Syksyllä 2005 osalleni oli osunut seminaariopetusta aiheesta organisaatiot, instituutiot ja ryhmät. Päättelin nopeasti Penningtonin teoksen otsikon perusteella, että se varmaan käsittelee aihepiiriä. Ennakkoaavistukseni pitikin paikkansa, mutta siitä huolimatta lukeminen ei lähtenyt kulkemaan kovin innostuneesti. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että en ollut kohderyhmää vaan kuten teoksen takakansiesittely toteaa, kirja ”tarjoaa selkeän esittelyn olennaisista tutkimuksista ja alan sanastosta. Sosiaalipsykologien ohella myös organisaatiopsykologiaan perehtyvät opiskelijat saavat kokonaisnäkemyksen tästä tärkeästä alasta.” Vaikka tämän voi tulkita tarkoittavan sitä, että kohderyhmää ovat yhtäältä sosiaalipsykologit ja toisaalta organisaatiopsykologian alkuvaiheen opiskelijat, lause tarkoittanee molempien oppiaineiden alkuvaiheen opiskelijoita. Itselläni, siis jo opettamaan ryhtyneellä sosiaalipsykologilla, teos toimii parhaiten käsikirjana. Teksti on selkeää, mutta hieman tylsää ja yksinkertaistavaa, joskus jopa naiivia: ”Emootiot voivat selvästi värittää viestien tulkintaa. Jos olet hyvällä tuulella, näet luultavasti asioiden myönteisen puolen. Vihaisena tai masentuneen tulkitset luultavasti saman sanoman kielteisemmin” (s. 19).

Vaikka otsikko ei asiaa paljastakaan, teos on siis suunnattu organisaatioitten tutkimuksesta kiinnostuneille. Pennington pohtii tiimejä, yhteistyötä, kilpailua, johtamista ja päätöksentekoprosesseja. Jännittävä yksityiskohta teoksessa on, että kysymykseen, mitä pienryhmät ovat, vastataan ensin määritelmien avulla, sitten jakamalla ryhmät virallisiin ja epävirallisiin, sen jälkeen kerrotaan työryhmien ominaispiirteistä ja lopuksi oma-apuryhmistä. Onko selitys tälle oma-apuryhmien keskeisyydelle sitten yhdysvaltalainen näkökulma vai organisaationäkökulma, jää mielestäni avoimeksi. Tosin Pennington sanoo oma-apuryhmien olevan ”työryhmien selvä vastakohta” (s. 12). Olisiko tässä kyse samankaltaisesta oma-apuryhmien idealisoimisesta kuin Anthony Giddenssillä, joka näkee ne ratkaisuna jälkimodernin yksilön identiteetin rakentamisessa ja korostaa niiden itseorganisoituneisuutta (1994)? Vai vaatiiko tiimirakenteinen työelämä vastapainokseen oma-apuryhmiä? Joka tapauksessa, suomalaisessa kulttuurissa ei tällainen rinnastus tunnu toimivalta, siitä huolimatta, että AA-liike on täällä Euroopan vahvimpia.

Teos käsittelee sosiaalipsykologiaa lähtökohtaisesti behavioristisena tutkimuksen alana. Vastaukset tutkimuskysymyksiin perustuvat ”yrityksiin mitata käyttäytymistä ja ryhmän jäsenten havaintoja ja asenteita” (s. 31). Tieteenalaa ja tutkimusmenetelmiä käsittelevä alkuosuus on siis ei-behavioristisen tutkijan näkökulmasta hieman kapea. Loppuosuus vaikuttaa puolestaan kätevältä tiivistykseltä siitä, mitä pienryhmien tutkimuksessa on havaittu. Näiden kolmannessa luvussa alkavien pohdintojen ryhmän dynamiikasta, ryhmätyön tehokkuudesta, konflikteista, päätöksenteosta ja johtamisesta uskoisi kiinnostavan organisaatio- ja kasvatustieteilijöitä. Teoksen keskeinen arvo on siinä, että se esittelee sosiaalipsykologista pienryhmätutkimusta alkuperäislähteiden kautta. Esimerkiksi kasvatustieteellinen kirjallisuus, johon olen päässyt tutustumaan pedagogisten opintojen kautta, vaikuttaa siltä, että tutkimustulokset esitellään referaatin referaatin pohjalta. Pennington ei myöskään vaikuta kritiikittömältä markkinamieheltä organisaatiokonsultin tapaan. Esimerkiksi aivoriihen tehokkuutta ei esitetä itsestäänselvyytenä, vaan kerrotaan tutkimustuloksista, joiden mukaan yksilösuoritukset tuottavat usein aivan yhtä hyviä tuloksia.

Kuten yleensäkin pienryhmätutkimuksessa ja -teoretisoinneissa, ihmisten väliset erot kuten sukupuoli, luokka ja etninen tausta, jäävät taustalle. Ensimmäisessä luvussa ”Sosiaalipsykologia tulkitsee pienryhmien käyttäytymistä” tuodaan kuitenkin esille kulttuurien väliset erot: toiset kulttuurit ovat individualistisia (länsimaiset) ja toiset kollektiivisia (esimerkiksi Kaukoitä). Muita kulttuureja erottelevia ulottuvuuksia olivat valtaetäisyys eli autoritaarisuuden aste, epävarmuuden välttäminen ja maskuliinisuus-feminiinisyys-akseli: korostetaanko suoritusta vai yksilöiden välistä harmoniaa. Olisiko niin, että kun länsimaiset kulttuurit määritellään individualistisiksi, ne myös määrittyvät maskuliinisiksi ja suorituskeskeisiksi? ”Me maskuliiniset” ja ”nuo toiset feminiiniset” on jäsennystapana moneen kertaan kyseenalaistettu sekä etnisyyden että sukupuolen tutkimuksessa. Hieman tyydyttävämmän analyysin saa naisjohtajuus, jota käsitellään omana alalukunaan. Tosin Pennington aloittaa alaluvun toteamalla, että ”(t)ämän luvun alussa ja edellisessä luvussa esitetyt esimerkit koskivat yleensä miehiä”. Toisin sanoen, edellä on käsitelty johtajuutta ja lopuksi tarkastellaan poikkeuksia; sukupuolettomasta johtajuudesta siirrytään sukupuolitettuun, naisjohtajuuteen. Esitelty tutkimus on kuitenkin mielenkiintoista ja valaisevaa; mittaukset ja koeasetelmat tuottavat kiinnostavia tuloksia. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt esimerkiksi näyttivät ilmeillään, viestivät sanattomasti, että miehen johtajuus on heille mieluisampaa kuin naisen (144). Johtajuuden kulttuurierot tulevat sitten vielä naissukupuolenkin jälkeen, etnisiin tai luokkaeroihin ei teoksessa puututa.

Suosittelen teosta organisaatiopsykologiaan ja pienryhmien sosiaalipsykologiaan perehtyville opiskelijoille ja tutkijoille käsikirjaksi. Tutkimuksiin perustuva ote tekee siitä kiinnostavan, mutta toisaalta hieman sekavan. Kun lähtökohtana on käsitellä jokaista aihealuetta kapealla alalla tehdyn tutkimuksen perusteella, niin vähemmän tutkittujen ilmiöitten käsittely jää pinnalliseksi.

Kirjallisuus:
Giddens, Anthony 1994: Beyond left and right: the future of radical politics. Cambridge: Polity Press.