Jokaiselle jotakin

Vuonna 1933 perustettu Oulun Historiaseura on julkaissut 80-vuotisen toimintansa kunniaksi näyttävän juhlakirjan Pappi, partisaani ja pirtuhevonen – poimintoja pohjoisen historiasta. Teos on samalla seuran 36. julkaisu. Kuten juhlakirjoissa on tapana, sen aloittavat yksityisten ja yhteisöjen onnittelijoiden luettelot. Alkusanoissaan ”Historiatietoisuuden palveluksessa” seuran puheenjohtaja Marianne Junila tarttuu tärkeään asiaan: tutkimuksen tulisi auttaa ihmisiä rakentamaan historiatietoisuuttaan eli käsitystään yhteisönsä ja omasta menneisyydestään. Se ei onnistu pelkästään englanninkielisten julkaisujen avulla, vaan ihmisten on saatava tietoa omalla äidinkielellään. Oulun Historiaseuran juhlajulkaisu tarjoaa pohjoisen – ja vähän eteläisemmänkin – Suomen ihmisille hyvän mahdollisuuden vahvistaa tietoisuuttaan menneisyydestä.

Juhlakirja on jaettu kahteen osaan: ”Aikansa väkeä” ja ”Aikansa ilmiöitä”. Kumpaankin kokonaisuuteen sisältyy kymmenen artikkelia. Väkeä edustavat ruotsalainen 1600-luvun historiankirjoittaja muotokuvansa kautta, yksi lihallisiin lankeemuksiin sortunut lestadiolainen saarnamies ja virsirunoilija, Suomen ensimmäinen lestadiolainen pappi, yksi oululainen kulttuurin monitoiminainen, kaksi elämän laitapuolen kulkijaa,  kaksi presidenttiä, kaksi hevosta sekä Oulun maakunta-arkisto runsaine kokoelmineen. Aikansa ilmiöihin kuuluvat autiotilojen asuttaminen, tervansoutu, kuusamolainen kovasinteollisuus, Lapin muuttoliikkeet, Oulun merikoulu, Koillismaan Osuuskauppa, venäläisten partisaanien hyökkäykset, ortodoksisuuden jälleenrakentaminen, lestadiolaisuus tukkilaiselokuvissa sekä saamelaisteatteri. Tuosta paljoudesta pitäisi joka lukijalle löytyä jotakin kiintoisaa.

Kirjan luettuani voin sanoa, ettei yksikään artikkeli jättänyt minua kylmäksi, vaikkeivät kaikkien aihepiirit minua kiinnostaneetkaan. Jokainen kirjoitus sysäsi ajatuksiani liikkeelle jollakin tavalla: ärsytti persoonattomalla, puisevalla ja näennäisen objektiivisella esitystavallaan tai sisällön ohi menevällä otsikollaan, viehätti omintakeisuudellaan, pakotti miettimään tutkimusaiheen merkitystä, pani pohtimaan tutkimusmenetelmiä ja näkökulmia, sai arvioimaan kirjoittajan tyyliä tai ihmettelemään yleensä suomen kielellä kirjoittamisen vaikeutta.

Taas kerran jouduin toteamaan, että menneisyys on toista maata, erityisesti pohjoisen Suomen ihmisten menneisyys ja mentaliteetti. Näiden seikkojen ymmärtäminen vaatii etelän ihmiseltä välillä melkoisia ponnisteluja, tässä kirjassa nimenomaan siksi, että useat kirjoittajat tekevät tekstiä lähinnä paikallisille lukijoille eivätkä selitä asioita edes parilla sanalla niin, että ulkopuolisetkin ymmärtäisivät ja kokisivat jutun mielekkääksi. – Itselle tuttujen asioiden ottaminen selviönä on historioitsijoiden yleinen ongelma, jota voisi yrittää ratkaista tietämätöntä teeskentelevän, mutta valistuneen koelukijan avulla – enkä tarkoita tieteellistä vertaisarvioijaa. Apulukija saisi osoittaa, mitkä tekstin kohdat vaativat selittämistä, täsmentämistä, täydentämistä tai havainnollistamista, jotta ne avautuvat myös toisesta ympäristöstä tulevalle lukijalle.

Pappi, partisaani ja pirtuhevonen-kirjassa olisi niinkin yksinkertainen asia kuin kartta tai kaksi valaissut etelän ihmiselle ihan kummasti ainakin Pohjois-Suomen vesirakentamista, Oulujoen reitin tervansoutua ja Koillismaan Osuuskaupan kehitystä ja ehkä muitakin aihepiirejä. Tässä suhteessa Matti Leiviskän sinänsä puisevahko artikkeli Siikajokilaakson autioiden asuttamisesta on ilahduttava poikkeus kolmine karttoineen – ilman niitä ei aluetta tuntematon lukija saisi asiasta tolkkua ollenkaan. – Karttojen otsikointi on kuitenkin unohdettu yhdenmukaistaa. – Karttojen lisäksi Leiviskän artikkelissa antavat lisävalaistusta myös asetelmat, joita nykyisin myös taulukoiksi nimitetään, vaikkei niissä lukuja summatakaan. Vastaavien esitysten avulla olisivat useat muutkin kirjoittajat helposti jäsentäneet aineistoaan ja analyysiaan niin, että lukija olisi yhdellä silmäyksellä hahmottanut esimerkiksi tapahtumia, henkilöitä tai vaikkapa osuuskauppoja.

Aikansa ihmisiä ja eläimiä

Pahoittelen, etten pysty tässä arvioimaan kirjan kaikkia kahtakymmentä artikkelia. Kommentoin niistä vain muutamia kulttuurihistorioitsijana ja omien mieltymysteni mukaan. Liitän kuitenkin linkin taakse juhlakirjan koko sisällysluettelon, jotta lukija voi edes otsikoista päätellä, kiinnostavatko kirjoitukset häntä ja onko hänen syytä lukea niistä jokin vai voiko hän yrittää kirjan avulla kohentaa tunturin juurelta muuttaneen lestadiolaistuttavansa historiatietoisuutta.

Naisena minua kiinnosti kovasti Riitta Mäkelän artikkelin – ”Olga Slottsberg (1849–1926) – opetusta, musiikkia, teatteria ja yhdistyksiä kaiken ikää” – kohde, joka kunnostautui Oulussa kansakoulun- ja laulunopettajana sekä lukemattomissa kulttuuririennoissa. Minua harmitti kuitenkin kirjoittajan turhan varovainen ja dokumentteihin pitäytyvä raportointi Olga-neidin aikaansaannoksista. Tutkimuksen tieteellisyyttä ei olisi lainkaan haitannut pohdiskelu – ei edes vähän vallaton spekulointikaan – monipuolisesti lahjakkaan naisen persoonallisuudesta, luonteesta, innoituksen lähteistä ja Oulun henkisestä ilmapiiristä, joka mahdollisti moisen tarmonpesän toiminnan.

Koska olen itse tutkinut jonkin verran ns. tavallisia ihmisiä, minua viehätti myös kirjoitus ”Pilkkarunoilijoita pohjoisesta: Kalkkimaan pappi ja Viina-Matti”. Siinä Pälvi Rantala kertoo kahdesta sanavalmiista ja teräväkielisestä miehestä, jotka herättivät pelkoa ja pahennusta lauluillaan sekä käytöksellään ja pukeutumisellaan. Alatorniolainen Petter Abram Herajärvi (1830–1885) ja haapavetinen Matti Viinanen (1859–1936) eivät sopeutuneet aikansa yhteisön kunniallisen elämisen kaavaan eivätkä aikaisemmin mahtuneet perinteisen historiankirjoituksenkaan piiriin, jossa vain suurmies- ja suurnaishistoria on tunnustettu oikeaksi tieteeksi. Samaiset ”tavallisen erikoiset” miehet ovat kuitenkin vuosien mittaan innoittaneet monia taiteilijoita ja kelpaavat – riittävän kauan kuolemansa jälkeen – edustamaan myös kotiseutunsa historiaa. Vaikka kaikki eivät pidä kylähullujen tutkimista tarpeellisena, Rantala noudattaa hyvää ohjetta, ettei mikään inhimillinen saa olla historioitsijalle vierasta.

Kirjan toinen tavallisesta poikkeava kirjoitus on Katri Helmisen  humanistista eläintutkimusta edustava artikkeli ”Konikapinan Hilppa ja pirtuhevonen Lapukka kerrottuina ja muistettuina toimijoina”. Siinä kaksi suorastaan myyttisiin mittoihin kasvanutta hevosta, Nivalan konikapinan aiheuttaja, väärän diagnoosin perusteella lopetettavaksi määrätty kantakirjatamma sekä pirtun salakuljetuksessa ja raviradoilla nopeana juoksijana kunnostautunut, kantakirjaan kelpaamaton tummanpuhuva ori nousevat aktiivisiksi toimijoiksi ihmisten maailmassa. Ne ovat kelvanneet myös kirjojen, näytelmän ja oopperan aiheiksi. Onpa Hilpasta tehty luonnollisen kokoinen patsaskin, ja Lapukkakin on saanut muistomerkin sekä lukuisia jälkeläisiä kantakirjattomuudestaan huolimatta. – Luistavasti kirjoitetussa artikkelissaan Helminen saa lukijan asettumaan hevosten puolelle, vaikka hän tekee oikeutta myös väärän diagnoosin langettaneelle eläinlääkärille.

Aikansa ilmiöitä

Varsinkin kansatieteilijöitä ilahduttavat Reijo Heikkisen ”Tervahanhia ja tervansoutua Oulujoen reitillä” ja Matti Kyllösen ”Liipalla leipä leveämmäksi: Kuusamon liipan vaiheita erämaiden valloituksesta talvisotaan”. Artikkelit valottavat Kainuun ja Kuusamon asukkaiden keinoja vastata muuttuvan elinkeinoelämän tarpeisiin 1800- ja 1900-luvulla. Niin tervan kuin liipankin valmistus lomittuivat joustavasti muuhun talonpoikaiseen vuodenkiertoon. Heikkinen olisi voinut täydentää otsikkoaan jonkinlaisella aikamääreellä ja koko tekstiään kartalla. Kyllönen puolestaan olisi voinut havainnollistaa omaa kirjoitustaan hiomakiven (liipan, kovasimen, sieran), louhinnan ja liipanlykkyyn kuvalla. – Nykylukija jää toivomaan, että jostakin löytyisi tervan ja liipan kaltaisia uusia menekkituotteita, jotka toisivat taas hyvinvointia – täältä kaukaa katsoen – syrjäseutujen asukkaille.

Artikkelissaan ”Partisaanihyökkäykset sensuurissa ja uutisissa” Jonna Pulkkinen kirjoittaa venäläisten sissien jatkosodan aikaisista hirmutöistä rintaman selustassa lappilaisten siviilien keskuudessa. Stalinin erityisjoukkojen tehtävänä oli tiedustella, hyökätä ja tuhota, ja ensimmäisen iskunsa ne tekivät jo syyskuussa 1941. Pulkkinen käsittelee partisaanien tekosia lappilaisten sanomalehtien uutisoinnin kautta ja pohtii erityisesti sensuurin tavoitteita ja toimintaa, joka riippui sekä suomalaisten että saksalaisten sotatoimista. Vaikka suoria uutisia ei aina saanut lehdissä julkaista, lukijat osasivat toki päätellä, mitä kuolinilmoituksen ”kaatui kotirintamalla” tarkoitti. – Lukija jää odottamaan Pulkkisen partisaaniuutisointia koskevan väitöskirjan valmistumista.

Marja Tuomisen otsikko ”Esi-isien perinteitä ja modernia tyyliä – ortodoksisuuden jälleenrakentaminen Suomen Lapissa toisen maailmansodan jälkeen” on pitkä mutta tyhjentävä. Siitä selviää niin käsiteltävä ilmiö kuin sen paikka ja aikakin. Tuominen hallitsee itselleen läheisen aiheen ja kirjoittaa selvästi, sujuvasti ja johdonmukaisesti eikä sorru avoimesti moittimaan tökeröitä virkamiehiä ja arkkitehteja, jotka suunnittelivat ja rakensivat ”vierasuskoisille” uusia rukoushuoneita ja kirkkoja. Hän osoittaa kuitenkin jämäkästi, miten huonosti vallanpitäjät ymmärsivät toista kulttuuria. – Ortodoksien kohtelu sotien jälkeisessä Suomessa panee epäilemään, että me teemme nykyisin samoin – kuuntelemme, mutta emme kuule maahanmuuttajia.

Lestadiolaisuus kuuluu ehdottomasti etelän ihmisten lappilaiseen stereotypiaan, ja siksi kokoelman saarnamiestä ja pappia käsittelevät artikkelit sopivat ennakkokuvaan. Uskonnollisuus nousee olennaiseksi juonteeksi myös Pekka Kaarnisen kirjoituksessa ”Tukkijoelta Taivalkoskelle – lestadiolaiskuvaukset suomalaisissa tukkilaiselokuvissa”. Hän aloittaa 1920-luvun mykkäfilmeistä ”Koskenlaskijan morsian” ja ”Tukkijoella” sekä päätyy 1970-luvulla Kalle Päätalon kirjojen pohjalta tehtyyn ”Viimeinen savotta”-filmiin ja 1980-luvulla kuvattuihin Päätalon elämäkertaelokuviin. Kaarninen osoittaa tukkilaiselokuvien lestadiolaisuuden perustuneen kaunokirjallisuuteen ja liittyneen nimenomaan Pohjois-Suomen kuvaukseen.

Kirjojen tekemisen vaikeus

Kirjoittaminen ei ole helppoa, eikä helppoa ole itse fyysisten kirjojenkaan tekeminen. Tästä selviää harvoin ilman kömmähdyksiä, ja varsinkin kannen värit ovat toistuva jännityksen aihe – painosta tulee usein ihan muuta kuin on haluttu. En voi uskoa, että suunnittelija olisi tieten tahtoen tavoitellut artikkelikokoelman kanteen sen nykyistä äklöä punaväriä, joka tuo mieleen 1970-luvun virttyneet värikuvat. Voin kuitenkin kuvitella hänen mielessään kangastelleen vanhojen valokuvien seepian ruskean. Oulun maakunta-arkiston kokoelmista löytyneen tunnelmallisen otoksen kuvausaika ei valitettavasti ilmene mistään, jotta lukija voisi arvata alkuperäisen kuvan värin.

Artikkelikokoelman sivuilla vanhahtava ja kömpelö taitto tökkää kriittisen lukijan silmään. Joka sivulla toistuvaa raskasta ylätunnistetta – ”Oulun Historiaseuran 80-juotisjuhlajulkaisu” – voisi seuraavassa julkaisussa keventää, ja ainakin joka toisella sivulla sen voisi korvata juuri kohdalla olevan artikkelin otsikolla. Näin lukija voi heti varmistaa, mitä juttua on parhaillaan lukemassa.

Koska kielenhuolto on sydäntäni lähellä, koen sen kirjan toimittajan tärkeimmäksi tehtäväksi. Papin, partisaanin ja pirtuhevosen toimittajat ovat kuitenkin tehneet tämän työn kevyellä kädellä tai kirjoittajat ovat olleet niin herkkähipiäisiä, ettei heidän teksteihinsä ole saanut koskea. Esim. toistoja, kuluneita sanontoja, kömpelöitä ja raskaita lauserakenteita ja vääriä viittauksia olisi näet voinut karsia – onneksi niitä ei ole paljon. Turhan moni kirjoittaja näyttää luulevan, että tieteellinen merkitsee myös kuivaa ja kankeaa esitystä. Toimittajia on kuitenkin syytä kiittää siitä, etteivät he ole pakottaneet kirjoittajien ilmaisutapaa ja -tyyliä samaan muottiin, vaan ovat sallineet yksilöllisyyden näkyä.

Kirjoittajien luettelo kirjan lopussa paljastaa, että oppiarvoja ja titteleitä riittää vaikka toisille jakaa.