Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistoriallisen laitoksen tutkija, yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen  on  toimittanut poikkeuksellisen mielenkiintoisen teoksen. Sen keskeinen sisältö on koko jatkosodan ajan Päämajan alaisissa valvontatehtävissä toimineen ylikonstaapeli ja reservinupseeri Taavetti Heikkisen autenttinen sotapäiväkirja.

Teoksen alussa on varsin tarpeellinen tietoisku valvontaosaston toiminnasta. Sehän oli varsinaisesta johtamisjärjestelmästä erillinen suoraan Päämajan alainen vastavakoiluorganisaatio.  Myös teoksen nimihenkilön vaiheista annetaan perustiedot.

Tunnollisen upseerin sotapäiväkirja

Päiväkirja kuvaa koruttomalla ja persoonallisella tavallaan sodan vaiheet ”suurena juhlana” koetusta hyökkäysvaiheen alkamisesta vähitellen aina syvemmäksi kehittyvään pettymykseen sodan jatkuessa suurin henkilötappioin. Jo hyökkäysvaiheessa alkavat uupumukseen perustuvat kieltäytymiset. Miehet eivät ymmärrä etenemistä vanhan rajan yli, eivätkä tunkeutumista aina kauemmaksi Itä-Karjalaan. Innostus karisee jo syksyllä -41 myös useimmista heimohenkisistä sotilaista, joihin Heikkinenkin AKS:n kannattajajäsenenä kuuluu.

Petroskoin ( Äänislinnan) valtausparaati jaksaa vielä innostaa, mutta sitten  henkinen ja ruumiillinen uupumus iskee Heikkiseenkin aina vain voimakkaammin. Rutiinit jaksetaan jotenkin hoitaa, mutta ainoat odottamisen arvoiset asiat ovat kotilomat.

Heikkinen kuvailee asiallisesti ja samalla vaikuttavasti työtään loikkarien, kieltäytyjien, desanttien, vakoojien ja maanpettureiden käsittelyssä. Pidätyksistä edetään kuulusteluihin, oikeudenkäynteihin ja lopulta teloituksiin. Heikkinen osallistuu niihin viran puolesta mm. divisioonan kenttäoikeuden upseerijäsenenä ja teloitusten todistajana.

Ajan myötä alkaa myös tappion tunne aina vain voimistua. Pettymys purkautuu erityisesti saksalaisiin, mutta epäluottamus omaan sodanjohtoon alkaa myös näkyä – ainakin rivien välissä.

Sodan pitkittyessä kasvaa myös juopa aktiiviupseerien ja reserviupseerien välillä. Aktiivien koetaan  saavan parempaa palkkaa, ylennyksiä, kunniamerkkejä ja muita etuisuuksia. Reserviupseerit jäävät niistä paitsi tai saavat niitä ansaittua vähemmän. Erityisen vaikeana koetaan esimiesten arvostuksen puute. Siitä Heikkinen antaa ankaraa kritiikkiä, jonka kohteeksi joutuu myös  divisioonan maineikas komentaja  K.A. Heiskanen eli ”Kylmä-Kalle”.

Heikkinen palvelee sitkeästi mm. pahan reumatismin vaivaamana torjuen jopa tarjouksen ryhtyä ylipäällikön henkivartion johtajaksi. Lopulta toukokuussa 1944 tulee kaivattu siirto kotirintamalle Mikkeliin perheen lähelle. Perhe on Heikkiselle yhtä tärkeä kuin isänmaa. Lukijan kannalta on tietysti harmillista, että Heikkinen tarkkailee kesän  -44 kohtalonhetkiä kotirintamalta.

Päiväkirjaa elävöittää melko runsas ja osittain aiemmin julkaisematon kuva-aineisto. Sotahistoriasta kiinnostuneen kannattaa perehtyä myös samassa divisioonassa sotatuomarina toimineen Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjoihin. Miehet tekivät yhdessä työtä ja asuivat usein samassa majoituksessa. Heikkisen päiväkirjan tekstit ovat teoksessa keskeisessä roolissa, muut aiheeseen liittyvät tiedot on sijoitettu pääosin kirjan liitteiksi, mitä pidän onnistuneena ratkaisuna.

Iskevän Kiilan vaiheet

Heikkisen päiväkirjan sotahistorialliseen taustaan voi tutustua seuraamalla Niemisen kuvaamia 11. Divisioonan eli ”Iskevän Kiilan” vaiheita sen raskaalla ja monipolvisella sotatiellä Karjalan Armeijan riveissä Pohjois-Karjalasta Syvärille ja Petroskoihin. Tämä vaihe toi Heiskaselle Mannerheim ristin ja keväällä -42 kenraaliylennyksen.  Asemasodan pitkät vuodet eletään Syvärin keskirintaman vaikeissa oloissa. ”Kiilan” vaiheiden seuraamista helpottavat erittäin selkeät kartat. Historiaosuuden painopiste on Heikkisen palveluajassa. Kesä -44 Ihantalassa ja syksy -44 Lapin sodassa käsitellään vain lyhyesti.

Nieminen kuvaa mielenkiintoisesti komentajien keskinäisiä suhteita.  Heiskasen ja VI armeijakuntaa komentaneen Paavo Talvelan suhtautuminen alaisiinsa komentajiin näkyi toisaalta miesten vaihtoina, toisaalta ylennyksinä ja muina palkitsemisina. Rykmenteille annetut tehtävät vaikuttivat suoraan mm. tappioihin. Pääosin varusmiehistä muodostettu P.A. Autin komentama  ”Tuntemattoman sotilaan” Jalkaväkirykmentti 8 sai usein vaativimmat tehtävät. Nehän koko kansa tuntee romaanin, Mauno Jokipiin rykmenttihistorian ja elokuvien kautta. Silti reserviläisrykmentti JR 50:n tappiot kaatuneina ovat jopa hieman suuremmat. Kolmas rykmentti eli JR 29 oli usein hieman sivuraiteella. Se lakkautettiin armeijan suuressa järjestelyssä 1942.

Nieminen on tehnyt huolellista työtä. Kirjan arvoa tutkimuksena lisäävät selkeät viitteet ja perusteellinen henkilöhakemisto.

Kirjoittaja on viime sotiin perehtynyt yleisesikuntaeversti.