Kaunokirjailijana tunnettu Harri V. Hietikko matkusti kesällä 2012 silloin suositulle viisumivapaalle risteilylle Pietariin. Paluumatkalla hän tarkkaili lähellä nykyistä merirajaa sijaitsevaa pientä kalliosaarta, Someria. Mieleen tuli kertomus isoisästä, kapteeni (sittemmin majuri ja everstiluutnantti) Veikko Rauhaniemestä, joka rannikkotykistöupseerina oli Somerin saaren linnoituksen päällikkö tuona heinäkuun kahdeksantena vuonna 1942, jolloin puna-armeijan maihinnousujoukot, laivasto ja ilmavoimat tekivät kaikkensa saadakseen vallattua tuon mitättömältä tuntuvan kalliosaaren. Tuosta saaresta käydystä taistelusta, isoisästä ja omasta suhtautumisestaan keski-ikäistyvänä reservinupseerina sotahistoriaan ja maailmanhistorian analogioihin Hietikko rakentaa kolmitasoisen kertomuksensa kirjassaan Someri. Jatkosodan saaritaistelu.

Suomenlahden sotahistoriaa

Ruotsi ja Venäjä ovat käyneet kamppailua Suomenlahden hallitsemisesta siitä lähtien, kun Pietari Suuri alkoi rakennuttaa valtakuntansa uutta pääkaupunkia Nevajoen suistoon, suomalaiselle Inkerinmaalle. Pääsy maailman merille oli Venäjälle elintärkeää ja merireitin suojaaminen Suomenlahden rannikoilla oli keskeistä. Vastaavasti Ruotsin intressissä oli estää Venäjän laivaston pääsy Itämerelle. Ruotsi alkoi vuodesta 1748 varustaa Viaporia Helsingin edustalla laivastotukikohdakseen ja samalla suunnitteli Tallinnan linnoittamista ja sinne perustettavaksi sotasatamaa. Samaa ajatusta jatkoi sitten käänteisesti Venäjä, joka oli valloittanut Viron suuressa Pohjan sodassa vuonna 1710 ja Suomen 1808.

Näin olivat Suomenlahden molemmat rannat osa Venäjää, ja Venäjä alkoikin rakentaa merenkulkunsa suojaksi niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta. Sen tarkoitus oli sulkea pääasiassa rannikkotykistön avulla Suomenlahti vihollisilta. Osana tätä laajaa varustautumista, joka jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti, linnoitettiin myös Suomenlahden ulkosaaret, erityisesti Suursaari ja Lavansaari. Keskeisen sijaintinsa vuoksi myös pikkuinen Someri liitettiin tähän puolustusketjuun.

Tarton rauhassa 1920 saaret Lavansaarta lukuun ottamatta siirtyivät Suomelle. Talvisodan jälkeen saaret luovutettiin Neuvostoliitolle, mutta jo joulukuussa 1941 suomalaiset valtasivat Somerin ja maaliskuussa 1942 myös Suursaaren. Lavansaari jäi puna-armeijalle, joka sijoitti sinne raskasta rannikkotykistöä.

Taistelu Somerista

Kevään ja kesän 1942 aikana Lavansaaren linnoitus häiritsi Someriin sijoitettuja rannikkopuolustuksen joukkoja raskaalla tykistöllään. Heinäkuun kahdeksantena, leppoisana kesäaamuna, havaittiin suurehkon pintalaivasto-osaston lähestyvän saarta samalla kun Lavansaari jatkoi häirintätulta. Myös hyökkääjän laivatykistö osallistui ammuntaan ja ilmavoimat tekivät rynnäköitä saaren puolustajia vastaan. Kahden päivän aikana puna-armeija yritti epätoivoisesti saada saaren haltuunsa, mutta hyökkäys saatiin rajattua saaren itäpäähän. Suomalaisten avuksi koottiin rannikkolinnoituksista mannermaalta vajaan komppanian vahvuinen osasto, jonka vastahyökkäys yhdeksäntenä heinäkuta lopulta mursi hyökkääjän selkärangan. Saaren puolustusta tukivat Suomen laivaston alukset sekä ilmavoimat. Myös pieni saksalaisosasto saapui puolustajien tueksi. Hietikko vetääkin tästä johtopäätöksen, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen armeijan eri aselajit toimivat tehokkaasti yhdessä. Hänen mukaansa tästä taistelusta saatuja oppeja on sittemmin käytetty hyväksi suunniteltaessa nykyaikaista rannikkopuolustusjärjestelmää Suomessa.

Hyökkääjän tappioiksi laskettiin itse saarella 128 kaatunutta, mereen jääneitä lienee ollut kolmisen sataa. Vangeiksi antautui 143 puna-armeijalaista. Suomalaisia kaatui saarella ja sitä ympäröivillä merialueilla 25 soturia ja haavoittui 58, saksalaisten tappiot olivat 23 kaatunutta ja haavoittunutta. Jokseenkin kornilta tuntuu, että samaan aikaan, kun Somerin taistelun jymy kantautui Kotkaan asti, siellä vietettiin pyhäpuvussa Ruotsinsalmen taistelun muistomerkin paljastusjuhlaa!

Kalmiston Janne

Kirjailija Hietikon isoisä oli Somerin tukikohdan päällikkö. Hän oli suomalaisen kadettikoulun kasvatti ja siinä mielessä edusti uutta upseerisukupolvea. Hänet tunnettiin lempinimellä Kalmiston Janne. Johtuikohan tämä nimi hänen tummasta olemuksestaan ja tiukasta asenteestaan sotilaskuriin ja erityisesti alaisiinsa upseereihin vai oliko kyse kyseenalaisesta sotilashuumorista, Kalmistohan viittaa selvästi kuolemaan. Itse asiassa olen kuullut tuota nimitystä käytetyn muistakin upseereista, mutta esimerkkiä en osaa tällä hetkellä antaa. Hietikko käyttää tätä lempinimeä isoisästään kautta koko kirjan.

Hietikko kuvaa miehen sotatietä talvisodan alkuvaiheista Viipurinlahden taisteluihin Vilaniemessä, Virolahden rannikolla. Mielenkiintoni heräsi tässä vaiheessa, koska oma isäni suojeluskuntanuorena oli mukana samoissa taisteluissa maaliskuussa 1939 ja päätti oman sotapolkunsa komppanianpäällikkönä JR 58:ssa samoilla kotipitäjänsä rannoilla kesällä 1944.

Kalmiston Jannen sota jatkui jatkosodassa Äänisen rannan rannikkolinnoituksissa ja sodan loppuvaiheessa Laatokan rannoilla.

Vanhempana hänen asennemaailmaansa kuului edelleen parrakkaiden miesten ihmettely, hän piti Somerissakin tarkkaan huolta siitä, ettei miehistöllä näkynyt parranhaivenia. Rock-musiikki oli hänelle vierasta samoin nuorison yleinen velttous ja kaikenlainen turhan puhuminen. Isoisästä tarjottu miehen malli on jämerä, mutta samalla piilohumoristinen ja lempeä.

Nykykirjailijan assosiaatioita

Harri V. Hietikko ei tyydy pelkästään jopa ihmeen tarkasti kuvaamaan Somerin saaren ankaraa taistelua käytännössä tunti tunnilta, isku iskulta. Hän vetää rohkeasti mukaan oman reservin yliluutnantin sotakouluissa ja harjoituksissa saamansa johtajaopit ja näkee Somerin taistelut omien tämän päivän ajatteluaan heijastavien silmälasiensa läpi. Somerin taistelun vertaaminen Thermopylaihin sopii tähän näkökulmaan yhtä hyvin kuin Guadalcanal tai Iwo Jima. Hän analysoi Somerin taistelua, toteaa siinä tehdyt virheet puolin ja toisin, mutta ei sen enempää spekuloi ajatukselle ”mitä jos” vaan antaa lukijan tehdä sen puolestaan.

Hietikko palaa aika ajoin myös kirjansa taustatyöhön, tiedemiehen tapaan (väitellyt kun on) hän taustoittaa aineiston hankintaan, selvittelee omien tutkimukseen liittyvien ajatusmaailmoidensa kehittymistä tausta- ja kirjoitustyön eri vaiheissa, mikä tekee tekstistä lukijaystävällistä, joskin jossain kohdin hieman osoittelevaa. Hän myös etsii kaunokirjailijan taidolla kokonaiskertomukseen pieniä yksityiskohtia, lainauksia ja tarinanosia, jotka kiinnittyvät teoksen perusjuoneen joskus tiiviimmin, joskus taas löyhemmin. Mutta ne, jotka tuntevat kirjailija Harri V. Hietikon, eivät tästä ole suinkaan ihmeissään.

Mutta yliluutnantti Hietikko. Miten voitte julkaista erinomaisen taistelukuvauksen ilman tilanteita selvittävää karttamateriaalia? Valmiin sellaisen etsiminen kyllä osoittautuisi hankalaksi, mutta vaikkapa Google Mapsin ilmakuvasta olisi näppärästi saanut laadittua peitepiirroksen tilannekuvan selventämiseksi yksinkertaiselle reservin kapteenillekin.