Folke Henningsen, Anne, Koivunen, Leila, Syrjämaa , Taina (eds.): Nordic Perspectives on Encountering Foreignness. University of Turku, Institute of General History, 2009. 116 sivua. ISBN 978-951-29-4161-2.
Antologia koostuu seitsemästä artikkelista, jotka käsittelevät toiseutta ja muukalaisuutta pohjoismaalaisten silmin. Ajallisesti tutkimuskohteet sijoittuvat 1800- ja 1900-luvuille. Kirja on tulosta monitieteisen tutkijaverkoston toiminnasta ja sen tapaamisista. Verkosto sai alkunsa Pohjoismaisten historiantutkijoiden kongressista Reykjavíkissa 2006. Verkoston ydinryhmään kuului historioitsijoita, antropologeja ja etnologeja kaikista viidestä Pohjoismaasta. Tosin Pohjoismaista ruotsalaiset tutkijat ja Ruotsia koskevat tutkimukset puuttuvat täysin kirjasta.
Heti esipuheessa tekijät ilmoittavat käyttävänsä muukalaisuutta (”foreigness”) analyyttisenä työkaluna: tekijät tarkastelevat tämän hyvin heterogeenisen ja monimuotoisen ilmiön eri puolia. Punaisen langan ja teoreettisen viitekehyksen määrittely artikkelikirjalle onkin hyvin tärkeää, koska muuten vaarana on, että lukija ei näe mitään yhteyttä eri artikkeleiden välillä. Heti alkuun on todettava, että tämän artikkeliteoksen tekijät onnistuvat pääsääntöisesti pitämään kiinni tästä punaisesta langasta. Vain joidenkin artikkelien kohdalla liian pitkät taustoitukset häiritsivät kokonaisuutta ja itse toiseuden analysointi jäi toissijaiseksi tai puutteelliseksi.
Kirjan tekijät määrittelevät muukalaisuuden toiseuden alakategoriaksi. Koska muukalaisuutta tai ylipäätään toiseutta on tutkittu paljonkin ja hyvin eri näkökulmista, onkin tärkeää osoittaa miten tekijöiden käyttämä käsite muukalaisuus määrittyy tutkimuskentässä. Lähtökohtana on ollut, että kirja purkaisi dikotomiaa ”foreign vs. indigenous” osoittamalla kuinka suhteellinen ja subjektiivinen käsite muukalaisuus on. Keskittymällä pohjoismaiseen näkökulmaan tekijät ovat halunneet tuoda esiin sen kulttuurisen kanssakäynnin, jota Pohjoismaissa tapahtui ”imperialismin ja nationalismin aikaan” – jälkimmäisen termin olisi ehkä voinut tarkentaa koskemaan ”nationalismin synnyn aikaan”.
Christina Folke Ax käsittelee islantilaisten suhtautumista tanskalaisiin ennen Islannin itsenäistymistä 1944. Hän tuo mielenkiintoisesti esiin, kuinka tanskalaiset olivat islantilaisten silmissä ”tunnettuja toisia” eli heitä oli vaikea sijoittaa suoranaisesti muukalaisten kategoriaan, sillä tanskalaiset – vaikkakin hallitsivat Islantia 1383–1944 – eivät suoranaisesti olleet koloniaali-isäntiä. Tanskalaisia asui Islannissa ja tanskan kielellä oli arvostettu asema islantilaisten parissa, sillä se oli koulutuksen kieli. Tilannetta voisi tässä suhteessa verrata Suomeen: ruotsihan oli meillä opetuksen ja hallinnon kieli ennen kuin suomen kieli otettiin käyttöön myös kouluopetuksessa.
Vaikka Folke Ax tuo esiin tanskalaisuuden paradoksit – sen, että se oli yhtä aikaa arvostettua ja oudoksuttua islantilaisten silmissä – häneltä jää käsittelemättä syvemmin tämän paradoksin taustat. Tanskalaiset eivät olisi mitenkään voineet vertautua sellaisiin ulkomaalaisiin kuin esim. britit tai saksalaiset, koska tanskalaisilla ja islantilaisilla oli sama kulttuuri- ja kielitausta, vaikka nämä olivat toki kehittyneet keskiajasta lähtien omiin suuntiinsa. Folke Ax’n artikkelin vahvuus on juuri siinä, että se osoittaa, että muukalaisuus on todellakin hyvin liukuva käsite ja se voi pitää sisällään myös positiivisia latauksia.
Mielenkiintoista kyllä, kirjan lopussa on Íris Ellenbergerin artikkeli samasta aiheesta eli islantilaisten ja tanskalaisten välisestä suhteesta 1800- ja 1900-luvuilla, mutta nimenomaan kolonialismin näkökulmasta. Ellenberger pohtii, voidaanko Islantia verrata muihin siirtomaihin. Pääsääntöisesti tutkijat ovat sitä mieltä, että näin ei ole, mutta esimerkiksi talouden kohdalla tämä käsite on kyseenalaistettu: tanskalaiset kauppiaat monopolisoivat Islannin finanssielämää vielä pitkään varsinaisen monopoliaseman purkamisen (1855) jälkeenkin. Ellenberger tuo esiin, että epätasapaino Islannin ja Tanskan valtasuhteissa aina Islannin itsenäistymiseen saakka voidaan tulkita kolonialismiksi sekä sen seikan, että Islantia ei ole ulkopuolisten silmin mielletty täysin eurooppalaiseksi maaksi. Vaikka tanskalaiset 1800-luvulla määrittelivät varmasti itsensä hyvin erilaisiksi kuin islantilaiset, olisi syytä ottaa huomioon kokonaiskuva: olivatko islantilaiset kuitenkaan tanskalaisten silmissä niin erilaisia kuin tekijä väittää? Miten islantilaisten toiseus poikkesi vaikkapa venäläisten toiseudesta, puhumattakaan että verrokkina olisivat olleet kiinalaiset? Vaikka 1800-luvun nationalismi Pohjoismaissa nostatti kansallistuntoa skandinaavien parissa, nationalismi loi myös uusia haaveita yhtenäisestä skandinaavisesta valtiosta Kalmarin Unionin tapaan. Toisin sanoen, islantilaisten toiseus tanskalaisista oli varmasti hyvin suhteellista, mitä olisi voinut korostaa.
Tanskalaisilla oli jo 1800-luvulla käsitys siitä, mitä on ”autenttinen muukalaisuus”. Anne Folke Henningsenin artikkeli käsittelee Kööpenhaminassa järjestettyjä näytöksiä, joissa kaukaisista paikoista tuotettiin ihmisiä esittelemään omaa arkeaan tavalliselle kansalle. Kyseessä oli siis yli sadan vuoden takainen Big Brotherin versio, jossa katselijalla oli mahdollisuus seurata vaikkapa kuinka kirgiisiäiti imetti pienokaistaan tai intiaanit tekivät perinteisiä käsitöitään. Kuvaavaa on, että näytöksiä järjestettiin eläintarhassa, jolloin nämä ”primitiiviset kansat” rinnastuivat esillä oleviin eläimiin. Katselijoilla oli myös ennakko-odotuksia siitä, mitä heidän tuli nähdä ja kuulla. Lehdissä arvosteltiin kärkkäästi, mikäli esiintyjät eivät olleet aidonoloisia. Beduiinit, jotka puhuivat saksaa berliiniläisittäin, eivät olleet yleisön mieleen samoin kuin japanilaiset, jotka imitoivat eurooppalaisia tapoja ja pukeutumista. Taustalla lienee pelko siitä, että nämä ”primitiiviset kansat” saattaisivatkin osoittautua valkoisten eurooppalaisten vertaisiksi.
Artikkelikokoelman suomalaiset tekijät Taina Syrjämaa, Leila Koivunen ja Laura Boxberg tarkastelevat miten suomalaisuus määrittyy ja määritetään, kun vastakohdaksi asetetaan muukalaisuus. Syrjämaa tarkastelee suomalaisen identiteetin rakentamista ensimmäisen ”yleisen suomalaisen näyttelyn” kautta, joka pidettiin Kaivopuistossa kesällä 1876. Tämän tyyppiset kansalliset kuin kansainvälisetkin näyttelythän olivat tilaisuuksia esitellä ja rakentaa kansakunnan kuvaa. Suomi-kuvan luomisessa oli heti alussa lähtien tärkeää osoittaa, etteivät suomalaiset suinkaan olleet mikään irrallinen osa Eurooppaa, vaan nimenomaan osa läntistä Eurooppaa ja sen kulttuuria. Taustalla velloi myös kielitaistelu ja kysymys siitä, määrittyikö suomalaisuus suomen kielen kautta ja oliko nimenomaan ruotsin kieli kuitenkin se yhteys muuhun Eurooppaan. Boxbergin artikkelissa tämä tulee esiin 1950-luvun kontekstissa, kun pohdittiin, voivatko suomenruotsalaiset modernistit edustaa Suomea Venetsian biennaalissa vai ovatko he liian ”vieraita”.
Kuten Syrjämaa toteaakin artikkelissaan, suomalaisuuden suhde muukalaisuuteen oli – ja on varmaan edelleen – koko ajan elävä ja muuttuva käsite. Muukalaisuus oli osa kansakunnan kuvan rakentamista, koska se oli jotain, jota vasten omaa ryhmäidentiteettiä voitiin verrata. Vaikka useat kirjan artikkelit tuovatkin esiin ryhmäidentiteetin rakentamisen, yhdessäkään niistä ei viitata ryhmäidentiteettejä ja toiseutta käsitteleviin kansainvälisiin julkaisuihin lukuun ottamatta Syrjämaan mainintaa Benedict Anderssonin Imagined Communities -kirjasta. Tässä mielessä artikkelien teoreettinen puoli on heikohko.
Kirja on kokonaisuudessaan nopea, joskaan ei syvällinen katsaus siihen, miten muukalaisuutta voidaan käsitellä eri näkökulmista. Koska muukalaisuus tai toiseus tuodaan usein esiin vain negatiivisena asiana, on varsin tervetullutta lukea artikkeleita, jossa tämä kyseenalaistetaan ja tuodaan esiin se, että muukalaisuudella ja toiseudella on eri tasoja ja ne voivat olla myös positiivisia.