Perinteisestä ulkomaalauksesta perinpohjaisesti

Mitä tarkoittaa perinteinen ulkomaalaus? Miten perinnerakennukset pitäisi maalata – vai pitäisikö? Mistä johtuu latex-maalin huono maine? Näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin löytyy vastaus arkkitehti Panu Kailan maalaustrilogian keskimmäisestä osasta Kesällä töitä teki maalari – perinteinen ulkomaalaus tänään (2008), jossa käydään läpi niin ulkomaalauksen historiaa kuin nykypäivääkin. Kaila jatkaa perinteisen ja kestävän remontoinnin edistämistyötä käyden läpi ulkomaalauksen historiaa virheineen ja osoittaen havainnollisesti, myös lukuisien värikuvien avulla, että vanha konsti todella on parempi kuin pussillinen – tai latex-purkillinen – uusia.

Kaila, Panu.: Kesällä töitä teki maalari. Perinteinen ulkomaalaus tänään.. Multikustannus, 2008. 538 sivua. ISBN 978-952-468-170-4.

Kailan teos jatkaa siitä, mihin teos Kevät toi maalarin – perinteinen ulkomaalaus(2007[2000]) jäi. Kaila kuvaa paitsi menneen pintakäsittelytapoja, myös uusia erehdyksiä sekä molempien omia kokeiluja sekä niiden tuloksia. Kailan teesinä on, etteivät uudet maalit sovellu perinteiseen rakentamiseen ja ettei perinteisten maalien valmistukseen sisälly minkäänlaista mystiikkaa. Kaila toisin sanoen opastaa kädestä pitäen maalien valmistukseen ja käyttöön todeten, että ”jokaisen tavallisiin töihin kykenevän on mahdollista tehdä maalinsa itse ja maalata talonsa itse – halvalla, kestävästi ja kauniisti”(s.11). Tässäpä osviittaa tämän ajan tehokkuuden, jatkuvan uudistumisen ja rahan kierron vaatimuksia vastaan, joilla on jalansijansa joka elämän ja yhteiskunnan osa-alueella

Kaila käy läpi 1960- ja 1970-lukujen rakennusoppaiden – joista osa tosin on puhtaasti mainoksia – ja kavalkadi on murheellinen, väliin myös tragikoominen. Saunat esimerkiksi kehotetaan sivelemään sisältäkin nyt äärimmäisen myrkyllisiksi tiedetyillä puunsuoja-aineilla, joista osataan etukäteen varoittaa, että ensimmäisellä saunakerralla haju voi olla ”hieman epämiellyttävä”. Rakennusperintöä vaalineen Muinaistieteellisen toimikunnankin suosituksiin kuului 1970-luvulla tehdä maalauskorjaukset kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin rakennuskohteisiin lateksimaalilla – jälki oli näin jälkeenpäin todettavissa korjaukseksi, mitä seikkaa ei sovi epäillä, mutta maalin rakennuksille aiheuttama vaurioriski jäi huomiotta.

Teoksen nimi viittaa maalauksen järjenmukaisiin sääolosuhteisiin – ennen rakennukset maalattiin kesällä, poutasäällä. Nyt rakennukset valmistuvat vuodenajasta tai säästä riippumatta, ja ne on saatava samaan tahtiin maalattuakin. Muovimaaleja mainostettiin maalattavaksi myös sadesäällä, mikä palvelee yhä nopeatahtisemman rakentamisen ja remontoinnin tarpeita. Kiireen tulokset näkyvät kuitenkin hyvin pian maalin repeillessä irti maalauspinnastaan.

Huomattavaa kuitenkin on, että läpi tuhovimmaisten korjausrakentamisen vuosikymmenten, joiden sanotaan hävittäneen suomalaista rakennuskantaa pahemmin kuin sodan pommitusten, kirjoitettiin verrattain runsaasti myös perinteisen maalauksen, erityisesti keittomaalin puolesta. 1970-luvun osalta Kaila viittaa usein tähän liittyen myös itseensä. Nämä läpikäynnit ovat melkoisia luetteloita, mutta teos soveltuukin paremmin lähinnä selailuun ja lueskeluun kuin varsinaiseen läpilukemiseen.

Jos Kailan ansiona olisi vain jälkiviisaus, olisi tällaista viisastelua helppo osoitella sormella. Kuitenkin on niin, että nyt surkuhupaisalta kaikuva 1960–1970-lukujen pintakäsittelyopastus jatkuu hiukan viilattuna nykyajan rakennusopastuksessa ja ‑koulutuksessa. Latexilla on sanana jo huono kaiku, mutta samaa ainetta myydään vesiliukoisena, hajuttomana muovimaalina. Ulkomaalauksella voidaan tehdä korvaamatonta tuhoa rakennukselle, jos muilta virheiltä olisikin vältytty. Vastikään Joensuussa jouduttiin satavuotiaan talon yhtä vanha ulkovuoraus vaihtamaan kokonaan remontoijan maalattua sen muovisidosaineisella maalilla. Kosteus ei päässyt maalikerroksen takaa minnekään, maali irtoili liuskoina ja laudat lahosivat. Aina ei käy näin, rakenne voi kaikista virheistä huolimatta selviytyä, mutta öljy- tai keittomaalilla maalattaessa ei rakenteiden vaurioitumisen riskiä tarvitse edes ottaa. Toisin sanoen työtä todellisen perinteisen rakentamisen ja pintakäsittelyn puolesta tarvitaan vähintäänkin yhtä paljon. Rakennusteollisuuden volyymi on kasvanut, ja rakentamisen sekä remontoinnin perinteiset vaihtoehdot on etsittävä itse.

Kaikeksi onneksi nykyään lienee niin, että vanhan talon omistaja törmännee ennemmin tai myöhemmin remontoinnin ja pintakäsittelyn vaihtoehtodiskurssiin. Tällöin hän myös ymmärtää perinnemaalin ja rautakaupan suositteleman ”perinteisen remonttimaalin” (jollaisena vesiliukoisia muovimaaleja kysyvälle tarjotaan) eron.

Teoksen runsaat valokuvaliitteet havainnollistavat sanottua. Niissä esitellään niin onnistuneita kuin varsin epäonnistuneitakin pintakäsittelyjä selkeiden kuvatekstien kera. Kuvateksteineen noin 160 sivun laajuisesta kuvaliitteestä löytyy runsaasti selkeitä esimerkkejä niin vääristä kuin oikeistakin pintakäsittelyistä aina Japanista Visbyhyn – toki enin osa kuvituksesta on peräisin kotimaasta. Erittäin havainnollinen on myös kuvasarja keittomaalin valmistuksesta, joka on kuvattu vaihe vaiheelta. Samalla tavoin on esitelty myös maitomaalin valmistus.

Havainnollisesti osoitetaan myös, miten suuria vaurioita väärän maalin pintaan siveleminen saattaa aiheuttaa. Tiivis muovikerros arvorakennuksen – tai minkä tahansa muunkin rakennuksen – pinnassa on rakennukselle todellinen uhka; se voi lahottaa vuorilaudoituksen ja pahimmillaan muutkin rakenteet. Pintakäsittelyistä vastanneet perustelevat syntyneitä lahovaurioita rakenteen virheellisyydellä. Kaila kysyykin aiheellisesti, miten virheellisiksi väitetyt rakenteet historiallisissa rakennuksissa ovatkin sitten voineet kestää vuosikymmeniä tai – satoja – aina uuteen muovimaalipinnoitteeseensa saakka.

Maalinpoistosta on tullut nykyään ulkomaalauspuheen keskeisimpiä ongelmia ja työvaiheita. Kaila toteaakin, ettei maalinpoistosta ollut tarpeen puhua ennen nykyaikaisia muovi- ja alkydiöljymaaleja. Keittomaalin sivellään vanhan päälle, samoin toimitaan pellavaöljymaalin kanssa. Muovimaalien päälle taas ei tartu sitten mikään ilman perusteellista vanhan maalin poistamista. 

Kailan Kesällä töitä teki maalari on loistava yleisopus perinnerakentamisesta kiinnostuneen kirjahyllyssä. Teoksesta voi tarkastaa maalireseptien ja maalausohjeiden lisäksi myös ulkomaalauksen historiallisia yksityiskohtia ja ajan asenteita. Maalitietous karttuu muutenkin: jo selailu riittää lisäämään ymmärrystä siitä, mikä on sidosaine, mikä kuivike. Jo hiukankin perehtyneempi luenta johdattaa tietoon siitä, millaiset kemialliset reaktiot ja fysikaaliset mekanismit ulkomaalauksen toimivuuteen tai epäonnistumiseen vaikuttavat.

”Luonto kostaa harhaanjohtuneet kuvitelmat”, siteeraa Kaila yliarkkitehti Urho Orolaa. Lausahdus koski alun perin tasakattoja, mutta Kaila soveltaa sitä ”muovimaalien mykistävään tuhovoimaan” (s. 191). Isiltä pojille kestävinä markkinoituja maaleja on tunnetusti nimitetty myös huoltovapaiksi. Kuten kaikkien muidenkin remonttiratkaisujen kohdalla, Kaila kehottaa kaihtamaan kaikkia huoltovapaina tarjottuja ratkaisuja. Huoltovapaan toinen puoli on nimittäin huollon mahdottomuus.

Kaila jatkaa siis rakennusta kunnioittavan korjaamisen edistämistyötä. Kaila ei ole onneksi yksin tehtävää toteuttamassa: esimerkiksi samasta aihepiiristä laaditusta havainnollisesta teoksesta Perinnemaalit ja puutalon rakenteellinen korjaus (Koskela 2008) on julkaistu vastikään uusi korjattu painos, joka johdattaa myös maalinvalmistuksen ja perinteisen remontoinnin maailmaan.

Kailan teos kulunee perinnerakentajien ja remontoijien käsissä, mutta se on myös viihdyttävää luettavaa ainakin rakennusten ja rakentamisen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Kailan pintakäsittelytrilogia on myös täydentynyt kolmannella osallaan, Maalari maalasi taloa (2009). Kailan teokset ovat kokonaisuudessaan aikaa kestävää lukemistoa, joka tukee kestävyyden ja ekologisuuden ideaa myös remontoinnin ja rakentamisen alalla.

Kirjallisuus:

Kaila, Panu 2007(2000). Kevät toi maalarin – perinteinen ulkomaalaus. Helsinki, Multikustannus.

Kaila, Panu 2009. Maalari maalasi taloa – perinteisen julkisivuvärityksen historia. Helsinki, Multikustannus.

Koskela, Kari 2008 (2003). Perinnemaalit ja puutalon rakenteellinen suojaus. 3. uudistettu painos. Joensuu, ILIAS Oy.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *