Pikkujättiläisen sankarillinen talvisota

Lämpimien tuulahdusten aikana on hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taakse päin ja kylmään. Talvisodan 60-vuotismuistoa muisteltiin viime talvena monin tavoin. Julkisuudessa näkyvintä teemaa edusti professoreiden Heikki Ylikangas ja Jukka Nevakivi keskustelu länsiliittoutuneiden ja Saksan avun mahdollisuuksista ja luonteesta sodan aikana ja erityisesti rauhan solmimisen yhteydessä. Yhtenä kipinänä teemalle oli Kansallisteatterin kohunäytelmä Kun Summa petti.

Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Talvisodan Pikkujättiläinen. WSOY, 1999. 976 sivua. ISBN 951-0-23536-9.

Lämpimien tuulahdusten aikana on hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taakse päin ja kylmään. Talvisodan 60-vuotismuistoa muisteltiin viime talvena monin tavoin. Julkisuudessa näkyvintä teemaa edusti professoreiden Heikki Ylikangas ja Jukka Nevakivi keskustelu länsiliittoutuneiden ja Saksan avun mahdollisuuksista ja luonteesta sodan aikana ja erityisesti rauhan solmimisen yhteydessä. Yhtenä kipinänä teemalle oli Kansallisteatterin kohunäytelmä Kun Summa petti. WSOY jatkoi puolestaan hyväksi havaitsemaansa linjaa pikkujättiläisten sarjassa ja julkaisi Jari Leskisen ja Antti Juutilaisen toimittaman lähes tuhatsivuisen Talvisodan Pikkujättiläisen. Voidaan puhua melkein tiiliskivestä, sillä kirjalla on painoa 1,58 kg, kun perinteisen punatiilen kevyimmät versiot painavat hieman yli kaksi kiloa. Teoksessa on peräti 38 kirjoittajaa ja 67 artikkelia. Lukuprosessi vaatikin melkoista sulattelua kevätviheriöille saakka.

Itse en ole mitenkään spesialisoitunut talvisodan historiaan, mutta käytin sydäntalven ”105 kunnian päivää”, kuten pikkujättiläinen mainostaa, ahkerasti lukemalla mahdollisimman paljon talvisotaa käsittelevää kirjallisuutta. Ja sitähän on myös paljon. Siksi ajatus tiivistetyn ”tuoreesta” ja ”havainnollisesta” tietopaketista tuntui houkuttelevalta, kun aloin lukea pikkujättiläistä keväthankien kilossa. Nyt olisi siis kirja, jossa tulisi kaikki oleellinen sota-ajasta, vieläpä objektiivisesti ilman paatoksellisuutta ja arvoasenteellisia anakronismeja. Aivan ei toiveeni toteutunut.

Pikkujättiläisen rakenne antaa odottaa tiivistä sodan analyysiä. Kolmeen kronologiseen päälukuun, Ennen sotaa, Sota ja Sodan jälkeen, jaettu teos painottuu sisällyksen perusteella toisen luvun liki seitsemäänsataan sivuun, mutta lopultakin itse pääasiaa, talvisotaa, eli sotatapahtumia käsitellään hyvin vähän. Pääpaino on poliittisissa, erityisesti ulkopoliittisissa asioissa, joita tarkastellaan monissa pienissä osissa. Pääluvussa Sota päästään itse sotaan vasta 230 sivun ja kaikkiaan 355 sivun lukemisen jälkeen. Rauhakin on jo solmittu moneen kertaan useammassa artikkelissa. Pettymykseksi jääkin ihmettely, mihin sivut oikein hupenevat. Poliittisia kuvioita on toki välttämätöntä esitellä, mutta pikkujättiläisessä ne tulevat raskassoutuisesti ja toistaen. Kootumpi kokonaisuus olisi ollut ehdottomasti paikallaan. Samalla olisi voitu siirtää sivuja käyttöön itse sodan käsittelylle.

Tietysti sota on paljon muutakin kuin sotatapahtumia, mutta vajavaiseksi jää kuva kotirintamastakin. Siihen eivät riitä artikkelit suojeluskunnista, lotista, tuntemattomista naisista tai valtiollisesta poliisista. Miten evakuointi toteutettiin sodan aikana? Miten teollisuuslaitokset toimivat? Minkälaisia hävityksiä tapahtui siviilikohteissa, miten niitä torjuttiin ja korjattiin? Sodanjälkeisestä jälleenrakentamisesta ja siirtoväen asuttamisesta on Ilkka Seppisen sinänsä sujuva esitys, joka sekin kuitenkin liikkuu kovin yleisellä tasolla talouselämässä ja asuttamiskysymyksen päätöksenteoissa. Jotenkin tuntuu, että kolme teemaa, sota, yleispoliittinen kehitys ja yhteiskunta sota-aikana ja sen jälkeen, olisivat muodostaneet kantavan linjan teokselle. Nyt asioita ollaan lähestytty melkeinpä sattumanvaraisesti valituin aihein.

Lukuisalla kirjoittajajoukolla ja suppeilla artikkeleilla saadaan kyllä nopeasti tulosta ja voidaan hyödyntää kirjoittajien erikoistuntemusta, mutta varjopuolena on jatkuva samojen asioiden toisto ja epätasaisuus sekä merkityserojen ja suhteiden hämärtyminen. Näin on käynyt pikkujättiläisessäkin. Teoksesta on tullut tasapaksu ja jäsentämätön möhkäle, jossa samanarvoisina asioina kulkevat niin Renoirin Suuri Illuusio -elokuvan sensurointi, Kuhmon ja Kollaan ja Viipurinlahden taistelut, Mannerheimin taktiset ratkaisut kuin vihkisormusten luovuttaminen keräykseen.

Sinänsä pikkujättiläisestä löytyy valtava määrä faktatietoa, näin esimerkiksi Martti Peltosen ilmasotaa ja Markku Palokankaan suomalaisten aseistusta käsittelevissä artikkeleissa. Palokankaan mielenkiintoisessa osiossa muun muassa todetaan, että Oy Alkoholiliikkeen Rajamäen viinatehtaalla valmistettiin sodan aikana 542 194 Molotovin coctailia. Hänen artikkelissaan tulee kuitenkin esille myös koko teosta paikoin vaivaava arvoasenteellisuus. Palokangas esimerkiksi syyttää 1930-luvun päätöksentekijöitä ”virheistä ja väärinarvioinneista, jotka maksettiin suomalaisten miesten verellä.”

Asioita täytyy kuitenkin lähestyä toisesta suunnasta, vaikkapa 1930-luvun alkupuolen nuoren tasavallan yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kipeän sisällissodan jälkeen ja syvän talouslaman aikana oli ratkaistava monia sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä, joista vähäisimpinä eivät varmastikaan olleet tilattoman väestön asiat. Ehkäpä 1920- ja 1930-luvun ratkaisut olivatkin oikeita, sillä muussa tapauksessa Suomen köyhälistö ja huomattava osa väestöstä olisi saattanut olla huiskuttamassa puna-armeijan tervetulleena maahan. Nyt heilläkin oli puolustettavanaan isänmaa. Kuten Raimo Sevón toteaa erinomaisessa artikkelissaan, oli kertausharjoitettu armeija itse asiassa hyvin toimintakykyinen.

Pikkujättiläinen lupaa maamme parhaimpien sotahistorioitsijoiden ja poliittisen historian asiantuntijoiden avaamia uusia tarkastelukulmia talvisodasta sekä vievän lukijan laajan lähdekirjallisuuden äärelle. Lupaukset ovat osittain katteettomia. Kovin paljon uusia näkökulmia ei teoksessa valitettavasti ole eikä laajasta lähdekirjallisuudesta jää lukijalle minkäänlaista käsitystä. Lopussa olisi voinut olla vaikka koottuna perusteellinen kirjallisuusluettelo. Näkökulmat ovat paljolti vanhan toistoa, mikä on toisaalta ymmärrettävääkin, sillä alkuperäislähteisiin ei ole ollut mahdollisuus pureutua. Siten esitykset myös heijastavat talvisotaan kohdistuneen tutkimuksen tilaa Suomessa. Talvisota kaipaa edelleen runsaasti systemaattista alkuperäislähteisiin pohjautuvaa historiantutkimusta. Siltikin olisi kaivannut esimerkiksi Suomen historian pikkujättiläisen kaltaisia synteesihakuisia, laajoja mutta silti yleistajuisia artikkeleita.

Voidaan myös kiistellä siitä, kuka on paras missäkin asiassa, mutta toki kirjoittajajoukossa on mukana muutamia sotahistorian ja poliittisen historian tutkimuksemme johtavia nimiä. Sen sijaan esimerkiksi Ylikangasta tai Nevakiveä ei kirjoittajajoukossa ole eikä Pikkujättiläisessä näy jälkeäkään vaikkapa liittoutuneiden tai Saksan avun tutkimuksellisesta problematiikasta. Siinä olisi ollut yksi teoksen kuuluttamista uusista tarkastelukulmista. Pikkujättiläisen lukemalla saa kyllä yksiselitteisen käsityksen Moskovan rauhaan johtaneista syistä: Puna-armeijan valtavat tappiot ja Neuvostojohdon kokema länsivaltojen uhka, jota suomalaiset taitavasti hyödynsivät sitkeän puolustustaistelun aikana. Toisaalta Stalinilla oli varmasti selvillä Nevakiven tutkimuksissaan esilletuoma Yhdysvaltojen ja ylipäänsä länsivaltojen kaksineuvoinen politiikka, jossa julkisesti sympatisoitiin Suomen puolesta mutta tosiasiassa ymmärrettiin Suomi menetetyksi Neuvostoliitolle. Todellisuudessa länsileirissä pelattiin Saksaa vastaan. Entäpä Saksan rooli Suomen auttajana? Talvisodan Pikkujättiläisessä olisi kaivannut esityksiä näistäkin teemoista.

Valaisevia ja sujuvia artikkeleita sodan poliittisesta puolesta ovat Martti Turtolan esitys Euroopan ja Suomen kansainvälispoliittisesta kehityksestä 1930-luvulla, Timo Soikkasen kansallista eheytymistä analysoiva artikkeli sekä Jari Leskisen oma spesiaaliaihe Suomen ja Viron salaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä 1930-luvulla. Siinä tulee kiteytetysti esille, kuinka Viron solmima avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1939 murensi vuosien ajan Suomenlahden yli harjoitetun sotilaallisen yhteistyön, johon kytkeytyi myös Ruotsi.

Erityisen mielenkiintoinen on Juri Kilinin artikkeli puna-armeijasta Stalinin tahdon toteuttajana. Neuvostoliitossa katsottiin, että Suomessa toteutui fasistinen kumous vuoden 1930 talonpoikaismarssin seurauksena. Suomea vastaan alettiin laatia hyökkäyksellisiä suunnitelmia, vaikkakin maa oli vain pieni osa laajaa länsioperaatiota Puolan ja Romanian suunnalla. Suomi valloitettaisiin Viron ja Latvian miehityksen yhteydessä. Kuten Ohto Manninen artikkelissaan osuvasti toteaa, oli Neuvostoliitolla aikomus liittää Suomi neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon, niin kuin tapahtui sitten Viron, Latvian ja Liettuan osalta kesällä 1940. Terijoen Kuusisen hallitus oli yksi osa tätä suunnitelmaa. Valitettavasti Osmo Jussilalla ei ole artikkelia Terijoen hallituksesta, eikä hänen erikoistutkimustaan aiheesta taideta edes mainita teoksessa.

Voidaan siis sanoa, että talvisota oli suomalaisille mitä suurimmassa määrin taistelua itsenäisestä olemassaolosta – varsinkin sen jälkeen kun Viron ja Ruotsin suunnat olivat poissa laskuista. Suomi joutui sotaan, jossa 105 päivän aikana inhimilliset kärsimykset ehtivät kasvaa suunnattomiksi. Artikkelissa Talvisodan uhrit todetaan, että sodassa menehtyi kaikkiaan 26 662 suomalaista. Olisiko pitänyt sittenkin taipua Paasikiven näkemysten mukaisesti Neuvostoliiton vaateisiin, mutta toisaalta olisiko elämä Neuvosto-Suomessa voittanut sodan kärsimykset. Venäläisten menetykset olivat suomalaisiin verrattuna vielä käsittämättömämpää luokkaa. Juri Kilinin mukaan Neuvosto-armeija menetti vähintään 271 000 tai jopa 391 000 miestä talvisodassa.

Kaiken kaikkiaan rintamavaiheita on käsitelty pikkujättiläisessä vain noin kuudesosan verran, joten niistä tietoa kaipaavan on syytä ottaa rinnalleen Talvisodan historia -sarja. Esimerkiksi posti- ja sensuuriasioita käsitellään melkein yhtä paljon kuin laajan Laatokan pohjoispuolisen rintaman tapahtumia. Kysymys Willi Forstin ohjaaman Bel Ami -elokuvan sensuroinnista saa enemmän tilaa kuin monet ratkaisuvaiheet itse sodassa. Kaiken lisäksi, vaikka sensuuriasioita käsittelevä Jari Sedergren kirjoittaa artikkelinsa suomen kielellä, on hänen tekstiään hyvin vaikea ymmärtää. Vai mitä tarkoittaa esimerkiksi virke: ”Siten esimerkiksi elokuvattuja sota-operaatioita koskenut sensuurin tekemät leikkaukset pitivät yllä maanpuolustushenkeä.”

Talvisodan Pikkujättiläisessä sotatapahtumat jäävät siis niukalle huomiolle. Oikeastaan koko asia on tiivistetty 24-sivuiseen päivä päivältä etenevään osioon ”Suomen kunnian päivät”, jonka yhteyteen on upotettu myös kaikki maavoimien yhtymien komentajat, sotilasjohdon henkilöstö ja Cajanderin hallitus. Osio on oiva, vaikka niin otsikko kuin osion sijoituspaikkakin ovat huonosti valittuja. Voidaankohan 15.9.1939 annettu asetus radioamatöörien laitteiden käyttökiellosta laskea Suomen kunnian päiviin? Karttojen avulla olisi myös saatu pienessä tilassa runsaasti informaatiota tapahtumien kulusta, mutta valitettavasti juuri kartat ovat kehnoin osa kirjaa. Ne ovat kummallisesti piirrettyjä epäselvyyksiä. Esimerkiksi Sotamuseon talvisotanäyttelyssä esillä ollut kartta Suomeen kohdistuneista pommituksista olisi kerralla kuvannut ainakin tuhannen sanan verran tietoa. Sen sijaan valokuvat ovat hyviä, vaikkakin niistä suurin osa on muista teoksista tuttuja. Se on ymmärrettävää, sillä rintamakuvia on todella vähän ylipäänsä olemassa.

Kannaksen ja Viipurinlahden taistelut saavat Lasse Laaksosen kirjoittamana sentään lähes sata sivua, ja Laaksosen artikkeli on myös parasta antia koko kirjassa. Hän on pystynyt esittämään niukan sivumäärän puitteissa monisyisestä tapahtumakokonaisuudesta monipuolisen ja analyyttisen esityksen, jota on myös miellyttävä lukea. Laaksosen väitöskirjan raskaslukuisuudesta ei ole onneksi tietoakaan, mutta pikkujättiläisen artikkeli on hyvä osoitus siitä, kuinka väitöskirjaa varten tehdyn perusteellisen lähdetyöskentelyn jälkeen voidaan esittää myös laajoja synteesejä yleisesityksissä. Artikkelissa käydään läpi II, III ja sodan loppuvaiheessa perustetun I Armeijakunnan sotatapahtumat rintamittain kriittisine loppuvaiheineen Viipurinlahden kaaoksessa. Epäonnistumisia ja onnistumisia puntaroidaan objektiivisesti. Näkökulma on väistämättä komentoportaiden suunnasta, mutta samalla Laaksonen tarkastelee myös eri komentajien tekemiä ratkaisuja ja heidän henkilösuhteitaan – aina ylintä porrasta myöten.

Antti Juutilaisen ja Anssi Vuorenmaan artikkelit Laatokan pohjoispuolisesta rintamasta sekä Eero Elfvengrenin Petsamon taisteluista kuitataan 79 sivulla. Elfvengrenin kirjoitus on lähes identtinen hänen hieman aikaisemmin ilmestyneestä Petsamon historian artikkelistaan, joka sekin pohjautuu lähinnä J. K. Usvan esityksiin ja erityisesti Talvisodan historia -sarjan kirjoitukseen. Samoin Juutilaisen ja Vuorenmaan artikkelit ovat luettelomaiseksi tiivistettyjä esityksiä Talvisodan historia -teoksesta. Parempaa olisi kaivannut. Jos kerran Talvisodan Pikkujättiläisen henki on sankarillinen, olisi siinä voinut tarkastella perusteellisemmin pohjoisen rintaman menestyksiä niin Kollaalla, Tolvajärvellä, Kuhmossa kuin Suomussalmellakin. Teoksesta puuttuu myös kokonaan rintamamiesten näkökulma, sillä sellaista ei artikkeli sotamies Nikkasesta täytä, semminkin kun siinäkin oikeastaan toistetaan yleiset rintamatapahtumat. Pikkujättiläisessä olisi voinut hyödyntää sitä valtavaa sotamuistelojen määrää, mitä maassamme on julkaistu, ja miksei myös rintamakirjeitä.

Vastapuolen sodankäynnistä Juri Kilin esittelee, kuinka Neuvostoliitto alkoi valmistautua sotaan marras-joulukuusta 1938 lähtien ja lopulta lähti vuoden kuluttua sananmukaisesti soitellen sotaan. Hyökkäyksen painopiste oli aluksi pohjoisessa, jossa venäläiset pyrkivät katkaisemaan Suomen Oulun korkeudelta kahtia, mutta erityisesti joulukuun lopulta lähtien puna-armeijan voimat keskitettiin Karjalan kannakselle. Uuden ”Laatokka” -suunnitelman mukaisesti suomalaisten puolustuslinja tuli murtaa Muolaanjärven ja Summan lohkoilla. Niinhän siinä sittemmin kävi. Esimerkiksi helmikuun suurhyökkäyksessä puna-armeijan 7. Armeijalla oli 17 kilometrin levyisellä rintamalla Summan ja Lähteen alueella kaikkiaan 276 000 miestä, 1 503 hyökkäysvaunua ja yli 2 000 tykkiä. Mikään ihme ei ole, että puolustajien rintama murtui. Jälkipolvien silmissä puhuminen Summan pettämisestä tuntuu kohtuuttomalta. Sinänsä tämä myös tekee vääräksi Markku Palokankaan väittämän artikkelissaan, että suomalaiset ”osoittivat vääräksi uskomuksen siitä, että sotamenestyksen ratkaisee riittävän suuri materiaalinen ylivoima.” Eikö pienemmän nimenomaan ollut lopulta taivuttava valtavan ylivoiman edessä?

Kaiken kaikkiaan Talvisodan Pikkujättiläisestä jää viimeistelemätön maku. Asiaa ja tietoa löytyy paljon, mutta toimittajien olisi ollut syytä harkita teoksen sisältöä syvällisemmin ja tiukemmalla kädellä. Tuoreus ja havainnollisuus ovat kyseenalaisia käsitteitä teoksesta puhuttaessa. Liekö tullut myös aikataulullinen kiire saada kirja markkinoille marraskuuksi ja jouluksi. Sitä, onko pikkujättiläisellä lisäarvoa talvisota-kirjallisuudessa, on hankala sanoa. Vaaka kallistuu enemmän ei-sanan puolelle, vaikka toisaalta nyt yhdestä opuksesta löytyy olennainen faktatieto sodasta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *