Yliopistojen ja niiden ylioppilaskuntien asemaa
suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään ehkä liian
itsestään selvänä asiana. Yliopisto on helppo nähdä
staattisena instituutiona, jonka harjoittaman
tutkimuksen, opetuksen ja ennen kaikkea tutkijoiden,
opettajien ja ylioppilaiden ylläpito voidaan laskea
yhteiskunnassa pakollisiin haitallisiin kustannuksiin.
Marko Lambergin kirjoittama Jyväskylän
ylioppilaskunnan historia yrittää ansiokkaasti kääntää
kysymyksen toisin päin. Yliopisto on sen
ylioppilaskunnan, opettajien tutkijoiden ja muun
henkilökunnan muodostama henkinen yhteisö, jonka
tehtävänä on toimia yhteiskunnan veturina.

Yliopistojen ja erityisesti niiden ylioppilaskuntien
toiminnan kuva on äärimmäisen vaikeasti
hahmotettava asia. Toimiva ylioppilaskunta on
kokonainen yhteiskunta pienoiskoossa. Toiselle
ylioppilaskunta merkitsee päivittäisen ravinnon
takaavaa opiskelijaruokalaa, toiselle
opiskelijapolitiikkaa ja kolmannelle rentoutumisen
mahdollistavaa kulttuuri- tai biletysväylää. Kaikki
näkökulmat ovat tietenkin oikeita. Juuri tämä asia tekee
ylioppilaskunnan historian kirjoittamisen vaikeaksi.

Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta on syntynyt vuonna
1934, jolloin Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu
aloitti toimintansa 60 opiskelijan työpanoksella. JKK
muuttui Jyväskylän yliopistoksi virallisesti vuonna 1966,
mutta muutos oli ollut tekeillä jo edellisen
vuosikymmenen lopulta lähtien, kun korkeakoulun
organisaatiota ryhdyttiin muokkaamaan
yliopistomaiseen suuntaan. Opiskelijoita on nykyisin
noin 15 000.

Lambergin teoksen pääpaino tuntuu olevan 1950-luvun
jälkeisessä opiskelijapolitiikassa. Opiskelijapolitiikan
villien vuosien kuvauksista onkin Suomessa ollut selvä
pula. JYY:n osalta historiassa selvitetään kiitettävällä
tarkkuudella erilaisten poliittisten virtausten vaikutusta
yliopiston jokapäiväiseen elämään. Toisaalta jäin
hieman kaipailemaan jonkinlaista analyysiä siitä,
kuinka paljon ylioppilaskunnan saavutuksista johtui
poliittisesta aktiivisuudesta vai astuiko ylioppilaskunta
ulos lestistään pyrkiessään valtakunnalliseksi
vaikuttajaksi muiden ylioppilaskuntien mukana?
Ylioppilaskuntien historiassa näyttää eräänä pysyvänä,
ajasta riippumattomana ilmiönä kummittelevan
kysymys ylioppilastoiminnan päämääristä ja
motiiveista, joita esimerkiksi Matti Klinge ja Petri
Lempinen ovat käsitelleet. Kysymykseen tekeekö
ylioppilaskunta työtään nykyisen vai tulevien
opiskelijoiden hyvinvoinnin eteen kaatui miltei myös
Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan
Teekkarikylähanke 1940-luvun lopulla. Samaa on
pohdittu yleensä aina ylioppilaiden liiketoimintaa
pyöritettäessä riippumatta aikakaudesta tai taustalla
vaikuttavista poliittisista virtauksista.

Tyypillinen tarkempaa tutkimusta vaativa asia on
ylioppilasasuntoloiden historia, joka noudattelee
akateemisen maailman lavenemisen latuja
Suomessa. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan
osakuntatalojen yhteyteen alettiin rakentaa asuntoja jo
1900-luvun alkupuolella Helsingin kaupungin
rakenteen muuttuessa ja ylioppilaiden määrän
aloittaessa ripeämmän kasvunsa. Teekkarit joutuivat
vakavampiin käytännöllisiin toimiin
opiskelija-asuntolatilanteen ratkaisemiseksi jo
1920-luvun lopulla, ja kaikkien myöhempien
opiskelija-asuntoloiden hallinnon esikuvan
muodostanut Teekkarila valmistui 1931. Domus
Academica ja Teekkarikylä saivat alkunsa toisen
maailmansodan jälkeisinä vaikean asuntotilanteen
vuosina. Turun ylioppilaskylä ja Jyväskylän Kortepohja
taistelivat oman toimintaympäristönsä mukaisessa,
mutta asiasisällöllisesti aivan vastaavassa
mutapainissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin
puoluepoliittisen aktiviteetin huippuvuosina.
Kuten Lamberg toteaa, vuokraisännän roolin saanut
ylioppilaskunta ruokki ylioppilaskylän rakentamalla
omaa byrokratisoitumistaan ja muutti riistetyn
riistäjäksi. 1970-luvun alun vuokranmaksuboikotit on
helppo leimata poliittisen päämäärätietoisen toiminnan
leimalla, mutta rivien välistä nousevat esille
suomalaisopiskelijoiden satavuotiset omaan ja
mahdollisten huollettavien toimeentuloon ja
hyvinvointiin liittyvät ongelmat. Näistä kysymyksistä eivät
ylioppilaskunnat tietenkään ole päässeet vieläkään,
mutta ongelmien ratkaisu on ehkä muuttunut
ammattimaisemmaksi toiminnaksi.

Vaikka nopeiden yleistyksien tekeminen on myös
päivän opintososiaalipolitiikkaan kuuluvassa
kysymyksessä vaarallista, asia voidaan myös kai tulkita
myös siten, että yhteiskunta on siirtänyt sille kuuluvia
toimintojaan ylioppilaskuntien harteille. Tai sitten
ylioppilaskunnat ovat ottaneet yhteiskunnalle kuuluvia
toimintoja hoitaakseen, siirtääkseen myöhemmin
asioita edelleen opiskelija-asuntosäätiöille. Onko
ylioppilaskunta ollut asuntokysymyksessä antava vai
vastaanottava puoli, ja mihin suuntaan tilanne on
kehittymässä?

Erityisen herkulliseksi pitkän ajanjakson
opintososiaalisten kysymysten pallottelualustaksi
JYY:n historian tekee yliopiston varhaishistoria.
Useinhan ajatellaan ettei Suomessa ollut
korkeakoulupolitiikkaa ennen 1960-lukua. Pikainenkin
tutustuminen 1800-luvun puolivälin jälkeiseen
koulutuspoliittiseen keskusteluun kertoo muuta.
Keisarillista Aleksanterin-Yliopistoa oltiin jakamassa
monin eri perustein. Se, että Jyväskylän seminaari
aloitti toimintansa 1863 ei johtunut yksiselitteisesti vain
siitä, että Uno Cygnaeus sattui käymään kaupungissa
1850-luvun lopulla. Suomi otti ensiaskeleet
koulutusjärjestelmän rakentamiseksi harkiten ja pitkän
keskustelun tuloksena.

Seitsemänkymmenen vuoden ajan toiminut seminaari
ja sen oppilaskunta ehti luoda suomalaiskansallisen
kansakoulunopettajien traditiot ennen muuttumistaan
yliopistontasoiseksi kasvatusopilliseksi
korkeakouluksi. Seminaarimäen tiukkaan valvottu
oppilaskunta, jonka hyvinvoinnista seminaari huolehti
hampaiden pesua myöden, kehitti keskuudessaan
hengen, josta kasvoivat kansakoulun parhaat aatteet.
Miksi tilanne muuttui oppilaitoksen aseman ja
tavoitteiden muuttuessa? Syitä, selityksiä ja analogioita
voisi etsiskellä Polyteknikkojen Yhdistyksen historiasta.
Aleksanterin-Yliopiston perinteistä poikkeava
koulumainen ja korkeakoulumainen opiskelutapa
vaihtui Polilla yliopistontapaiseksi akateemiseksi
vapaudeksi samankaltaisessa marssijärjestyksessä
kuin Jyväskylässä. Samaan aikaan kun
Seminaarimäeltä valmistuneet jyskyt polttivat maassa
kansankynttilän kirkasta liekkiä, teekkarit istuttivat
itsenäistyvään suuriruhtinaanmaahan tekniikan ja
teollisuuden siemenet. Olisikohan kysymys toisesta
teollisesta vallankumouksesta Suomessa.
Jälleen palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni.
Pyörittääkö yliopisto yhteiskuntaa vai yhteiskunta
yliopistoa?

Suuri ylioppilaskunnan historia joutuu ottamaan
huomioon yliopiston toiminnan koko kirjon ja sen
muutoksen ajan kuluessa. Lambergin kirjoittama
historiateoskin on kunnianhimoisena projektina
saavuttanut yli kuuden sadan painetun sivun laajuuden.
Kuvia kirjassa on suhteellisen vähän.

Hyvä historiateos voi tehdä kaksi asiaa. Se joko
lopettaa tutkimuksen pitkäksi aikaa tai synnyttää
suuren joukon uusia tutkimushankkeita. Lambergin
kirja vaikuttaa viimeksi mainitun kaltaiselta.