En ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet muistelevat kauhulla Peter von Baghin ilmestymistä TV-ruutuun ennen jonkun klassikkoelokuvan esitystä. Mielestäni nämä lyhyet esittelyt puolustivat hyvin paikkansa, ja ”Petterin” hillitty charmi (vai oliko se kuivakkuutta?) puri ainakin minuun. Kokonaan toisella tavalla minuun vaikuttaa ”Amerikan von Bagh”, Leonard Maltin: elämäni kauhistuttavimmat elokuvaan liittyvät sekunnit olen elänyt, kun en ole löytänyt DVD:n kaukosäätimestä oikeaa nappia (>>I) Maltinin suun levitessä korvasta korvaan ja kaiuttimien kaikuessa: ”Hi, I’m Leonard Maltin …”

Kuten kaikkien suomalaiset elokuvan harrastajat tietävät, Peter von Bagh on kirjoittanut lukuisia kirjoja elävistä kuvista. Jotkut meistä ovat jopa lukeneet näitä kirjoja. Parhaimmillaan ne ovat mainiota luettavaa; pahimmillaan mutkat menevät suoriksi siihen malliin, että lukija kummastelee, onko kirjoittaja edes nähnyt käsittelemiään elokuvia. (Esimerkiksi ”Elokuvan historiassa” von Bagh höpisee Huuliharppukostajassa vilisevän ”pappeja, jotka keräävät suojelurahoja bordellista …”)

Von Baghin tuorein teos on massiivinen ”Tähtien kirja”. 900-sivuisessa opuksessa von Bagh esittelee mielestään tärkeimmät elokuvatähdet. Hänen omien sanojensa mukaan kirjassa on noudatettu ”valikoivaa periaatetta” (s. 512). Toisin tuskin voisi ollakaan, mutta ensimmäiset lukijan mielessä heräävät kysymykset koskevat juuri tätä periaatetta.

On hienoa, että jo niin monissa kirjoissa esiteltyjen johnwaynien ja marilynmonroiden rinnalle nousevat niin mykkäelokuvan tähdet kuin eurooppalaisetkin näyttelijät. Asialla on tosin kaksi puolta. Hanna Schygullan, Ljubov Orlovan ja vaikkapa Heinz Rühmannin esittelyt ovat varmasti mannaa joillekin, mutta oma suosikkini Joel McCrea puuttuu joukosta kokonaan. Olisin myös kaivannut muutamaa riviä enemmän tekstiä Randolph Scottista ja Ernest Borgninesta, vain mainitakseni pari hakuammunnan tulosta. Kenties ”Tähtien kirja” olisi sittenkin voinut olla useampiosainen teos, jossa eurooppalainen elokuva olisi ollut oma niteensä?

Kirjaa ei voi käyttää aukottomana hakuteoksena. Tämä ei ole moite, vaan luonnollinen seuraus aiheen laajuudesta. Internetin tietokannat (Internet Movie Database, Wikipedia) ovat syrjäyttäneet paksut kirjat etsittäessä tietoa elokuvatähdistä ja elokuvien tekijöistä. Kenties juuri tästä syystä von Baghin kirja ei pyrikään antamaan kaikkea tietoa kohteistaan esimerkiksi täydellisten filmografioiden muodossa. Sen sijaan von Bagh mainitsee marginaalissa joitakin näyttelijän ”tärkeimpiä rooleja”, ja pitkän esittelyn saavilta näyttelijöiltä on myös valittu yksi elokuva lähempään tarkasteluun. Joskus valinta kummastuttaa: John Waynen uran kiteyttävä elokuva on kirjassa Punainen noita. Nostan kuitenkin hattua sille, että von Bagh valitsee Humphrey Bogartilta esiteltäväksi elokuvan Sierra Madren aarre.

Koska teos ei pyrikään täyttämään hakuteoksen kriteerejä, on sen rooli mielestäni antaa meille tähdellistä luettavaa ja kenties hieman ajattelemisen aihetta. Tässä mielessä ”Tähtien kirja” on pieni pettymys. Kaipaisin artikkeleilta enemmän henkilökohtaista otetta ja kriittistä särmää. Tätä arvostelua varten lukemani artikkelit vaikuttivat lähinnä kokoelmilta muissa yhteyksissä toisteltuja toteamuksia. Esimerkiksi Clint Eastwood -artikkelissa mainitaan yhdellä sivulla kolme kertaa hänen esittäneen Sergio Leonen spaghettiwesterneissä ”miestä jolla ei ole nimeä” (s. 669; kenties sujuvampi muoto suomeksi voisi olla ”nimetön mies”). Kyllähän Clintillä näissä elokuvissa nimi oli ihan jokaisessa; ”Man With No Name” oli vain mainosmiesten keksimä juttu, kun näitä elokuvia työnnettiin Amerikan markkinoille.

Vakavampaa on, että von Baghin kirja seuraa vuosikymmenien kirjoittelua niin tiiviisti, että unohtaa kyseenalaistaa tietyt tavat nähdä elokuvia ja kirjoittaa niistä. Kuten Kari Salminen huomautti osuvasti Turun Sanomien arvostelussa (29.12 2006), von Bagh ”katsoo naisten kuvia ja kertoo juttuja osaavista miehistä”. Tämän huomaa jo otsikoinnista: niin osan II (1930-1945) kuin osan III (1945-1960) naistähtiä käsittelevät osat aloittavat pienet artikkelit ovat nimeltään ”Rakkauden jumalattaret”. Miestähtiä käsitellään samoissa osissa esimerkiksi otsikoiden ”Minuuden arvoituksen äärellä” ja ”Viimeinen taisto” alla.

Persoonallista ja arvioivaa kirjoittelua elokuvatähdistä haluavalle suosittelen jos ei nyt von Baghin sijaan niin ainakin rinnalle David Thomsonin kirjaa ”The New Biographical Dictionary of Film” (2002 – Thomson esittelee kirjansa lyhyissä artikkeleissä näyttelijöiden lisäksi myös ohjaajia, tuottajia, käsikirjoittajia ja kuvaajia.) Vilkaistaanpa vertailun vuoksi artikkeleja Brad Pittistä. Von Bagh toteaa, että Brad Pitt on tehnyt ”loogisia roolivalintoja elegisten nuoren miehen sankariosien ja romanttisten viritelmien suuntaan mutta pitänyt myös linjansa haastavampien ja moniulotteisempien töiden kanssa”. Elokuvasta 12 apinaa von Bagh löytää Pittin esityksestä ”ikiomaa osaamista toiminnan ja mietiskelevämmän asenteen välissä”. Thomson kirjoittaa samasta aiheesta seuraavasti (suomennos tämän arvostelun kirjoittajan): ”Pittin mielipuoli 12 apinassa osoitti, miten helppoa nuorten, lähes kouluttamattomien näyttelijöiden on diivailla – ja kerätä siitä vielä kehuja … esitys oli karmivan huono.” Thomson on nähnyt elokuvan minun silmilläni.

Pilkkuvirheitä on von Baghin laajasta kirjasta turha etsiä. Suurin osa tekstistä on asiallista ja hyvää. Joitakin pieniä lapsuksia voi kuitenkin mainita. von Bagh väittää Alan Laddista: ”Ladd oli matalan profiilin hahmo lähtien jopa sellaisesta yksityiskohdasta, että hänen tukkansa värjättiin vaaleaksi.” (s. 483) On totta, että ”romanttiset miestähdet olivat tyypillisemmin tummatukkaisia” (ibid.), mutta Ladd oli todellisuudessa vaalea, ja hänen tukkansa värjättiin tummaksi hänen ensimmäistä merkittävää rooliaan varten (palkkatappaja Raven, ”Korppi”, elokuvassa Vainottu). Saamme lukea Graham Greenen sanoneen niin Danielle Darrieux’sta kuin Fernandelistakin: ”Hänen tyyppinsä vaatii käsikirjoittajalta liikaa.” (sivut 133 ja 136). Pidän faktavirheenä myös sivun 509 kuvatekstiä: ”Kuva aivan liian harvoin muistetusta John Fordin tuotannon helmestä He ratsastivat yhdessä (1959), jossa James Stewart ja Richard Widmark näyttivät mestarin ottein, miten kiehtovaa voi olla valkokankaan small talk.” Kyseinen elokuva on vasta vuodelta 1961, mutta varsinainen virhe on pitää elokuvaa ”helmenä”. John Fordin itsensä mukaan se oli ”pahinta paskaa, mitä milloinkaan olen tehnyt” – näkemys, johon yhdyn auliisti.

Kaikista pikkurutinoistani huolimatta tunnen voivani suositella kirjaa. Von Bagh kirjoittaa hyvin. Joskus hän innostuu maalailemaan liikaa, mutta mieluummin niin päin kuin mehukkaan aiheen pilaava kuiva pölytys.