Tietokirjailija Matti Salminen on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut esiin paljon uutta lähdeaineistoa niin Pentti Haanpään elämästä, kirjoittamistyöstä, unohdetuista novelleista kuin viinasta ja naisistakin. Kuva Piippolan Suurmiehestä, Suomen ”viimeisestä aidosta maaseutukirjailijasta” muuttuu kummasti.

Novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla julkaistaan nyt ensi kertaa Haanpään toivomassa muodossa – ja novellit on siis kirjoitettu ennen vuotta 1933. Kokoelma on aivan ilmeisesti parasta mahdollista novellimuotoista kaunokirjallisuutta 1930-luvun alun lama-ajan Suomesta. Haanpään elinaikana julkaisematon Noitaympyrä täydentää pula-ajan novellien uskomattomat tarinat. Hienoa, että nämä eriskummallisia kielikuvia ja menneen maailman ihmiskohtaloita ja persoonallisuuksia sisältävät novellit on koottu lopultakin sellaiseksi paketiksi, jollaisen Pentti Haanpää itsekin hyväksyisi.

Porvarin jäniskoiran hurja temppu

Aikaisemmin kokonaan julkaisematon novelli Herra tohtori, kirkko ja porvarin jäniskoira on kyllä Haanpään harrastamassa uskontokritiikissäkin ylittämätön. Pieni lyhennelmä loppukohtauksesta:

Kun pappi kääntyy selin kirkkokansaan alttarilla, polvistuu ja alkaa rukoilla , ”porvarin jäniskoira” lähtee liikkeelle penkin alta ja kirkossa tapahtuu seuraavaa:
”Se lähestyi ja nuuhki, nuuhki papin mustan kauhtanan liepeitä. Lopulta se teki koiramaisen tempun: kääntyi ja kohotti toista takajalkaansa sielunpaimenen mustan liepeen yllä…”.

Haanpään elämä 

Matti Salminen osoittaa Pentti Haanpään tarinassa vakuuttavasti, kuinka kirjailijan tuotantoa sensuroitiin ja valikoitiin. Novelleja toimitettiin tarkoitushakuisesti tai jätettiin kokonaan julkaisematta – jopa kuolemanjälkeistä jäämistöä ”pahoinpideltiin” ja väärinkäytettiin. Asialla oli suurimmaksi osaksi Otavan kustannustoimittaja Eino Kauppinen, jäämistön yksinvaltainen hallitsija. Hämmästyttävää on sekin, etteivät myöhemmätkään Haanpää-tutkijat juuri vaivautuneet kirjailijan kotiseudulle Piippolaan, kaivamaan esiin niitä tuntemattomia lähteitä, jotka olivat yhä saatavilla.

Salminen myös todistaa, että Haanpää ei ollut mikään erakoitunut yksinäinen ”maalainen”, vaan erinomaisen sivistyneestä maalla asuvasta perheestä lähtöisin. Hänellä oli laaja ystäväpiiri – toki joukossa mukana enemmän narreja kuin herroja. Isä, politiikassakin monessa puolueessa viivähtänyt kansankynttilä Mikko Haanpää oli kenties poikansa suurin innoittaja, tietolähde ja tarinankertoja. Totta on se, että Pentti tunsi jatkuvaa vastenmielisyyttä Helsingin herroja ja kulttuurieliittiä kohtaan. Vain ”Stadin Arska” eli Arvo Turtiainen taisi oikeasti ymmärtää hyvissä ajoin millaisesta lahjakkuudesta oli kysymys. Hänen muistosanansa Haanpään hautajaisissa ovat huikeata luettavaa.

Pentti Haanpään avioliitto oli pääsääntöisesti onneton. Hän ei halunnut edes sitä ainoata lasta, tytärtä, joka syntyi Aili-vaimon päätöksellä. Pentti yritti näytellä isää, mutta rimpuili vaimostaan irti moneen otteeseen, erityisesti elämänsä viimeiset pari vuotta. Ei onnistunut. Viina vei miehen, hetken lohtu. Edes salarakkaus ei pelastanut.

Aili-vaimo oli aivan eri maata miehensä kanssa: uskonnollinen, sukunsa pauloissa ja rahanahne. Eikä tässä vielä kaikki. Hän halusi Pentin jopa kirjoittavan armeijasta ja sodasta sankaritarinoita ”isänmaan hyväksi”. Kuvaavaa on, että Aili lähetti jatkosodan aikana Pentille rintamalukemista: kirja oli Adolf Hitlerin Mein Kampf .

Ja toisaalta, Piippolasta välillä Helsinkiin ja Ouluun tai Lamujärvelle karkaileva Pentti Haanpää ei ollut Matti Salmisen lähteiden ja dokumenttien valossa lainkaan köyhä mies. Hän oli pikkutarkka menojensa suhteen, mutta myös bisnesmies, joka myi juttunsa ja novelliensa aihiot moneen kertaan eri lehdille. Hän myös sai apurahoja ja melkoisia summia kustantajaltaan, kirjoitustyöstään. Vasemmistolainen, ateisti ja pasifisti hän oli ilman muuta, ja koko elämänsä vähäväkisen maalaiskansan puolella.

Kuolema

Haanpää sai todennäköisesti vakavanpuoleisen sydänkohtauksen jo toukokuussa 1954, pyörryttyään kotonaan – puolitoista vuotta ennen kuolemaansa. Lääkäritutkimusten mukaan aivoissa, sydämessä ja maksassa alkoi olla jälkiä rankasta elämästä, siis fysiologisia muutoksia.

Haanpään viinankäyttö oli 1940-50 -lukujen vaihteessa holtitonta: saattoi mennä viikon putki ryypiskellessä milloin missäkin korttiseurassa, muutama päivä selvin päin ja jatkoa. Haanpäällä oli varaakin ryypätä, ostaa kesämökki Lamu-järven rannalta, vaimolleen auto ja perheelle uusi talo. Esimerkkinä olkoon vaikka puolen miljoonan eli noin 500 000 markan ylimääräinen kustantajapalkkio kertamaksuna. Se oli oikeasti iso raha 1950-luvun alun Suomessa. Matti Salminen arvelee, että voi olla niinkin, että ”Pentillä meni liian hyvin” ja liian lujaa, jotta kunnon tekstiä olisi syntynyt vielä viimeisinä elinvuosina.

Haanpää ei ollut varsinainen naistenmies. Mutta hänellä oli elämänsä ehtoona parin vuoden rakkausseikkailu kulttuuriaktivisti Aune Laurikaisen kanssa. Suhde oli ilman muuta intiimi. Salarakkaan kanssa tapailtiin harvakseltaan, ja tutustuttiin Pentin ainoan ulkomaanmatkan eli Kiina-reissun aikana. Suhteesta saivat tietää molempien aviopuolisot tahollaan. Kirjeetkin kulkivat lopulta poste restantessa Oulun-Helsingin väliä, koska Haanpään vaimo Auli oli saanut Pentin kiinni, lukenut hänen Aunelta saamiaan ensimmäisiä kirjeitä Piippolaan.

Haanpää hukkui paria viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä, vaimonsa siskon miehen kanssa tehdyllä syksyisellä kalastusreissulla. Hukkuminen tapahtui vain 130 metrin päässä Iso Lamu -järven Pitkäsaaren rannasta. Päivämäärä oli 27.9. 1955 ja kellonaika viiden ja kuuden välillä iltapäivällä. Vettä oli sillä kohtaa Lamussa vajaat kaksi metriä. Hukkumiskuoleman oikea syy veneen täytyttyä vedellä oli tukeva humala, vähintäänkin puolitoistapulloa nautittua raakaa viinaa tuon tuulisen syyspäivän aikana. Todennäköisesti juotu oli enemmänkin. Kun Pentillä oli päällään sadetakki, sarkatakki, housut ja kengät, rantaan hän ei humalatilansa vuoksi selvinnyt, vaikka hyvä uimari olikin.

Noitaympyrän Haanpää -aforismi siis toteutui kuolemassa kirjaimellisesti: ”Syvempiä kokemuksia, sanoi jätkä kun suohon upposi” 

PS.
Matti Salmisen mukaan Pentti Haanpää ei koskaan sanonut lasia nostaessaan kippis tai skool, vaan ”hup”. Kiina-reissulla hän sai lempinimen Mister Kampei, arvatkaa vain miksi? Tai lukekaa Pentti Haanpään tarina. Tervemenoa myös Piippolaan, Haanpää-museoon – ja Lamujärvelle, josta nousee edelleen kalaa, voin vakuuttaa!

***

Julkaistu aiemmin myös Kansan Uutiset verkkolehden blogikirjoituksena: ”Mr. Kampei – Pentti Haanpään tarina” 4.9.2013.