Peruspaketti Mannerheimista

Englanninkieliset alkuteokset: Mannerheim: the Years of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years (2000). Suomentanut Kaarina Turtia. Melkeinpä elämäntyönään Carl Gustaf Emil Mannerheimia (1867-1951) tutkinut Lontoon yliopiston School of Slavonic and East European Studies -laitoksen kirjastonhoitaja J. E.

Screen, J. E. O.: Mannerheim. Otava, 2001. 461 sivua. ISBN 951-1-17036-8.

Englanninkieliset alkuteokset: Mannerheim: the Years
of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years
(2000). Suomentanut Kaarina Turtia.

Melkeinpä elämäntyönään Carl Gustaf Emil
Mannerheimia (1867-1951) tutkinut Lontoon yliopiston
School of Slavonic and East European Studies
-laitoksen kirjastonhoitaja J. E. O. Screen on onnistunut
uudessa teoksessaan varsin hyvin. Tosin parannuksen
varaakin on jäänyt. Vaikka hän on ottanut Mannerheimin
elämän ja toiminnan kursailematta tarkastelun alle,
häneltä on jäänyt hyödyntämättä varsin paljon sellaista
uutta kirjallisuutta, joka olisi jalostanut hänen teostaan
edelleen. Vaikka muutamat englanninkielisen laitoksen
kanssa samoihin aikoihin ilmestyneet tutkimukset
(esim. Mikko Uola, "Seinää vasten vain!" 1999) ovat
ymmärrettävistä syistä poissa kirjallisuusluettelosta,
suomalaisessa laitoksessa niitä olisi voinut kuitenkin
käyttää.

On todettu, että Mannerheim "ratsastaa jälleen", millä
tarkoitetaan mm. sitä, että miehestä riittää jatkuvasti
puhumista ja kirjoittamista. Käsiteltävän teoksen
jälkeenkin hänestä on jo kirjoitettu lisää, vaikka
välttämättä myytiksi muodostuneen henkilön – olipa
hän sitten kuka tahansa – tarkastelu ei ole aina
kriittistä, eikä kovin paljon uutta tuovaakaan. Screen on
ollut niin edellisissä teoksissaan kuin nytkin varsin
myönteinen poikkeus.

Tekijän jo vuonna 1970 ilmestynyt englanninkielinen
teos, joka julkaistiin suomeksi kahta vuotta
myöhemmin otsikolla Mannerheimin muukalaisvuodet,
miellytti kovasti lukijoitaan. Teoksen sanonta oli
pelkistettyä ja vailla suurmiehen edessä monesti
osoitettavaa palvontaa.

Kun kirjoitetaan laajoja esityksiä, harvoin vältytään
kuitenkaan virheiltä, epätarkkuuksilta tai
puolitotuuksilta. Tekijälläkin esiintyy sellaisia, mutta
olennaisinta on kuitenkin hänen pyrkimyksensä
totuuteen ja se, että pääosiltaan teos on ’täyttä tavaraa’.

Screen selvittää Mannerheimin varhaisvaiheet hyvin.
Samoin hän käsittelee ensimmäisen maailmansodan
varsin moitteettomasti. Häneltä löytyy kriittisyyttä. Hän ei
esim. usko paljon kerrottua ja Mannerheimin
itsensäkin esittämää väittämää, jonka mukaan hän
kuuli jääkäreistä vasta aivan vuoden 1918 sodan
kynnyksellä.Tämä mielenkiintoinen kysymys Screenin
olisi kannattanut yrittää selvittää perinpohjin, sillä on
aihetta uskoa, ettei Mannerheimin tasoinen upseeri
voinut olla asiasta tietämätön. Sen puolesta näyttää
olevan myös aineistoa.

Screen ei analysoi kovin paljon vuoden 1918 sodan
nimeä eikä luonnetta. Mannerheimille hän toteaa
sodan olleen vapaussotaa. Tekijä ei tunne Turo
Mannisen hyvää väitöskirjaa, eikä luonnollisesti sen
sisältöäkään. Hyvin pianhan havaittiin, etteivät vastassa
olleet niinkään venäläiset vaan suomalaiset punaiset.
Screen ei pohdi myöskään Saksan ylivallan vuoden
1918 syksyllä vieneen pohjan vapaussotapuheilta. Mikä
vapaussota se sellainen on, jossa joudutaan ojasta
allikkoon!

Screen ei tuo kovin selvästi esiin saksalaisten vuoden
1918 kevättalvella suorittaman maihinnousun
merkitystä. Hän melkeinpä korostaa sitä, että
Mannerheim oli jo sitä ennen voittanut sodan. Tämäkin
on myytti, jota on mielellään toisteltu. Sotaa ei
mielestäni kuitenkaan ratkaistu ilman saksalaisia, sillä
he katkaisivat tehokkaasti punaisten yhteydet itään ja
toimivat pelotteena bolsevikeille. Vasta Saksan
puuttuminen asioihin varmisti valkoisten voiton.
Muussa tapauksessa punaisten sotatoimia olisi
hyvinkin voitu ruokkia Pietarista käsin uusilla aseilla ja
taistelijoilla! Siksi Saksan interventio oli valkoisten
voiton kannalta tärkeä. Aivan toinen asia on taas se,
mitä Saksan ratkaisevasta avusta seurasi!

Tekijä pohtii rehellisen tuntuisesti Mannerheimin
asennetta sotavankeihin ja katsoo, että tämä halusi
kunnioittaa vankien oikeuksia. Tekijä tietää, että eri
mieltäkin ollaan, mutta hän perustelee kantansa hyvin.
Mannerheim ei halunnut itselleen pyövelin mainetta,
vaikka niin kyllä osittain sittemmin kävi.

Screen kirjoittaa, että vuoden 1918 sodan lopuksi
pidetty paraati oli "yksi Mannerheimin elämän
suurimmista hetkistä, kenties suurin". Ehkä näin oli,
mutta varmasti paraatia varjosti myös suuri pettymys ja
tietynlainen narsistinen mustasukkaisuus siitä, ettei
hän ollutkaan yksin parrasvaloissa; siellä olivat myös
nuoret jääkärit ja saksalaiset, joita vastaan hän oli
maailmansodassa taistellut. Heidät olivat muut
kutsuneet ja heitä ihailleet – ei hän.

Screen tuo hyvin esiin Mannerheimin roolin maan
puolustusvalmiuden kohottajana 1930-luvulla.
Screenin mielestä Mannerheim ponnisteli 1930-luvulla
myös kansallisen eheytymisen puolesta. Talvisodan
käsittelykin on asiallista. Screen ei allekirjoita väitteitä,
joiden mukaan Mannerheimin käsitykset operaatioiden
johtamisesta olivat talvisodan aikana jo vanhentuneita.

Screen on pannut merkille, että Mannerheim jäi
’automaattisesti’ ylipäälliköksi talvisodan jälkeen,
vaikka hallitusmuodon mukaan hänen olisi tullut
luovuttaa ylipäällikkyys presidentille. Tekijä ei huomaa
kuitenkaan sitä, että ’automaattisuus’ saattoi hyvinkin
liittyä siihen, mihin Heikki Ylikangas on kiinnittänyt
uudessa talvisodan rauhantekoa pohtivassa
tulkinnassaan huomiota eli saksalaisten jo tuolloin
väläyttämään idänsotaretkeen ja sitä kautta
suomalaisille tarjoutuvaan mahdollisuuteen saada
kaikki korkojen kera takaisin.

Kiitettävää teoksessa on liitteenä oleva
Mannerheim-kirjallisuuden kriittinen tarkastelu, jossa
tekijä ruotii monia teoksia kovinkin ottein.
Mielenkiintoista siinä on mm. tekijän esiin ottama
Mannerheimille ja monille muillekin suurmiehille ja
poliitikoille, poliittisille ääriliikkeille tyypillinen pyrkimys
varmistaa, että historia käsittelee heitä parhaalla
mahdollisella tavalla, siten kuin he itse haluavat.

Tällaisesta pyrkimyksestä on syytetty yleensä vain
Neuvostoliittoa ja muita totalitaarisia järjestelmiä, mutta
se näkyy esim. jääkäreillä ja kotikommunisteillakin.
Mannerheim oli tässä suhteessa myös aivan tavallinen
kuolevainen, joka halusi itseään miellyttävän jälkikuvan.
Ehkä hän oli monia muita vielä taitavampi; siksi vähän
hän jätti itsestään papereita jälkeensä.

Screenin teos perustuu varsin pitkälle hänen aiempiin
tutkimuksiinsa. Tekijä ei ole käyttänyt uutta
lähdeaineistoa eikä tutkimuskirjallisuuttakaan
kovinkaan paljon. Niinpä kirjallisuusluettelosta puuttuu
monien arvostettujen tutkijoiden teoksia, jotka olisivat
varmasti olleet saatavilla. Mm. teosta Itsenäistymisen
vuodet 1917-1920 (1992-93) Screen ei tunne tai
ainakaan ole käyttänyt. Hän ei ole käyttänyt myöskään
Matti Lauerman jääkärihistoriaa, Turo Mannisen
väitöskirjaa eikä muitakaan tutkimuksia. Luettelossa ei
ole Antti Laineen väitöskirjaa eikä Helge Seppälän
monia tutkimuksia.

Teoksen kuva-aineisto on mielenkiintoinen. Myös
kääntäjä Kaarina Turtia on onnistunut työssään varsin
hyvin. Tosin hän puhuu "Muurmanskin radasta" (s.
287), kun yleensä on totuttu Suomessa puhumaan
Muurmannin radasta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *