Inarin rajahistoria I käsittelee Inarin alueen rajojen muodostumista ja määräytymistä yli kolmen vuosisadan aikana. Teoksessa käsitellään alueen varhaisia valtaeturistiriitoja, eri vuosisatojen rajankäyntihankkeita ja karttakuvauksia sekä lopuksi pohjoisten yhteisalueiden jakoa niitä hallinneiden valtakuntien kesken 1820-1830 -lukujen vaihteessa. Teosta täydentää värivalokuvaliite sekä aluetta esittävät seitsemän aluetta karttanäytettä (vuosilta 1570-1750, kauppaneuvos Veli Aineen ja hänen puolisonsa Eila Aineen karttakokoelmasta).

Kirjoittaja Voitto Valio Viinasella on konkreettista tuntumaa aiheeseensa: hän on entinen ylitorniolainen rajaylivääpeli. Aktiiviaikoinaan Ivalon rajavartiostossa Viinanen kiinnitti huomiota vanhoihin rajapyykkeihin, joita esiintyi Inarijärven koillis- ja pohjoispuolella. Viinasen tutkimustyö rajaolojen muutoksista pohjaa sekä omakohtaiseen maastontuntemukseen ja paikallisten asukkaiden asiantuntemukseen että mm. professori Kyösti Julkun tuella tehtyyn tutkimustyöhön. Raja-asiakirjojen lisäksi kirjoittaja on liikkunut maastossa ja valokuvannut eri-ikäisiä ja eri tarkoitukseen rakennettuja rajapyykkejä. Teoksessa onkin läsnä historiantutkimuksen, nimistöntutkimuksen, kielitieteen, muistitiedon ja käytännön maastontuntemuksen välinen jännite, sekä rikkautena että ongelmana.

Ulkopuoliset kiinnostuivat jo varhain Inarin alueen taloudellisista mahdollisuuksista. Paikallisten valtakuntien lisäksi lähialueilla vaikuttivat myös englantilaiset ja hollantilaiset, jotka perustivat rantamaille kauppapaikkojaan. Arkangelin merisatama oli 1500-luvulta lähtien tärkeä liikenteen solmukohta, ja myös ortodoksinen kirkko kasvatti valtaansa alueella, kun sinne perustettiin Petsamon luostari. Samoihin aikoihin Kustaa Vaasa pyrki voimistamaan valtakunnan pohjoisia verotuloja. Eri suunnilta tulleet verottajat joutuivat ristiriitoihin ja valtataisteluihin toistensa kanssa – tuolloin kuten usein myöhemminkin. Poliittiset, taloudelliset ja uskonnolliset eturistiriidat johtivat yhteydenottoihin raja-alueilla, jolloin muun muassa Petsamon luostari tuhoutui ruotsalaisten hyökkäyksessä.

Täyssinän rauhassa 1595 Ruotsi ja Venäjä sopivat pohjoisistakin rajanvedoista, joiden tarkoituksena oli määritellä lapinkylien verotusoikeus. Eturistiriitojen vuoksi rajaa ei lopulta käyty pohjoisessa loppuun saakka. Viinasen mukaan maiden rajaksi vakiintui Kemin ja Kuolan lapinkylien välinen raja, jonka valvonta oli paikallisten asukkaiden intresseissä. Varsinainen raja poikkesi siis historiallisissa kartoissa esiintyvästä suorasta rajaviivasta, joka on merkitty Maanselän Iivaarasta suoraan Inariin ja edelleen Jäämereen.

Ruotsi koetti säilyttää jalansijan Jäämerellä, mutta menetti vaikutusvaltaansa Tanskalle 1600-luvun alkupuolella. Laatimissaan kartoissa Ruotsin edustajat kuitenkin pyrkivät esittämään omistusalueensa laajemmiksi kuin mitä sopimuksista tarkkaan ottaen voisi päätellä. Varsinkin 1700-luvulta lähtien rajapyykit, paikannimet ja maininnat rajapaikoista antavat mahdollisuuden selvitellä sitä, miten rajat käytännössä kulkivat.

Viinanen tekee hyvin työlästä ja haastavaa selvitystyötä. Vanhoissa kartoissa ja nimissä on monenlaisia epävarmuuksia. On kiinnostavaa, miten monet eri kansallisuuksia edustavat retkueet ovat käyneet tutustumassa pohjoisen luonnonvaroihin ja laatineet karttojaan, yllättävänkin yksityiskohtaisesti. Niissä on silti myös melkoisia maantieteellisiä heittoja. Paikannimistö – esimerkiksi rajapaikkaa mahdollisesti merkitsevät nimet – ovat tutkimusaineistona aina melkoinen ongelma. Sama ongelma koskee rajapyykkejä: kiviladelmia on voitu siirtää, muuttaa ja rakentaa uudestaan.

Viinasen mukaan karttalinjausten ja kivilatomusten vertailu osoittaa, että Inarijärven koillis- ja pohjoispuolelle linjatut rajapyykit on pystytetty 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ne perustuvat vallinneeseen Ruotsin Länsipohjan lääninrajaan, joka esiintyy myös aikakauden kartoissa samoilla seuduin. Lisää latomuksia saattaisi löytyä nykyisen Venäjän puolelta. Motiivina rajanvedolle Viinanen toteaa Ruotsin halun merkitä rajansa sekä Tanskaa että Venäjää vastaan, tueksi uusille rajankäynneille. Ruotsi menetti kuitenkin pian tämän rajansa, kun Suomen alue siirtyi Venäjän haltuun ja pohjoisia yhteisalueita ryhdyttiin jakamaan 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Ruotsin kanssa unioniin päätynyt Norja oli rajanvedosta erityisen kiinnostunut. Hiukan myöhemmin käytiin raja myös Suomen ja Venäjän välillä.

Paikalliset asukkaat eivät aina saaneet ääntään kuuluville, kun rajalinjauksista päätettiin. Valtakunnallisella tasolla saatettiin sopia esimerkiksi, että tiettyjen kylien lappalaisväestö oli velvollinen muuttamaan rajan yli Venäjälle ja sen verotuksen alaiseksi. Tällaiset sopimukset eivät myöskään olleet kovin menestyksekkäitä. Kolttasaamelaiset esittivät oman näkemyksensä vieraiden rajanjakajien arvovallasta repimällä alas rajapyykit, joiden he katsoivat loukkaavan vanhoja, osin kirjallisestikin vahvistettuja kalastusoikeuksiaan. Paikallistasolla vanhoja rajoja noudatettiin pitkään virallisten päätösten jälkeenkin. Rajanvedot vaikeuttivat silti saamelaisten mahdollisuuksia vaihtaa asuinpaikkaa vuodenkierron mukaan.

Inarin rajahistoria I tarjoaa parhaimmillaan kiinnostavia oivalluksia siitä, miten eri näkökulmat voivat auttaa tutkijaa selvittämään vanhoja rajalinjoja. Itseäni kiinnosti erityisesti se, miten karttakuvaukset ja rajalatomukset tulkitsivat rajalinjoja kulloisenkin valtakunnan omien etujen mukaisiksi. Karttoja ja rajapyykkejä siis laadittiin rajavaateiden tueksi, sen sijaan että sovittu raja olisi ollut ohjenuorana karttojen ja rajapyykkien tekijöille.

Yksittäisten paikannimien ja niiden merkitysten tavoittaminen vaatii tarkkavaisuutta, ja toteankin tässä mielihyvin tai -pahoin olevani jäävi ottamaan kantaa yksittäisiin nimi- ja paikkatulkintoihin. Teos ei loppujenkaan lopuksi ole ihan keveä lukijalle, joka ei kovinkaan hyvin tunne alueen maantiedettä. Teksti on usein mutkikasta. Kirja palvellee ennen kaikkea rajankäynnin historiaan tai paikallismaastoon jo perehtyneitä tai siitä erityisen kiinnostuneita lukijoita. Samalla se muistuttaa siitä, että askarruttavia rajankäyntejä löytyy myös ja nimenomaan Pähkinäsaaren rauhan rajojen pohjoispuoleltakin.