Pohjalaispoika neuvostokaupungissa

Oli olemassa neuvostoutopia ja sinne opiskelemaan saapunut poika. Leijonasillalla, vähän vaille viisi on henkilökohtainen kasvuromaani. Se on tutkiva, havainnoiva ja eletty kertomus, kirja täynnä muistikuvia 1970-luvun Leningardista Neuvostoliitto-nimisessä utopiassa.

Stranius, Pentti: Leijonasillalla, vähän vaille viisi. Kirjokansi, 2016. 241 sivua. ISBN 978-952-7142-44-8.

Öisinajattelijana ja kriitikkona tunnetun Pentti Straniuksen esikoisromaanissa Leijonasillalla vähän vaille viisi köyhistä oloista lähtenyt pikkupaikkakunnan pohjalaispoika etsii itseään maailmanvallan suurkaupungissa, Leningradissa, kaupungissa, joka ehkä oli, Neuvostoliitossa, maassa, jota ei ollut. Takakannen esittelyteksti vie lukijan − ehkä tahallisesti − harhaan. Kirja näet onnistuu olemaan se, mitä kuvattavansa, romaani, joka ei ole romaani, mutta joka on silti yhtenäinen kertomus. Se on kokonainen kasvutarina opiskelijasta, joka haluaa aikuistua, mutta ei pysty.

Stranius on tarinankertoja. Hän kertoo omakohtaisessa romaanissaan omaa ja kymmenien muiden tarinaa. Kaikki kerrottu ei ole välttämättä totta, mutta kirjan minä kertoo tapahtumat totena ja itselleen sattuneena ja tarinathan ovat tosia vain siksi, että ne tosina kerrotaan. Se mikä olisi voinut tapahtua, todella tapahtui ja se, minkä joku toinen kertoi tapahtuneen, tapahtui juuri minulle, kertojalle.

Stranius on koulutukseltaan historiantutkija, joka tuntee venäläiset klassikkonsa. Lukeneisuus ja elokuvatuntemus paljastuvat lukijalle pian. Straniuksen kirja on kaunokirjallisen teoksen ohella vastaus siihen, kuinka tutkia oletettua todellisuutta, elämää Neuvostoliitto-nimisessä valtiossa. Sopivan tunnelman saavuttaakseen Stranius elää neuvostoutopiaa uudelleen, lukee Dostojevskiä ja Gogolia, kuuntelee Vysotskia, mutta samalla hän havainnoi, kaivaa esille muistiinpanonsa, muistelee menneisyyttään ja tekee tulkintaansa. Näin tutkija/kirjailja Stranius saa loihdittua lukijansa nenään menneen Peterburgin hajut, luotua hänen eteensä Nevan kaupungin neuvostokauden elon ja tunnot. Kirjaa voi lukea dokumenttina 1970-luvun Leningradista, maailmanvallan suurkaupungista ja sen venäläisestä omanarvontunnosta. Romaani on neuvostoliittolaisen, osin vaihtoehtoisen opiskelijakulttuurin kuvausta, jossa eri kansat konkreettisesti yhtyvät.

image

Kuva: Leningradia 1972. Kuvaaja tuntematon.

Kirjan dokumentaarista arvoa lisäävät kirjoittajan elämät sivukatujen kaljajonot, tyhjentyvät tuopit ja naiset, monenkirjavat mutta alati yhtä kiinnostavat naiset… ja nuorta miestähän viedään.  Viina ja ennen muuta naiset houkuttavat romaanin pohjalaispoikaa. Hän ei yläpäätään opiskeluun käytä, häntä ohjaavat alapään alkukantaiset tarpeet. Opiskelijaa yritetään opettaa (pullo) kädestä pitäen elämään ja lopulta ohjataan ajattelemaan (öisin). Ehkä hän vähitellen oppii, mutta vielä kauan vie puhdas himo.

Elävät pikkukertomukset ja viehättävät kaupunkikuvaukset

Kirja on väliin riemastuttavan härski, ronski ja brutaali, toisinaan jopa inho.  Voi hyvin kuvitella kirjoittavan Straniuksen herkuttelevan lukijoidensa närkästyksellä, mutta osaa hän toki kirjoittaa myös kaunista. Romaani on elävimmillään sen lukuisissa pikkukertomuksissa ja viehättävimmillään kaupunkikuvauksissa, loistavimmillaan metaforissa: ”Pietari oli likainen, musta verho, kappaleiksi hajoamaisillaan. Synkkä päivä, ei oo taivaalla yhtään selvää pilvee.”

Stranius ei sorru jälkiviisauteen. Kirjassa ei ole politiikkaa sen ideologisessa muodossa. Kirja on paluuta kirjoittajan omaan nuoruuteen. Kirja on nostalginen, neuvostorappiotahan tässä ihaillaan ja haikaillaan henkilökohtaista vapautta, ystävyyttä ja nuoruutta. Tunnelma on aistittava. Ajalliset hyppäykset pitävät lukijan tarkkaavaisuutta yllä. Tekstissä vilahtelevat maailmanpolitiikan merkkihenkilöt ja kuuluisuudet. Populaarimusiikki, pukeutuminen ja rocksukupolven aatteet saavat neuvostoliittolaisen muotonsa. Straniuksen kirjassa se on musiikin ohella vapaata seksiä, kaljaa ja votkanhuuruisia keskusteluja.

image

Kuva: Leningradia 1970-luvun postikortissa. Kuvaaja tuntematon.

Straniuksen sankari on sivullinen ja johdateltavissa, eikä Stranius häntä helli. Kirjan minä elää väärää todellisuutta ja on kaiken lisäksi puolen aikaa humalassa. Hän on sivustakatsoja ja sivuun joutunut hahmo, jota vaivaa rauhattomuus. Sivuhenkilöitä kirjassa on paljon, kuten venäläisissä kirjoissa tapaa olla. Patronyymit eivät helpota henkilöiden muistamista, ja jotkut jäävät ohuiksi, mutta joistain hahmoista Stranius onnistuu muutamalla luonnehdinnalla loihtimaan elävän, kokonaisen ihmisen. Vera Mihailovna ja Black magic woman saavat jopa kirjan minän kaikkivoivan ja –tietävän asenteen hetkeksi murtumaan.

Stranius vihjaa, että romaani saa jatkoa. Kasvaako romaanin minä kokonaiseksi ihmiseksi, onko hänestä isäksi, pysyykö hän hieman sivullisena? Löytääkö Straniuksen sankari rauhansa juoksemalla, pelastuksensa Jeesuksesta tai Leninistä vai jatkaako hän elämäänsä viinan ja haavenaisten houkutuksin? Entä löytääkö Stranius itse jatko-osassa (-osissa) rohkeuden viedä kirjansa alusta loppuun saakka puhtaana romaanina?

Oli olemassa neuvostoutopia ja sinne opiskelemaan saapunut poika. Leijonasillalla, vähän vaille viisi on henkilökohtainen kasvuromaani. Se on tutkiva, havainnoiva ja eletty kertomus, kirja täynnä muistikuvia. Malja niille, jotka ajattelevat öisin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *