Tämä on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja. Rauhan- ja konfliktin- tutkimuskeskuksessa Tampereella työskentelevät tutkijat Frank Möller ja Samu Pehkonen ovat toimittaneet Ashgaten marginaalisia alueita esittelevään sarjaan teoksen, joka avaa näkökulmia Pohjoiseen ja sen tutkimukseen.

Arktinen alue voidaan määritellä monin eri tavoin, esimerkiksi maantieteellisesti, kasvillisuuden mukaan, suhteessa napapiirin sijaintiin tai sen perusteella minne kompassi osoittaa – eli aina pohjoiseen. Näiden määritelmien lisäksi se on kulttuurisesti paljon muutakin. Nimenomaan kulttuuriseen monimuotoisuuteen paneudutaan tässä teoksessa. Kirja käsittelee sitä, minkälaisia representaatioita Euroopan pohjoisosista esitetään kulttuurimaantieteessä ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa – eli arvioi kulttuurin, maantieteen ja politiikan suhdetta Pohjoisessa. Tarkoituksena on myös tieteenalojen välisten rajojen ylittäminen ja monitieteellisten näkökulmien syventäminen.

Johdannossaan toimittajat kirjoittavat muun muassa ”militarisoidusta maantieteestä” eli sotilaallisesti raskaasti varusteltujen arktisten alueiden merkityksestä kansainvälisessä politiikassa kylmän sodan aikana. Kansainväliset poliittiset suhteet ovatkin yksi kirjan lähtökohdista. Toinen tärkeä lähtökohta on kulttuurisen maantieteen kehitys ja muuttuminen viime vuosikymmeninä. Maantieteen opiskelijoille ja tutkijoille tämä keskustelu paradigman muutoksesta on varmasti hyvin kiinnostavaa luettavaa.

Maantieteen professori Ari Aukusti Lehtinen Joensuun yliopistosta tarkastelee artikkelissaan Pohjoisen merkitystä maantieteilijöille. Maantieteen oppihistoriaan kuuluvat muun muassa pohjoisten alueiden suuret tutkimusmatkat sekä niihin liittyvä juhlittu ja sankarillinen menneisyys. Nämä matkat olivat pohjoismaisen maantieteen innoittavana lähtökohtana 1800-luvulla: Nordenskiöldin palattua Koillisväylältä Tukholmaan aloittivat Pohjoismaat järjestelmällisen pohjoisten alueiden tutkimisen. Kaikkien Pohjoismaiden maantieteelliset seurat perustettiin 1870- tai 1880-luvulla.

Nykyisin Euroopan pohjoisosien maantiede on vähemmän ”sankarillista”, ja suhtautumistapakin on muuttunut. Aikaisempiin suuriin kertomuksiin ekspansiivisesta modernisaatiosta suhtaudutaan kriittisesti. Kuitenkin Pohjoisella on edelleenkin inspiroiva roolinsa maantieteessä. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on monien maantieteilijöiden ja lähitieteiden edustajien uusiin tutkimuksiin tullut myös uudentyyppisiä ja aikaisempaa laajempia – esimerkiksi geopoliittisia, alueellistaloudellisia, ekososiaalisia ja etnokulttuurisia – näkökulmia ja viitekehyksiä.

Varhainen ekspansiomaantiede on muuttunut erilaisten näkökulmien, lähestymistapojen ja tutkimuskohteiden moninaisuudeksi. Siltikään tutkijoiden luomien akateemisten maisemien ja Pohjoisen ihmisten arjen välillä ei välttämättä ole edelleenkään yhteyttä. Tutkimukset eivät saavuta kohdettaan. Toisaalta Pohjoisessa on myös omia, kulttuurisesti vahvoja ja omaehtoisia ilmiöitä, joita etelän vaatimukset ovat jopa voineet vahvistaa. Lehtinen valittaa, että tämä ei ole juurikaan kiinnostanut maantieteen ammattilaisia, ja kehottaa tutkijoita itsearviointiin. Pohjoisessa on edelleenkin mielenkiintoisia kohteita, ”aarteita”, jotka eivät ole päässeet tai joutuneet akateemisen tarkastelun kohteeksi.

Lehtinen peräänkuuluttaa myös maantieteen uudelleen profilointia oppiaineena sellaisen luotettavuuden ja legitimiteetin saavuttamiseksi, että tieteenala otettaisiin vakavasti Pohjoisessa. Samalla olisi vältettävä elitismin ansat ja vapauduttava (jälki)kolonialistisen aikakauden rasitteista. Hän pitääkin maantieteen avoimena ja kipeänä kysymyksenä vapautumista institutionaalisen maantieteen kertomuksiin kätkeytyvistä postkoloniaalisista tavoista. Artikkelissa esitellään myös Barentsin alueella ilmestyvä uusin N66-lehti, joka kuvaa pohjoista kulttuurielämää ja pohjoisten kansojen historiallista ja kulttuurista monimuotoisuutta.

Valtiotieteilijä Frank Möller lähestyy Pohjoisen valokuvia poliittisena ikonografiana. Varhaisen antropologian tehtävänä pidetty ”muiden kulttuurien kartoittaminen” ymmärrettiin yleisesti vallan välineeksi kolonialismin aikana. Samalla tavoin kulttuuria on kartoitettu myös valokuvaamalla. Toisaalta historiallisilla valokuvilla voi olla nykyisin toisenlainenkin merkitys, kuten esimerkiksi kanadalaisia alkuperäisyhteisöjä esittävillä kuvilla. Ne voivat antaa yhteiskunnan marginaalissa oleville ihmisille heidän historiansa takaisin sekä oikeuttaa tiettyjä vaatimuksia. Tällä tavoin nämä ihmiset saavat myös äänensä takaisin. Möller pohtii valokuvien merkitystä eri näkökulmista. Esimerkkinä ovat Jorma Purasen valokuvanäyttelyn saamelaisaiheiset kuvat, joissa menneisyys ja nykyisyys ovat samanaikaisesti läsnä. Näitä kuvia on myös teoksen kuvaliitteessä.

Maantieteilijä Paulo Susiluoto, Metsäntutkimuslaitoksen Kolarin tutkimusaseman tutkija, esittelee Väinö Tannerin ja Karl Nickulin, jotka olivat oman aikansa huomattavimpia maantieteilijöitä. Kumpikin teki tutkimusta kolttien parissa Petsamossa 1920- ja 1930-luvulla. Tannerin tutkimus oli tulkitsevaa maantiedettä, jossa selvitettiin miten ihmiset toimivat ja minkälaisen merkityksen he antoivat omalle elämälleen ja asemalleen. Tanner tutki sitä, miten koltat ymmärsivät siidan ja miten he järjestivät elämänsä tämän perusteella. Huomattavana pidetty tutkimus jäi kuitenkin yksittäiseksi varhaiseksi työksi, sillä tulkitseva maantiede tuli Suomeen vasta 1990-luvulla. Nickul puolestaan tutki saamelaisalueen paikannimiä ja kartografiaa. Susiluoto määrittelee Tannerin ja Nickulin nationalistisesta ja agraarisesta maantieteestä poikkeaviksi tutkijoiksi, jotka toivat esiin kolttien näkökulman ja antoivat näille äänen.

Oulun yliopistossa työskentelevä maantieteilijä Juha Ridanpää arvioi Rosa Liksomin novelleissa ilmeneviä kulttuurisia ja eritoten kirjallisia tapoja jäsentää Pohjoista. Hän käy läpi myös kirjallisen maantieteen (literary geography) eri vaiheita: 1970- ja 1980-luvulla alkoi uusi humanistinen, kulttuurinen ja strukturaalinen kiinnostus kirjallisuuteen, jota alettiin pitää metodologisena ja ideologisena työvälineenä aineiston lisäksi. Tuolloin syntynyt humanistinen maantiede keskittyi ”paikan henkeen” eli niihin inhimillisiin arvoihin, merkityksiin ja subjektiivisiin tuntemuksiin, jotka liittyvät paikkoihin. Noihin aikoihin syntyi myös yhteiskuntakriittinen näkökulma kirjalliseen maantieteeseen. Ridanpää toteaa (s.111): ”Jos regionaalinen maantiede käyttää kirjallisuutta tosiasiallisena lähteenä maantieteellisten kategorioiden määrittelemiseksi ja kuvaamiseksi, niin uudelle kulttuurimaantieteelle kirjallisuus on yksi sosiaalisista ja kulttuurisista työkaluista koko todellisuuden käsittämiseksi.”

Liksomin novelleista Ridanpää on analysoinut muun muassa kurjuuden kuvauksia, joissa Liksom käyttää erilaisia symbolisia keinoja. Pohjoisen kuvaukset liikkuvat yleensä luonnossa ja ulkona, kun taas Etelässä ahdistunut ja epätoivoinen ihminen kuvataan sisätiloissa. Pohjoinen on Liksomille Etelän vastakohta ja molempia määritellään koko ajan suhteessa toisiinsa. Liksomin ironia kohdistuu kysymyksiin niiden välisestä eriarvoisuudesta sekä yleisemminkin postkolonialistiseen teoretisointiin, mutta syvimmillään, Ridanpään mukaan, Liksomin vastustaa asioiden liiallista yksinkertaistamista.

Tamperelaiset tutkijat Hanna-Mari Ikonen ja Samu Pehkonen pohtivat artikkelissaan erittäin mielenkiintoisella tavalla varhaisten tutkimusmatkailijoiden maskuliinista roolia feminiinisen luonnon valloittajina. Heidän mukaansa 1800-luvun arktisen alueen tutkimus oli mitä suurimmassa määrin maskuliiniseksi ymmärrettävää tiedettä. Tästä näkökulmasta he tarkastelevat lähemmin muutamien ”sankaritutkijoiden”, muun muassa Amundsenin ja Nansenin, matkoja. Tutkimusmatkoilla oli tuolloin suuri merkitys kansakunnan luomisprosessissa ja kansallisen identiteetin vahvistajina.

Analyysissään norjalaisten, ja erityisesti pohjoisnorjalaisten, haluttomuudesta liittyä Euroopan unioniin berliiniläinen valtiotieteilijä Jochen Hille tarkastelee keskuksen ja periferian käsitteitä sekä sitä, minkälaista kuvaa EU:ssa on luotu eri alueista eurooppalaisena ydinalueena ja siihen liittyvinä periferioina. Lapin yliopistosta on mukana kaksi yhteiskuntatieteilijää: Monica Tennberg kirjoittaa arktisia alueita koskevasta globaalista ilmastonmuutoksesta ja Leena Suopajärvi Pohjois-Suomen sodanjälkeiseen modernisaatioon kuuluneesta vesivoiman valjastamisesta ja tässä yhteydessä Vuotoksen altaan rakentamissuunnitelmista käydystä keskustelusta. Pertti Joenniemi Kööpenhaminan rauhantutkimusinstituutista esittää kirjan lopussa laajan analyysin EU:n pohjoisen ulottuvuuden merkityksestä.

Teoksen yhtenä johtolankana on siis kysymys siitä, minkälainen maantieteellinen kategoria ”Pohjoinen” on. Luonnehtimani artikkelit tuovat lukijan eteen koko ajan uusia ja erilaisia pohjoista luotaavia kuvauksia ja ekskursioita, jotka toistavat omaa vastaustaan: kyse ei ole yhtenäisestä kategoriasta.

Tiiviistä, ajatuksia herättävästä tekstistä nousee monia näkökulmia pohdittavaksi. Uskon, että teos on inspiroivaa luettavaa kenelle tahansa Pohjoisesta kiinnostuneelle. Erittäin lämpimästi suosittelen sitä kulttuurin- ja politiikantutkimuksen sekä maantieteen opiskelijoille ja tutkijoille.

***
Tämä arvio on julkaistu aikaisemmin Maantieteellisessä aikakauskirja Terrassa 116:4 (2004), s.277-278. Suomen Maantieteellinen Seura on ystävällisesti antanut luvan arvion uudelleen julkaisemiseen Agricolassa.