Perusoppikirja visuaalisesta kulttuurista

Useat tutkijat ja kulttuurikriitikot ovat toistaneet, että kulttuurimme on muuttunut ja on muuttumassa koko ajan kuvallisemmaksi. Esimerkiksi W. J. T.

Seppänen, Janne: Visuaalinen kulttuuri. Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Vastapaino, 2005. 303 sivua. ISBN 951-768-135-6.

Useat tutkijat ja kulttuurikriitikot ovat toistaneet, että kulttuurimme on
muuttunut ja on muuttumassa koko ajan kuvallisemmaksi. Esimerkiksi
W. J. T. Mitchell otti 90-luvulla käyttöön käsitteen kuvallinen käänne
(pictorial turn), jolla hän kuvasi ns. lingvistisen käänteen jälkeistä aikaa
ja kuvan valtaa nykykulttuurissa. Kuvallisuus puolestaan tuottaa
muutoksia niin episteemisellä, poliittisella kuin taloudellisellakin
alueella. Huomiotalouden uusista tuulista olemmekin jo saaneet nauttia
aimo annoksin. Väite kuvallistumisesta tuottaa omia paineitaan muun
muassa koululaitoksen suuntaan, jossa perinteisen lukutaidon rinnalle
on alettu kysyä median- ja kuvanlukutaitoa. Mutta miten sitä kuvaa
oikein pitäisi lukea, minkälaisesta kielestä on kyse? Kuvaan on liittynyt
vahvasti myytti sen välittömästä yhteydestä luontoon ja kohteeseensa.
Sen on ajateltu olevan luonnollinen merkki, joka ei vaadi selittämistä.
Siksi kuvan lukemiseen ei myöskään ole kiinnitetty kovinkaan paljon
huomiota ennen ”kuvallista käännettä”. Taidekuvat ovat tästä tietenkin
poikkeuksena.

Janne Seppäsen Visuaalinen kulttuuri tarjoaa nyt yhden ensimmäisistä
suomenkielisistä metodikirjoista kuvan ja erityisesti mediakuvan
tulkinnalle. Toki Seppänen käsitteli aihetta jo Katseen voima -kirjassaan
(2001). Myös taiteiden tutkimuksen alueella on esitetty kuvan tutkimisen
ja lukemisen metodeja. Näistä esimerkkinä Arja Elovirran ja Ville
Lukkarisen toimittama Katseen rajat. Taidehistorian metodologiaa
(1999).

Visuaalinen kulttuuri

Kuvallistuvassa kulttuurissa on alettu puhua visuaalisesta kulttuurista,
kun ei enää haluta tehdä ehdottomia eroja taiteen, käyttökuvan,
mainosten ja muun visuaalisen materian välillä. Visuaalisen kulttuurin
käsite antaa mahdollisuuden puhua niin katseesta, arkkitehtuurista,
taiteesta, elokuvasta, valokuvasta, multimediasta kuin grafiikastakin
yhden alueen sisällä ja tutkia erilaisia rajapintoja ja kanssakäymisiä
ilman klassista korkea-matala -erottelua. Kaiken kaikkiaan visuaalisessa
kulttuurissa on kyseessä valtavan laaja alue. Tässä mielessä Seppäsen
kirjan otsikko lupaa paljon. Alaotsikko Teoriaa ja metodeja mediakuvan
tulkitsijalle rajaa kuitenkin alueen mediaan. Itse kirjassa alue rajautuu
vielä tarkemmin: Seppäsen erityinen kiinnostuksen kohde on nimittäin
kuvajournalismi ja valokuva. Kirjan runsaat visuaalista tutkimusta
koskevat esimerkkitapaukset ovat myös pääsääntöisesti
kuvajournalismin alueelta.

Kuten Seppänen kirjoittaa, hänen esittämänsä metodit käyvät kuitenkin
kaikenlaisen kuva-aineiston tutkimiseen. Samalla Seppänen valottaa
tiivistetyn selkeästi eri visuaalisen kulttuurin alueita, historiaa ja
anglosaksista peruskirjallisuutta. Visuaalinen kulttuuri on selkeästi
oppikirja, jossa eri metodin vaiheita käydään läpi juurta jaksaen. Kirjan
teoreettinen koti on brittiläisessä kulttuurintutkimuksessa, joka onkin
saanut vankan sijan visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Seppänen tuo
kuitenkin myös ehkä yllättäen esiin kvantitatiivisia kuvan tutkimuksen
menetelmiä, erityisesti sisällönanalyysin. Tätä käydäänkin läpi
melkoisella pieteetillä kvantitatiivisen tutkimuksen perusasioita
selvittäen ja peräti kolmen esimerkin voimalla. Muilta osin Seppänen
tarkastelee visuaalisen kulttuurin peruskäsitteitä, kuten representaatiota,
kuva-aineistoon pohjautuvaa tulkintaa semiotiikan avulla, mediakuvan
vastaanottotutkimusta ja lopuksi mediakuvan tuotantoa, jossa muun
muassa diskurssianalyysilla on oma osansa.

Kuten Seppänen toteaa, nämä eivät suinkaan ole uusia menetelmiä, vaan
pohjimmiltaan mediatutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen välineitä.
Visuaalisen kulttuurin tutkimus rakentuukin monen ”perinteisempien”
tutkimusalueiden pohjalle. Tästä nousee myös kysymys onko visuaalisen
kulttuurin tutkimuksella mitään omaa spesifiä aluettaan, vaan voidaanko
se palauttaa muihin tutkimusperinteisiin? Visuaalinen kulttuuri -kirjan
pohjalta voisi sanoa, että omaa tilaa jää varsin niukasti.

Esimerkkiaineistot puntarissa

Seppänen kirjoittaa tuttuun tapaan mukaansatempaavasti kuva-
aineistoja loistavasti hyödyntäen. Joskus oppikirjamaisuus käy kylläkin
häiritseväksi. Esimerkiksi jälleen kerran semiotiikkaa käsitellään
peruskäsitteitä esitellen. Tästä materiaalista Suomessa tuskin on enää
pulaa. Perussemiotiikan rinnalle olisi kaivannut esimerkiksi
sosiaalisemiotiikan (social semiotic) näkökulmaa kuvatutkimukseen.
Aina voi tietenkin kritisoida mitä on jäänyt pois. Jo nyt laaja kirja kattaa
kuitenkin sekä kuva-aineistosta lähtevän tutkimuksen, kuvan
vastaanoton tutkimuksen että myös usein vähemmälle jäävän tuotannon
tutkimuksen esimerkkeineen. Kuvajournalismin ja valokuvan rinnalle
olisi kuitenkin esimerkkiaineistossa voinut nostaa esimerkiksi uuden
median kuvallisuutta ja visuaalisuutta. Uuden median kieliopista
kirjoittanut Lev Manovichia mukaillen voimme kiistellä siitä elämmekö
kuvallistuneessa yhteiskunnassa, kiistämätöntä on puolestaan se, että
kysymyksessä on kuvaruutujen ja näyttöpäätteiden yhteiskunta, ja tällä
on oma merkityksensä kuvallisessa viestinnässä.

Visuaalisesta kulttuurista puhuttaessa on aina hyvä muistaa, että kuvalla
ei ehkä sittenkään ole niin ehdotonta asemaa kuin ensi näkemältä
saattaisi tulla ajatelleeksi. Sillä samalla kun kommunikaatio on
kuvallistunut, on se myös kietoutunut erottamatta sanoihin. Hyvin
harvoin kuva ilmenee ilman sanoja. Mainokset, lehtikuvat, internetsivut,
pelit kuten myös nykytaide käyttävät kuvan rinnalla sanoja. Visuaalinen
kulttuuri ei siis ole yksinomaan kuvien kulttuuria, vaan varsinkin
kuvajournalismin osalta pitää sisällään myös muita tekstuaalisuuden
muotoja. Tämän Seppänen tuo hyvin esiin, ja varsinkin kattavassa
esityksessään representaatiosta onnistuu myös analyysiesimerkin avulla
kuvaamaan kuvan ja sanan yhteiseloa.

Esimerkkiaineistot tämän kaltaisessa oppikirjassa ovat haastavia. Kirja
on teoreettiselta pohjaltaan erittäin käyttökelpoinen useita vuosia, mutta
miltä esimerkiksi Myyrmannin pommi-iskun analyysi vaikuttaa viiden
vuoden kuluttua? Onneksi Seppänen käyttää esimerkeissään erilaista
historiallista materiaalia eri medioista, vaikka Sanoma Osakeyhtiön
printtimediat näyttelevätkin suurta roolia. Visuaalinen kulttuuri voi toki
olla muutakin kuin valtamediaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *