Pitäisikö Daniel Goldhagen laittaa metodikurssille?

Jos meikäläinen graduntekijä jättäisi valtaosan omaa aihettaan koskevista lähteistä käyttämättä, etsisi niistä vain tukea omalle teorialleen, esittäisi aiempien tutkimusten tulokset vääristellen samassa tarkoituksessa, kuorruttaisi tutkimustuloksensa vielä monisanaisuudella ja toistolla sekä kaiken kukkuraksi kumoaisi omat teesinsä vähän väliä, hänen opinnäytettään tuskin kukaan tunnollinen tarkastaja hyväksyisi. Finkelsteinin ja Birnin mukaan Daniel Goldhagen on teoksessaan Hitler’s Willing Executioners (ks. esittelyni Agricolassa) menetellyt suurin piirtein edellä kuvatulla tavalla. Finkelstein kirjoittaa suorasukaisesti, että “Goldhagen’s book is worthless as scholarship” (s.

Finkelstein, Norman G. & Birn, Ruth Bettina: A Nation on Trial. The Goldhagen Thesis and Historical Truth. Owl Books, 1998. 148 sivua. ISBN 9780805058727.

Jos meikäläinen graduntekijä jättäisi valtaosan omaa aihettaan koskevista lähteistä käyttämättä, etsisi niistä vain tukea omalle teorialleen, esittäisi aiempien tutkimusten tulokset vääristellen samassa tarkoituksessa, kuorruttaisi tutkimustuloksensa vielä monisanaisuudella ja toistolla sekä kaiken kukkuraksi kumoaisi omat teesinsä vähän väliä, hänen opinnäytettään tuskin kukaan tunnollinen tarkastaja hyväksyisi.

Finkelsteinin ja Birnin mukaan Daniel Goldhagen on teoksessaan Hitler’s Willing Executioners (ks. esittelyni Agricolassa) menetellyt suurin piirtein edellä kuvatulla tavalla. Finkelstein kirjoittaa suorasukaisesti, että “Goldhagen’s book is worthless as scholarship” (s. 4). Hän pitää Goldhagenin kirjaa ennemminkin holokausti-kirjallisuutena kuin -tutkimuksena. Birn puolestaan toteaa hieman hienovaraisemmin: “This is not true historical research” (s. 143). He eivät ole yksin kritiikissään, vaan Goldhagenin kirja on muiltakin ammattitutkijoilta saanut pääosin kielteisiä huomioita osakseen. Kriittisiä puheenvuoroja on esitetty Suomessakin, mm. Sampo Ahto ja Jaakko Anhava Kanavassa 3/1998. Sen sijaan ns. suuri yleisö ja tiedotusvälineet etenkin Amerikassa ovat innostuneet Goldhagenin järisyttävistä teeseistä. Teos on ainakin synnyttänyt keskustelua eikä se ole huono asia. Goldhagen tosin ei ole kovin hyvin tainnut osata ottaa kritiikkiä vastaan.

Finkelsteinin ja Birnin kirja ei ole yhteisen kirjoitustyön tulos, vaan se sisältää kaksi erillistä esseetä. Finkelsteinin essee on nimeltään "Daniel Jonah Goldhagen’s ’Crazy’ Thesis" ja Birnin "Revising the Holocaust". He ovat kumpikin tunnustettuja tutkijoita ja opettajia, Finkelstein USA:ssa, Birn Kanadassa.

Molemmat ovat perehtyneet ilmeisen perinpohjaisesti paitsi Goldhagenin kirjaan myös sen pohjana olevaan aineistoon ja esittävät teoksesta lukuisia konkreettisia virheitä ja epäloogisuuksia. Heidän kritiikkinsä kohdistuu ennen muuta siihen Goldhagenin käsitykseen ja pääteesiin, että antisemitismi oli niin luonnollinen ja hallitseva ajatusmalli Saksassa, että “tavallisia saksalaisia” ei juuri tarvinnut yllyttää tappamaan juutalaisia. Heidän mielestään Goldhagen on hyvin heikoin, suorastaan olemattomin, perustein leimannut koko Saksan kansan julmiksi rasisteiksi ja tappajiksi. Todettakoon vielä, etteivät Finkelstein & Birn aseta millään tavoin kyseenalaiseksi holokaustin tapahtumista tai siinä kuolleiden lukumäärää.

Tässä yhteydessä ei kannata ryhtyä luettelemaan kaikkia asioita, joista Finkelstein ja Birn Goldhagenia arvostelevat. Muutama esimerkki riittäköön. Goldhagenin mukaan natsit saattoivat valtaan päästyään käyttää hyväkseen jo olemassa olevaa yleistä juutalaisvihaa. Heidän ei siis tarvinnut erikseen propagoida kansaa juutalaisvastaisiin toimiin. Finkelstein huomauttaa, että Goldhagen ilmeisen tahattomasti ja huomaamattaan kumoaa oman teoriansa pariinkin otteeseen esittämällä todisteita siitä, kuinka nimenomaan natsien propaganda vakuutti saksalaiset juutalaisten tuhoamisen välttämättömyydestä. Tämänkaltaisia sisäisiä ristiriitaisuuksia Finkelstein pystyy osoittamaan muuallakin Goldhagenin kirjassa.

Finkelstein toteaa, että Goldhagen ei tee oikeutta aiemmille tutkimuksille ja usein suorastaan vääristelee niiden tuloksia joko siteeraamalla niitä yksipuolisesti omien teorioidensa vahvistamiseksi tai ymmärtämällä niitä tahallisesti väärin. Finkelstein käyttää esimerkkeinä mm. Goldhagenin tapaa tulkita aiempia tutkimuksia Saksan yleisen mielipiteen suhtautumisesta natsien juutalaisvastaisiin määräyksiin 1930-luvulla ja antisemitististen mielenilmausten esiintymisestä Saksassa ennen Hitlerin valtaannousua. Kummassakin tapauksessa Finkelstein pystyy näyttämään, että Goldhagenin johtopäätökset, jotka pohjautuvat täysin aiempiin tutkimuksiin, ovat vääristyneitä.

Birn keskittyy ennen muuta Goldhagenin tapaan käyttää lähteitä. Hän toteaa, ettei ole ihme, että kirjasta puuttuu sekä lähdeluettelo että bibliografia: niistä olisi heti huomannut kuinka heiveröisen materiaalin varaan Goldhagen on teoksensa kasannut. Niin poliisipataljoonia, keskitysleirejä kuin kuolemanmarsseja koskevat tapauskertomukset perustuvat hyvin vähäiseen aineistoon, jota Goldhagen on kaiken lisäksi tulkinnut yksipuolisesti. Birn on itse käynyt läpi kaikki dokumentit, joita Goldhagen on käyttänyt. Tässä tehtävässä häntä on avustanut Dr. Volker Riess.

Birn kiinnittää erityistä huomiota myös siihen, ettei Goldhagen ole halunnut vertailla saksalaista antisemitismiä muualla maailmassa esiintyneeseen antisemitismiin. Goldhagenin mukaan se ei ole ollut tarpeellista, koska saksalainen antisemitismi oli niin ainutlaatuista! Birn kysyy aiheellisesti, miten Goldhagen voi sanoa näin, jos hän ei ole suorittanut minkäänlaista vertailua. Goldhagen on myöskin yleistänyt yhtä poliisipataljoonaa koskevat huomiot koskemaan kaikkia muitakin vastaavia yksiköitä. Samalla tavalla hän on menetellyt keskitysleirikohtelun analyyseissään ja kuolemanmarssien kuvailussaan. Birn huomauttaa, että erityisesti Itä-Euroopan alueella juutalaisten tappamisessa olivat usein asialla muut kuin “tavalliset saksalaiset”, vaikkakin saksalaisten johdolla.

Birn toteaa oman esseensä lopussa, että Goldhagenin kirja tarjoaa yksinkertaistettuja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Hän kertoo itse paneutuneensa kirjan arvosteluun niin perinpohjaisesti, koska hän huolestui siitä, miten Goldhagenin kirjan aggressiivinen etukäteismainostus näytti vakuuttavan niin suuren yleisön kuin median kirjan historiallisesta totuudellisuudesta.

Vaikka etenkin Finkelsteinin essee tuntuu välillä jankkaukselta ja siirtyy lopussa jo tieteellisten argumenttien ulkopuoliselle alueelle, kirjan sisältämät huomiot riittivät vakuuttamaan allekirjoittaneen siitä, että niin Goldhagenin lähtökohdissa kuin hänen tutkimusmetodissaan on monta asiaa pahasti pielessä. Goldhagenin johtopäätöksiin on syytä suhtautua erittäin suurella varauksella. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Goldhagenin kirja on vaikuttava lukukokemus, mutta ehkä lopultakin siitä syystä, että tosiasiat on uhrattu vaikuttavuuden alttarille. Kenenkään asiasta kiinnostuneen ei kuitenkaan pitäisi jättää omaa arviotaan vain kirja-arvostelujen varaan, vaan lukea sekä Goldhagenin kirja että sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä, vaikkapa tämä Finkelsteinin & Birnin teos.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *