnittämään myös muun tutkijakentän ja mielellään myös valtiovallan huomion maamme historian erääseen keskeiseen episodiin. Merkkivuoden jo sarastaessa olisikin kotimaamme historioitsijoilla ainutlaatuinen mahdollisuus yhdistää voimansa jääkäriliikettä käsittelevän laajan, historiallisen kokoomateoksen tuottamiseksi.