Pohjoismainen yhteistyö yhdentyvässä Euroopassa

Suomi ja Ruotsi ovat olleet Euroopan unionin jäseninä jo kymmenen vuoden ajan liityttyään yhdessä Itävallan kanssa Euroopan yhteisöön vuonna 1995. Historiallisesti ajatellen Pohjoismailla ei ole kuitenkaan ollut yhtenäistä linjaa suhteessa Euroopan integraatioprosessiin ja kuluneen kymmenen vuoden aikana myös Suomi ja Ruotsi ovat tehneet useissa integraatioprosessiin liittyneissä kysymyksissä toisistaan poikkeavia valintoja. Tätä taustaa vasten Richard Branderin kirjoittama teos Finland och Sverige i EU - tio år av medlemskap vaikuttaakin aihevalinnaltaan mielenkiintoiselta. Richard Brander on pitkän linjan journalisti, joka on seurannut läheltä Suomen ja Ruotsin aseman muotoutumista EU:ssa toimiessaan esimerkiksi vuosina 1996-2000 Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtajana Brysselissä.

Brander, Richard: Finland och Sverige i EU - tio år av medlemskap. Schildts, 2004. 170 sivua. ISBN 951-50-1457-3.

Suomi ja Ruotsi ovat olleet Euroopan unionin jäseninä jo kymmenen vuoden ajan liityttyään yhdessä Itävallan kanssa Euroopan yhteisöön vuonna 1995. Historiallisesti ajatellen Pohjoismailla ei ole kuitenkaan ollut yhtenäistä linjaa suhteessa Euroopan integraatioprosessiin ja kuluneen kymmenen vuoden aikana myös Suomi ja Ruotsi ovat tehneet useissa integraatioprosessiin liittyneissä kysymyksissä toisistaan poikkeavia valintoja. Tätä taustaa vasten Richard Branderin kirjoittama teos Finland och Sverige i EU – tio år av medlemskap vaikuttaakin aihevalinnaltaan mielenkiintoiselta.

Richard Brander on pitkän linjan journalisti, joka on seurannut läheltä Suomen ja Ruotsin aseman muotoutumista EU:ssa toimiessaan esimerkiksi vuosina 1996-2000 Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtajana Brysselissä. Hänen ammatillinen taustansa antaa siten erinomaiset edellytykset arvioida tapahtunutta kehitystä kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Teoksensa johdannossa Brander toteaakin, että hän pyrkii tarkastelemaan aihealuetta ennen kaikkea journalistisesta näkökulmasta. Hän pohtii samassa yhteydessä myös journalismin suhdetta historiantutkimukseen. Tieteellisenä tutkimuksena Brander ei kuitenkaan teostaan pidä ja hän myös myöntää, että tutkijaperspektiivistä katsottuna hänen kirjaansa on helppo pitää metodologisesti naiivina.

Teoksen rakenne perustuu johdannon lisäksi neljääntoista suhteellisen lyhyeen lukuun, joissa Brander keskittyy Suomen ja Ruotsin EU-yhteistyön kannalta ongelmallisiin teemoihin. Historiantutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoista murrosvaihetta valottaa erityisesti Branderin kuvaus jäsenyysneuvotteluista ja niihin liittyneistä ongelmista. Ruotsi nimittäin päätti pääministeri Ingvar Carlssonin johdolla hakea osin sisäpoliittisista syistä jäsenyyttä vuonna 1990 informoimatta asiasta etukäteen Suomen hallitusta. Branderin mukaan tämä herätti katkeruutta Suomessa ja myös pelkoa joutumisesta yksin Neuvostoliittoa vastaan.

Hänen mukaansa Ruotsin jäsenyyshakemuksen Suomessa herättämät reaktiot ilmentävät yksinjäämiseen liittyvää traumaa, joka on hallinnut pitkään Suomen ulkopolitiikkaa. Väitteensä tueksi Brander nostaa esille kaksi historiallista esimerkkiä: vuoden 1807 Tilsitin sopimuksen ja Neuvostoliiton sekä Saksan välisen etupiirijaon vuodelta 1939. On kuitenkin vaikea nähdä suoranaista asiayhteyttä esimerkkien ja Ruotsin jäsenyyshakemuksen Suomessa herättämien reaktioiden välillä. Vuonna 1807 Suomi oli valtiollisesti osa Ruotsia, joka taas joutui suurvaltapolitiikan kohteeksi ennen kaikkea kuningas Kustaa IV Aadolfin Ranskan vastaisen ulkopolitiikan seurauksena. Toisen maailmansodan aikana Saksan ja Neuvostoliiton aggressiivisen ulkopolitiikan uhriksi joutui puolestaan Suomen ohella suuri osa Euroopan valtioista Ruotsin pysyttäytyessä puolueettomana konfliktin ulkopuolella. Ulkopoliittisesta traumasta puhuminen näiden esimerkkien perusteella vaikuttaakin jossain määrin historiaa yksinkertaistavalta ja tarkoitushakuiselta.

Branderin tavoin on joka tapauksessa helppo nähdä 1980- ja 1990-lukujen taite Suomen ulkopolitiikan kannalta tärkeänä vedenjakajana. Ruotsin jäsenyyshakemusta enemmän Suomen ulkopolitiikan linjanmuutokseen kuitenkin varmasti vaikutti Neuvostoliiton hajoaminen. Suomelle jäsenyys Euroopan yhteisössä olikin Ruotsista poiketen turvallisuuspoliittinen kysymys. Ruotsin kansainvälispoliittinen asema oli Suomeen verrattuna erilainen ja jäsenyyden vastustus oli maassa Suomea laajempaa. Branderin mukaan jäsenyyssopimuksen hyväksyminen Ruotsin kansanäänestyksessä onkin mahdollisesti selitettävissä integraation kannattajien hyvin rahoitetulla ja suunnitellulla kampanjalla.

Brander arvioi teoksessaan myös Suomen ja Ruotsin jäsenyyden alkuvaiheessa omaksumia erilaisia rooleja. Suomea on useissa yhteyksissä kutsuttu unionin mallioppilaaksi, kun taas Ruotsilla on nähty olleen huomattavasti enemmän vaikeuksia sopeutua uudenlaiseen asemaansa. Branderin mukaan Suomi suhtautui Ruotsia varovaisemmin myös pohjoismaiseen yhteistyöhön EU:ssa 1990-luvulla, koska se pelkäsi yhteistyön ärsyttävän unionin suuria jäsenvaltioita. Useiden ruotsalaisarvioiden mukaan Suomi onkin Eurooppa-politiikassaan Ruotsista poiketen pyrkinyt pitkään myötäilemään Euroopan komission ja suurten jäsenvaltioiden linjaa.

Käytännön eroista Suomen ja Ruotsin Eurooppa-politiikassa kuluneen kymmenen vuoden aikana Brander nostaa esille ennen kaikkea EU:n laajentumisprosessin, Euroopan talous- ja rahaliiton sekä EU:n pohjoisen ulottuvuuden. Erityisesti valtioiden toisistaan poikkeava suhtautuminen yhteisvaluuttaan on heikentänyt hänen mukaansa mahdollisuuksia Pohjoismaiden väliseen yhteistyöhön. Branderin esittämän kokonaisarvion mukaan Suomen valitsema rakentava Eurooppa-poliittinen linja on johtanut asteittain siihen, että Suomi on saavuttanut EU:n päätöksentekojärjestelmässä Ruotsia keskeisemmän aseman.

Arvioitaessa teosta sisällöllisesti kiinnittyy huomio lisäksi siihen, että käsitellessään Suomen ja Ruotsin EU-yhteistyön kannalta vaikeita aihealueita Brander korostaa johtavien poliittisten toimijoiden välisten henkilösuhteiden merkitystä. Branderin mukaan erityisesti pääministeri Paavo Lipposen ja hänen ruotsalaisen kollegansa Göran Perssonin väliset henkilösuhteet ovat olleet ajoittain ongelmalliset. On kuitenkin vaikea jälkikäteen arvioida, miten paljon tämä on haitannut valtioiden välistä yhteistyötä EU:ssa. Branderin näkemys on joka tapauksessa mielenkiintoinen, koska hänellä on oletettavasti ollut ammatillisesta taustastaan johtuen käytössään runsaasti aiheeseen liittyvää materiaalia.

Kokonaisuuden kannalta on kuitenkin valitettavaa, että Brander tyytyy selittämään Suomen ja Ruotsin tekemiä erilaisia valintoja Euroopan unionissa lähinnä henkilösuhteiden ja lyhyen aikavälin tapahtumahistoriallisten tekijöiden avulla. Historiallisia pitkän aikavälin tekijöitä hän ei toki kokonaan unohda, mutta niiden merkitykseen olisi voinut kiinnittää teoksessa enemmän huomiota. Toisaalta Branderin tekemät valinnat ovat siinä suhteessa perusteltuja, että hänen lähestymistapansa on ennen kaikkea journalistinen.

Tapahtumahistoriaan ja henkilösuhteisiin keskittyminen rasittaa jossain määrin teoksen rakennetta ja luettavuutta. Aiheen yleisen kiinnostavuuden kannalta Brander tuo esille tarpeettoman runsaasti yksittäisiä henkilöitä ja tapahtumia, mikä tekee teoksesta paikoitellen hajanaisen. Lukijan näkökulmasta olisi saattanut olla parempi ratkaisu keskittyä ainoastaan muutamiin tärkeimpiin poliittisiin toimijoihin ja analysoida syvällisemmin Suomen ja Ruotsin välisten erojen taustalla olevia tekijöitä. Kaiken kaikkiaan Richard Branderin teos on joka tapauksessa erittäin ajankohtainen puheenvuoro keskustelussa Suomen asemasta EU:ssa. Se tarjoaa myös usein uutisoinnissa unohtuvan pohjoismaisen näkökulman kansainväliseen politiikkaan. Eroista huolimatta läheinen yhteistyö Ruotsin kanssa lienee jatkossakin keskeinen prioriteetti Suomen ulkopolitiikassa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *