Kiinnitin ”Pieneen kulttuurikirjaan” ensi kertaa huomiota Turun kirjamessuilla viime syksynä. Tuolloin punnitsin kirjaa suhteessa sen nimeen, verraten nimenomaan sen yli viisisataista tuhtia ulkomuotoaja vaatimattomuuden kaapuun pukeutuvaa nimeä. Toistasataa hanketta esittelevä teos ei suinkaan ole pienuudella pilattu. Nämä hankkeet vaihtelevat äärimmäisen paljon ja tässä muotojen kirjossa on todella ainesta `kulttuuri’kirjaksi. Miksi siis
`pieni’ kulttuurikirja?
Pelkästään ironiseksi leiskautukseksi kirjan nimeä ei voi tulkita. Opetusministeriö oli mukana rahoittamassa KEPPI- projektia, josta tämä kirja raportoi. Pääosin kolmivuotinen KEPPI alkoi vuonna 1994 ja sen tarkoitus oli muun muassa edistää suomalaisen kulttuurin provinssien elinoloja. Se oli eräänlaista kulttuurista aluepolitiikkaa. KEPPIä kuvataankin kulttuurin riskirahoitukseksi. Se käsitti kolmattasataa eri hanketta
kulttuurin skaalan eri ulottuvuuksilta; listaan voisi kuulua
kuva, valokuva, elokuva, sarjakuva, pelit, runous, sadut,
kirjasto, tila, käsityöt, museo, rock ja tutkimus tai sitten
sensuuri, taidekasvatus, internet, improvisaatio ja
suvaitsevaisuus, mutta en aio tässä tehdä mitään listaa.
En tee listaa, koska ”Pientä kulttuurikirjaa” ei oikein voi lähestyä systemaattisesti tai lineaarisesti. Kari Immonen toteaa kirjan ensimmäisessä esseessä samansuuntaisesti, että ”Keppi itse näyttää rikkinäiseltä kaleidoskoopilta, jonka osista ei muotoudu hahmoa eikä yhtenäistä kokonaisuutta” (s.102). Juuri tällaiselta kirja vaikuttaa. En siten tässäkään pyri esittämään siitä mitään kaikenkattavaa esitystä. Keskeisin kirjaa jäsentävä tekijä on aakkosjärjestys (eikä sekään yhtenäinen), jossa projektin eri osat esittäytyvät. Kirja on kuin hypertekstin käsikirjoitus. Siitä on kuin onkin olemassa myös verkkoversio, jonka kautta voi löytää
linkit niihin osaprojekteihin, joilla on verkkosivut. Tämän
KeppiWebin löytää osoitteesta http://www.keppi.utu.fi
ja sieltä voi lukea aiheesta lisää.
Aakkosjärjestyksen lisäksi toinen ”Pientä kulttuurikirjaa” eräällä tapaa jäsentävä muoto on sen jakaantuminen eri lukuihin. Neljässä pääluvussa KEPPIin osallistuneet eri ryhmät ovat saaneet mahdollisuuden esittää näkemyksensä projektissa toimimisesta. Kunkin luvun yhteydessä kulkee neljän eri ansioituneen ja
vaikutusvaltaisen kirjoittajan näitä ryhmiä ja koko projektia arvioiva essee. Kari Immonen, Katariina Eskola, Umayya Abu-Hanna ja Marja Tuominen esittelevät näkemyksiään vuorollaan löytämisestä, eläytymisestä, luovuudesta tai vastuusta suhteessa kirjan raportteihin. Lukijan kannalta tämä rakenne toimii välillä paremmin, välillä huonommin, riippuen siitä millaisen kuvan on saanut muodostettua jostakin yksittäisestä ryhmästä sen oman raportin perusteella – siitä millaisen hypertekstin pystyy päässään luomaan voidakseen luovia tekstien verkostossa.
Ja verkottuminen onkin yksi kirjasta selkeimmin pintaan
nousevista ilmiöistä. Nimenomaan verkottuminen tietokoneiden
avulla. Monet projektin osista ovat erityisesti tietoverkkoon liittyviä hankkeita: on Marita Liulian ”Ambitious Bitch” –
multimedia, Kai Ekholmin ”Kielletyt kirjat” -hakemisto, ja www- taidehakemisto, sekä paljon muita, myös naisten verkkokulttuuriin painottuva Suomi-neito. Tietoyhteiskuntahanke on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, kulttuurissakin.
Toinen huomionarvoinen seikka on kasvatuksellinen ote, joka monissa hankkeissa on. Lastenkulttuuriin kiinnitetään kovasti huomiota, mutta esillä on myös muunlaista sosiaalisuuteen, solidaarisuuteen ja monikulttuurisuuteen kasvattamista. Niinikään kiinnitetään huomiota luovuuden, omaehtoisuuden, elämyksellisyyden ja kädentaitojen tärkeyteen. Taustalta löytyy tavoitteellinen kasvatusnäkemys. KEPPI suunniteltiinkin määräaikaiseksi, koska se ”kannustaa tekemään tavoitteiltaan täsmällisiä projektisuunnitelmia” (s.11). Raportin luonteesta johtuu
onnistumistarinoiden nouseminen pintaan. Määräaikaisuus näyttää siten olevan maailman siunauksellisin asia; ja tehokkain tapa saada aikaan kunnon tuotoksia, kulttuurissakin. Ottamatta kantaa toteutettujen ja esiteltyjen hankkeiden kannalta, niin jotenkin näin siloisen kuvan edessä jää kysymään, että ehkä todelliset kulttuurin riskirahoituskohteet olikin karsittu pois.
Vuosikymmenen vaihteen talouslama vaikutti suuresti myös kulttuuri-ilmapiiriin. Kulttuurin rahoituksen uudistamistarpeet olivat paljon esillä. Kari Immonen tuo esseessään esille näkemyksenään, että kaikista tulospaineista huolimatta
opetusministeriö toteutti rahoitusmallinsa uudistuksen
positiivisen kulttuurikäsityksen mukaisesti: niin demokratia, vähemmistöt, lapset, vammaiset kuin aluepolitiikkakin saivat sijansa kulttuurin kentillä.
Kirjan viidenneksi esseeksi ja samalla koostavaksi jutuksi oli pyydetty Asko Sarkolalta näkemystä KEPPI-projektista
erityisesti suomenruotsalaisuuden näkökulmasta. Hän kirjoitti pienen draaman, kertomuksen kulttuurin ruokalistasta. Yllämainittuun lamaan viitaten siinä todetaan terävänäköisesti muun
muassa seuraavaa: ”Eller vägar man kanske påså att den här
krisen behövdes för att även riksdagen skulle få upp ögonen och inse kuturens betydelse. Ifall depressionen nyttjar någon
överhuvudtaget så nyttjar den åtminstone kulturen? Skål på dig själv” (s.457).
Mikäli ”Pienen kulttuurikirjan” ansiokkaan ruokalistan
laajasta herkkujen annista on jotain opittavissa, sen on kenties ensisijaisesti se, että pienillä kulttuuriteoilla on merkitystä. Tämä on ansiokasta, koska harvoin tällaisella kokoelmalla kulttuurin eri muotoja on kuitenkaan mahdollisuutta päästä esille ja tuoda uusia virikkeitä ympäristöön laajemmin. Näin on, vaikka juuri pienet palaset hyvin erilaisia tekijöitä muodostavat kokonaisuuden, kulttuurissakin.