”Vieläkö joku jaksaa kirjoittaa talvi- ja jatkosodan aikaisista kokemuksistaan ja vieläkö niistä pitää kirjoittaa?” kysyin mielessäni, kun sain käsiini Anna-Liisa Veijalaisen muistelmateoksen Nainen rintamalla – Sota sotilaskotisisaren silmin. Saman tien jouduin vastaamaan: ”Vielä jaksaa ja vielä pitää,” enkä usko, että vieläkään on sanottu kaikki, mitä olisi pitänyt sanoa, jotta menneisyyden taakan alla olisi selvitty ehjempinä.

Leppävirralla vuonna 1915 syntynyt Anna-Liisa Veijalainen (o.s. Koponen) ryhtyi kirjaamaan muistojaan yli 80-vuotiaana. Ehkä hän teki sen omasta aloitteestaan, ehkä jälkipolvien pyynnöstä. Kirjoittamisen motiivi ei kirjasta selviä, vaikka se lukijaa kiinnostaisikin. Samoin kiinnostaisi se, oliko hänellä apunaan joku haamukirjoittaja tai muu neuvonantaja, jonka tilille voisi panna niin kirjan selkeän kielen kuin muutamat pienet tyylin notkahduksetkin tai vähän tylsän kronikkamaisen esitystavan. Kiinnostavaa olisi tietää myös se, oliko kirjoittajalla tallella päiväkirja- tai muita muistiinpanoja, joista hän saattoi tarkistaa lukemattomia yksityiskohtia, päivämääriä ja nimiä – niitä näet kirjassa riittää. Ellei apuneuvoja ole ollut, toimii Veijalaisen muisti uskomattoman tarkasti. – Historian tutkijan mielestä ei toki ole mikään häpeä tunnustaa käyttäneensä kirjallisia lähteitä apunaan muistelmiensa teossa.

Jos joku ei vielä tähän mennessä ole tiennyt, että rintamalla oli muitakin naisia kuin lottia, niin ainakin Veijalaisen kirjan luettuaan sen tietää. Sotilaskotisisaret muodostivat noista naisista huomattavan ja sotapoikien kannalta tärkeän osan, jonka toimintaa on sivuttu siellä täällä sotakirjallisuudessa. Varsinaisia muistelmia on silmiini osunut vain yksi: Hilkka Salmion vuonna 1992 julkaistu Vihreä sisar korpisodassa 1935-1944. Sisarten sota-aikaista toimintaa lähinnä organisaation kannalta on käsitelty lyhyesti parissa historiikissa: Jouko Lahteron vuonna 1974 ilmestyneessä teoksessa Vihreät sisaret: Sotilaskotiliitto = Soldathemförbundet r.y. 1921-1971 sekä Anna-Mari Vanosen vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassa Vihreät sisaret maanpuolustustyössä: Poimintoja sotilaskotiliiton 75-vuotistaipaleelta. Lisäksi Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa on Anne Virtanen laatinut vuonna 1995 pro gradu-tutkielman Saariston vihreät sisaret: Sotilaskotitoiminta Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistyksen Turun piirissä vuosina 1940-1956. Veijalaisen muistelmat liittyvät osin tämän tutkimuksen kohteeseen. Nainen rintamalla -kirjan yksi ansio on juuri siinä, että se valottaa tämän melko lailla katveeseen jääneen naisryhmän toimintaa yhden naisen näkökulmasta.

Anna-Liisa Koponen kertoo joutuneensa sotilaskotityöhön syksyllä 1938 ”sattuman oikusta”. Hän oli rivakkaotteinen kotitalouskoulun käynyt 23-vuotias nainen, kun hän sai ensimmäiseksi toimipaikakseen Tuppuran linnakkeen. Tämä tärkeä paikka sijaitsi Viipurinlahdella 24 kilometrin päässä itse kaupungista. Talousalan koulutus ja yleinen reippaus olivat ilmeisesti ratkaisevia seikkoja, kun Anna-Liisa pestattiin korvaaman linnakkeen ”sotkun” silloista johtajatarta, joka pelkäsi hysteerisesti sodan syttymistä. Anna-Liisa ei tuolloin sotaa pelännyt. Enemmän häntä kauhistuttivat Viipurinlahden aallot. Myöhemminkin vesillä liikkuminen oli hänelle vaikeaa, ja hän muistaa kertoa kirjassaan jokaisesta ”ahventen ruokkimisesta”.

Tuppuran linnakkeella Anna-Liisan ”komennus” kesti helmikuun lopulle 1940, jolloin hän pääsi lomalle, mutta ei enää voinutkaan palata takaisin, kun Karjala oli joutunut vihollisen käsiin. Välirauhan aikana hän toimi ensin Uudenmaan rannikolla ja sitten Ahvenmaalla ja Turun saaristossa avaten ja järjestäen sotilaskoteja. Hän ehti työskennellä Helsingin edustallakin useilla saarilla, ennen kuin jatkosota syttyi. Kuultuaan Tuppuran takaisin valtaamisesta Anna-Liisa halusi palata sinne, mutta kun linnakkeella oli kaikki paikat tuhottu, hän pääsi läheiselle Koivistolle varustamaan Tiurinsaaren linnakkeen sotilaskotia marraskuun 1941 alussa, heti kun venäläiset olivat poistuneet Koiviston saarilta.

Mutta Anna-Liisa mieli paloi Syvärille, kun hän kuuli, että suomalaiset olivat edenneet sinne asti. Jo marraskuun puolivälistä 1941 hänen toiveensa toteutui, ja siitä lähtien kahden vuoden aikana hän sai järjestää 16 sotilaskodin toiminnan tai olla niiden työssä muuten mukana. Siellä oli Hylsyä, Höylää, Jarrua, Kasakkaa, Melua ja Hyttystä. Itse työ kodeissa tuntuu kirjoittajaa miellyttäneen, mutta jatkuva eri paikkojen väliä kulkeminen rasitti. Työ oli raskasta ja välistä surkuhupaisaa, usein myös hengenvaarallista.

Jos Anna-Liisa Veijalainen on kirjoittanut kirjansa omasta aloitteestaan, lukija voi arvella kirjoittamisen motiivin löytyvän kirjan lopusta. Siellä tekijä kertoo syksyllä 1943 tapahtuneesta tupakkakassan vajauksesta, joka lopetti hänen ”sotareissunsa”. Hän joutui nimittäin kavalluksesta syytteeseen ja tuomituksi. Lopulta hän istui Hämeenlinnan vankilassa 24 päivää vedellä ja leivällä. Rahat varasti ilmeisesti Anna-Liisan työtoveri, jolla oli hämärä menneisyys, mutta hän ei joutunut teostaan vastuuseen. Valvontakomissiosta ei ehkä ollut kovin suurta iloa kenellekään muulle, mutta Anna-Liisalle siitä oli, sillä se mitätöi kaikki kenttäoikeuksien 6 kuukauden pituiset ja tätä lyhyemmät vankilatuomiot. Loppujen lopuksi mieltä painanut ja harjoittelupaikkojen saantia vaikeuttanut episodi tuntuu vain kasvattaneen nuorta periaatteistaan tinkimätöntä naista. – Onneksi ”lähetti”, johon Anna-Liisa tutustui Syvärillä, uskoi sotilaskotisisaren syyttömyyteen ja vei hänet vihille lokakuussa 1945.

Kirjan herkullisimpia kohtia ovat kuvaukset Anna-Liisan ja upseerien yhteenotoista, joita sattui silloin tällöin. Railakasotteisen ja tomeran naisen periaatteisiin ja sanaan oli miestenkin taivuttava. Myös alaisiaan, jotka olivat yleensä häntä hieman nuorempia naisia, hän piti kurissa ja Herran nuhteessa. Joku voisi sanoa, että Anna-Liisa Koponen oli varsinainen tiukkapipo – hän kun ei sallinut alkoholin käyttöä sotilaskodissa, mikä lienee kuitenkin ollut vain hyvä asia yleisen järjestyksen ja siisteydenkin kannalta.

Nainen rintamalla -kirjassa on paljon yksityiskohtaista tietoa ihmisistä ja tapahtumista, mutta kulttuurihistorian ja kansatieteen tutkijana jäin kaipaamaan lisää detaljeja esim. sotilaskodin leivonnaisista, jouluaterian ruokalajeista ja naisten vaatetuksesta. Tekijä toteaa esimerkiksi, että ”linnakkeen pitkäaikainen emäntä Emma Teikari apulaisineen valmisti erinomaisen joulupäivällisen”, mutta ei kerro sanallakaan, mitä ateriaan kuului. Nykyisessä gore-tex-tuotteiden maailmassa odotin myös täsmennystä mainintaan: ”Varusteeni eivät olleet hääppöiset, hiihtopuku ja monot jalassa.” Lukija ei myöskään saa tekstistä selville, millaiset asut sotilaskotisisarilla oli sota-aikana, kun niitä sanotaan vain ”tavanomaisiksi”. Mustavalkoisista valokuvista näkyy tosin, että ainakin värisävyt vaihtelivat. Ehkä vaadin jo liikaa, kun haluaisin tietää senkin, millaisia olivat ne 30 kumisaapasparia, jotka Nokian tehtailta lähetettiin Syvärin ”sotkujen” naisille…

Kuvat ovat muistelmakirjassa välttämättömyys. Anna-Liisa Veijalainen on ilmeisesti poiminut omasta kokoelmastaan 29 otosta ikään kuin albumiksi kirjan keskelle. Ne virittävät lukijan sopivasti ”sotkujen” ja linnakkeiden tunnelmaan. Kiintoisa on myös luettelo niistä 27 sotilaskodista, joiden toiminnassa Anna-Liisa oli mukana vuosina 1939-1943. Kirjaan painettu Suomen kartta on puolestaan ylimalkainen; tekstissä mainitut kaupungit on toki merkitty oikeille paikoilleen, mutta sotilaskodit vähän sinne päin ja ryhminä. Pelkkä Syvärin alueen kartta ”sotkujen” sijainteineen olisi ilahduttanut lukijaa enemmän, sillä siitä olisi voinut tarkistaa, missä päin ”vihreä sisar” milloinkin liikkui.

Vaikka Nainen rintamalla -kirjan jokaisen linnakkeen Canet-tykeistä näkyy lopun ”t” pudonneen pois, ei lipsahdus vähennä teoksen arvoa. Taitaisi monelta muulta yli 80-vuotiaalta – ja nuoremmaltakin – jäädä vastaavat muistelmat kirjoittamatta.