Pitkän aikavälin historian tutkimusta.

”Historiantutkimuksessa käänne kohti teoriaa ja yhteiskuntatieteissä käänne kohti historiaa ovat nostaneet esiin uusia haasteita tutkimukselle: Kuinka tehdä pitkän aikavälin eli 50-100 vuoden ylitse ulottuvia tutkimuksia, jotka ovat teoreettisesti kiinnostavia, metodologisesti perusteltuja ja historiallisesti päteviä?”, kysytään Juho Saaren toimittaman Historiallinen käänne -teoksen takakansiesittelyssä. Saari on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti. Muut teoksen kirjoittajat ovat Palkansaajien tutkimuslaitoksessa työskentelevä Petri Böckerman, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Pertti Haapala, akatemiatutkija Raija Julkunen, tutkimusprofessori Olli Kangas, oululainen tutkija Heikki Kerkelä, yhteiskuntahistorian professori Pauli Kettunen, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Jaakko Kiander, sosiologian varttunut tutkija Hannu Ruonavaara ja yhteiskuntahistorian tutkija Jussi Vauhkonen.

Saari, Juho (toim.): Historiallinen käänne: johdatus pitkän aikavälin historian tutkimukseen. Gaudeamus, 2006. 343 sivua. ISBN 951-662-940-7.

”Historiantutkimuksessa käänne kohti teoriaa ja yhteiskuntatieteissä käänne kohti historiaa ovat nostaneet esiin uusia haasteita tutkimukselle: Kuinka tehdä pitkän aikavälin eli 50-100 vuoden ylitse ulottuvia tutkimuksia, jotka ovat teoreettisesti kiinnostavia, metodologisesti perusteltuja ja historiallisesti päteviä?”, kysytään Juho Saaren toimittaman Historiallinen käänne -teoksen takakansiesittelyssä. Saari on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti. Muut teoksen kirjoittajat ovat Palkansaajien tutkimuslaitoksessa työskentelevä Petri Böckerman, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Pertti Haapala, akatemiatutkija Raija Julkunen, tutkimusprofessori Olli Kangas, oululainen tutkija Heikki Kerkelä, yhteiskuntahistorian professori Pauli Kettunen, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Jaakko Kiander, sosiologian varttunut tutkija Hannu Ruonavaara ja yhteiskuntahistorian tutkija Jussi Vauhkonen.

Kirjan lähtökohta – historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden suhteen tarkastelu – ei tietenkään ole mikään uusi asia, olihan historiallinen tarkastelu varsin merkittävä osa mm. sosiologian klassikkojen työtä. Suomalaisessakin tieteellisessä keskustelussa aihetta on käsitelty aika ajoin. Esimerkiksi 1960-luvulla historiantutkijat ja sosiologit puivat julkisuudessa, mitä mainitut tieteenalat tutkivat ja kuinka käytetyt metodit soveltuvat käsiteltyjen kysymysten selvittämiseen. Muiden muassa Pentti Renvall ja Erik Allard toivat käsityksensä tuolloin esiin esimerkiksi Historiallisen Aikakauskirjan sivuilla. Useissa Historiallisen käänteen artikkeleista (Saari, Ruonavaara, Haapala, Julkunen & Vauhkonen) todetaan kuitenkin, että sosiaalitiede ”unohti” historialliset tarkastelut toisen maailmansodan jälkeen. Yleisesti ottaen tulkinta on varmasti oikea. Pertti Haapala selittää asiaa siten, että 1950- ja 1960 -luvuilla toimijataso jäi pimentoon muuttujilla mitattavan rakennesosiologian nousun myötä. Tämä on varmaan myös yksi syy, joka selittää sosiologian ja historiantutkimuksen kissanhännänvetoa 1960-luvulla. Viimeistään 1990-luvulta alkaen onkin sitten tuotu esiin toimijuutta korostavia näkökulmia, joissa tarkasteltavan toiminnan kontingenssi ja poliittisuus sekä olemassa olevien rakenteiden kriittinen tarkastelu ovat ominaisia piirteitä. Pauli Kettusen artikkeli tuo tämän lähestymistavan hyvin esiin.

Pitkiä jaksoja käsittävää tutkimusta on toki tehty aiemminkin Suomessa, mutta yleisempää teoreettista keskustelua aiheesta ei tietääkseni ole liiemmin julkaistu. Käsillä olevan teoksen tietyt kirjoitukset toimivatkin myös johdatteluna kansainväliseen keskusteluun. Etenkin Hannu Ruonavaaran artikkeli ”Historian polut ja teorian kartta – eli miten tutkia tapahtumaketjuja sosiologisesti” toimii tässäkin mielessä. Myös koko teoksen kirjallisuusluettelo vaikuttaa varsin edustavalta.

Kirjassa ”pitkä aikaväli” rajataan 50-100 vuoden jaksoksi. Saari perustelee ratkaisua sillä, että tällöin ”tutkimuksen metodiset haasteet pysyvät kohtuullisina ylipitkään [esim. grand historical sociology ja new economic history] verrattuna.” Viittaus metodisiin haasteisiin koskee etenkin jäännösongelmaa. Ainakin sosiologien tekemässä ”ylipitkän aikavälin” tutkimuksessa on usein turvauduttu sekundaarilähteisiin, mikä syö historiallisen tutkimuksen validiteettia. Alkuperäislähteitä käytettäessäkin ylipitkän aikavälin kohdalla ongelmaksi voi muodostua, että on tyydyttävä siihen aineistoon jota on saatavilla. 50-100 vuoden säteellä historiallista jäämistöä on runsaammin saatavilla, eikä ongelmaksi tulekaan aineiston riittämättömyys vaan sen suuri määrä. Kun mahdollista aineistoa on enemmän, voidaan – ja täytyy – tehdä teoreettisesti perusteltua tutkimusaineiston valikointia. Aikaväli on joka tapauksessa siksi pitkä, että valikointia on pakko tehdä jo aineiston hallittavuuden vuoksi. Tästä päästään koko teoksen keskeiseen teemaan: mikä on teorian ja aineiston suhde (induktio / deduktio). Kirjan näkökulmaa voisikin tiivistää Hannu Ruonavaaran aiheelliseen kysymykseen: ”Miksi selittäviä mekanismeja ei voisi keksiä [deduktiivisen päättelyn lisäksi] millä tahansa induktiivisella tavalla?”

On syytä muistaa, että teoreettisesti perusteltu aineiston valinta tai aineiston tulkinnan pohjalta teoretisointi eivät ole sama asia kuin teorian sanelema aineiston tulkinta (jota tietysti tulisi välttää). Nykyään kukaan silti tuskin kuvittelee, ettei historiantutkijallakin olisi teoreettisia ennakko-oletuksia tutkimusta tehdessään. Parempi siis kirjoittaa ne esiin. Tästä kirjan artikkelit toimivat esimerkkeinä. Toisaalta tutkimuksen tuloksena tulisi olla jonkintasoinen – tämänkin teoksen eri artikkeleissa tavoitellaan lähtökohtaisesti keskenään erilaisia yleistettävyyden tasoja – teoretisointi puhtaan kuvailun sijaan.

Saari toteaa, että jotkut historiantutkijat ovat kyseenalaistaneet pitkän aikavälin historian tutkimuksen mielekkyyden juuri yleistettävyyden ja aineistolähtöisyyden vaikean suhteen vuoksi. Kyseenalaistajilta voisi kysyä mikä on vaihtoehto? Jos puhtaasti sekundaarilähteille pohjautuvaa tutkimusta ei pidetä luotettavana eikä pitkän aikavälin historian tutkimusta mielekkäänä, kuinka ylipäänsä on mahdollista käsitellä analyyttisesti pitkän aikavälin muutosta? Pitäisikö sen tarkastelu jättää sikseen ja ”tyytyä” kuvailemaan rajattuja yksittäistapauksia? Mielestäni Historiallinen käänne kykenee tuomaan esiin perusteluja sille, että näin ei tarvitse tehdä.

Pitkän aikavälin historiassa näkökulma määräytyy tasolle, jolla pyritään selittämään tapahtumaketjujen rakenteistumista. Saari esittelee johdantokirjoituksessaan erilaisia tapoja tehdä tällaista tutkimusta. Tutkimusongelma tietysti määrittää sen, miten aihetta tarkastellaan ja siten kussakin kirjan artikkelissa lähestytään aineistoa hieman erilaisen teoreettisen haasteen kautta. Ruonavaaran teoreettisella tasolla liikkuva artikkeli kytkeytyy polkuriippuvuuden käsitteeseen, Kerkelän artikkeli kehityksen ongelmaan, Haapalan rakennemuutokseen, Böckermanin & Kianderin talouden pitkiin sykleihin, Saaren historian toistuvuuteen ja jaksottamisen ongelmaan, Kankaan analyyttiseen narrativismiin, Kettusen historian monikerroksisuuteen ja lopuksi Julkusen & Vauhkosen artikkeli kausaaliseen narrativismiin.

Kaikki artikkelit ovat informatiivisia, mutta eri kirjoittajien teksteissä on eroja teoreettisen analyyttisyyden syvyydessä. Esimerkiksi Böckermanin ja Kianderin kohdalla jää kaipaamaan vahvempaa tutkimusasetelman lähtökohtien esittelyä sekä käytettyjen mallien analyyttista erittelyä suhteessa kysymykseen pitkän aikavälin historiantutkimuksesta. Sitähän lukija tältä kirjalta kuitenkin odottaa. Nyt Böckermanin ja Kianderin artikkeli toimii näiltä osin paremminkin johdatteluna kysymyksiin, joita Saari käsittelee omassa globalisaation aaltoja tarkastelevassa artikkelissaan.

Aineiston valinnan lisäksi yksi pitkän aikavälin tutkimuksen keskeinen metodologinen kysymys näyttäisi olevan, miten toimija käsitetään. Saari toteaa, että toimija voidaan määritellä tutkimuksessa eri tasoille: ” – – institutionaalisessa tutkimuksessa toimijana voidaan pitää niin yksilöitä kuin organisaatioita.” Kirjan artikkeleissa toimijatasoa tuovat mielestäni parhaiten esiin ”kausaaliset narrativistit” Julkunen ja Vauhkonen. Tätä selittänee, että heidän artikkelissaan myös alkuperäislähteet tuodaan lähemmäksi lukijaa kuin muissa artikkeleissa. Hannu Ruonavaara toteaakin, että kontingenssin tavoittamisessa narratiivinen metodologia on omimmillaan. Juuri säännönmukaisuuksista poikkeaminenhan on ominaista inhimilliselle toiminnalle. Ja historiallisessa tarkastelussa inhimilliseen toimintaan pääsee parhaiten käsiksi tutkimalla inhimillisen toiminnan jäämistöä, alkuperäislähteitä. Myös muuttujia vertaileva Olli Kangas tunnustaa, että analyyttinen narratiivi tarvitsee täydennystä historiallisesta narraatiosta. Pertti Haapalan artikkelista taas voi tulkita, että rakennehistorian (jolla yleensä tarkoitetaan annalismia tai saksalaista yhteiskuntahistoriaa) näkökulmastakin toimijataso on tärkeä: ratkaisu rakenteisiin hukkuvan toimijan esiin saamisen ongelmaan olisi analyysi, jossa ei eroteta toisistaan rakennetta, ulkoisia tekijöitä ja toimijaa vaan pyritään yhdistämään ne (= sosiologiassa käytetty käsite ”rakenteistuminen”).

Yllä kuvattu lähestymistapa tarkoittaa, että pitkän aikavälin historian tutkimuksen yhteydessä kausaalisuus on syytä ymmärtää pikemmin tapahtumien kuin muuttujien suhteena (mikä ei kuitenkaan tarkoita, ettei muuttujamenetelmiä voisi ja kannattaisi käyttää). Samalla pyritään yhdistämään sosiologiselle selittämiselle ominainen kausaalisten prosessien kuvaaminen ja historiantutkimukselle ominainen tapahtumien ja kontingenssin kuvaaminen. Jo näiden näkökulmien perusteltu yhdistäminen riittää siihen, että Historiallinen käänne on eittämättömän tervetullut ja tarpeellinen teos sekä historiantutkijoiden että yhteiskuntatieteilijöiden luettavaksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *