Roomalaiselta puhujalta, poliitikolta ja filosofilta Marcus Tullius Cicerolta on säilynyt jälkimaailmalle poikkeuksellisen laaja tuotanto, johon kuuluu filosofisia tutkielmia, oikeus- ja poliittisia puheita sekä retoriikan teoriaa ja historiaa käsitteleviä teoksia.

Mutta Ciceroa ei tunneta vain poliitikkona ja filosofina hänen kirjoitustensa perusteella. Hänet tunnetaan myös henkilönä ja persoonallisuutena säilyneen laajan kirjekokoelmansa perusteella.

Itse asiassa tuskin ketään antiikin ihmistä tunnetaan henkilönä niin hyvin kuin juuri Ciceroa. Tämä käy hyvin ilmi hänen valtiomiesvuosiensa kirjeistä, jotka Veli-Matti Rissanen on suomentanut. Kirjeet on julkaistu näyttävänä ja edustavana niteenä.

Ciceron yli 900 kirjeen kokoelma sisältää jonkin verran myös hänen vastaanottamiaan kirjeitä. Suomennos sisältää näistä 401 kirjettä kronologian mukaisessa järjestyksessä. Perinteellisesti kirjeet on jaettu neljään ryhmään vastaanottajan mukaan: kirjeet Atticus-nimiselle ystävälle (ad Atticum), kirjeet ystäville (ad familiares), kirjeet Quintus-veljelle (ad Quintum fratrem) ja kirjeet Brutukselle (ad Brutum). Kirjeiden pituus vaihtelee muutaman rivin mittaisesta usean sivujen pituisiin.  Mukana on jopa 14-sivuinen Quintus-veljelle osoitettu kirje (n:o 32), joka on suoranainen tutkielma velvollisuuksista (kuten Marcus-pojalle kirjoitettu tutkielma De officiis, Velvollisuuksista). Samoin voidaan mainita 12-sivuinen kirje (163) Publius Lentulukselle; siinä Cicero tekee selkoa omasta toiminnastaan valtiomiehenä, ja viittaa samalla arvostamaansa Platoniin.

Ciceron kirjeet sisältävät myös useita mainintoja kirjeestä ja kirjeenkirjoituksesta tavallaan instituutiona: kirjeiden kirjoittamisesta, niiden odottamisesta ja kuriirien käytöstä. Myös kirjeiden sieppaamista oli syytä varoa. Ciceron kirjeet valaisevatkin kiinnostavalla tavalla tuonaikaisia kirjeisiin liittyviä käytänteitä.

Tämän suomennoskokoelman kirjeet valaisevat ennen kaikkea Ciceron poliittista ja sotilaallista toimintaa marraskuusta 68 eaa. heinäkuuhun 48 eaa. Ajan poliittisen toiminnan kiihkeyttä osoittaa se, että suomentajan johdannossaan esittelemistä 89:stä Ciceron tuttavasta yli 20 koki väkivaltaisen kuoleman.

Eräät Ciceron ystävät saattoivat tosin viettää rauhallista elämää, kuten Marcus Marius, jota suomentaja on luonnehtinut viehättävästi: ”Oli sivistynyt ja eleli rauhassa Napolinlahden-huvilallaan.”

Kirjeet tarjoavat monipuolisen kuvan Rooman poliittisesta toiminnasta, jossa keskeisiä hahmoja Ciceron  itsensä ohella ovat etenkin Gnaeus Pompeius Magnus, Marcus Junius Brutus, Gaius Julius Caesar ja Claudiuksen suvun jäsenet. Viimeksi mainittuihin kuului Publius Clodius, joka saa Cicerolta monenlaisia moitteita ja syytöksiä.

Kirjeissä on myös paljon pohdintaa siitä, miten missäkin tilanteessa tulisi menetellä. Esimerkiksi vuonna 49 Cicero laskelmoi (kirje 380), miten Caesarin suhteen pitäisi menetellä:

Väistämättä käy joko niin – kuten eniten toivon – että Caesar ajetaan pois Hispaniasta tai että sota pitkittyy tai että hän ottaa haltuunsa Hispanian provinssit, kuten hän tuntuu uskovan. Jos hänet ajetaan pois, kuinka mieluisa tai kunniakas on saapumiseni Pompeiuksen luo, kun itse Curio kai siirtyy hänen puolelleen? Jos sota venyy, mitä odottaisin ja kuinka kauan? On vielä sekin mahdollisuus, että jos häviämme Hispaniassa, pysyttelen hissukseen.

Cicero miettii myös Caesarin mahdollisen voiton seurauksia:

Jos hän voittaa, nähdäkseni edessä on verilöyly, käydään yksityisen omaisuuden kimppuun, maanpakolaiset pääsevät palaamaan, velat perutaan, virat menevät häikäilemättömimmille ja seuraa yksinvalta, joka on sietämätöntä paitsi roomalaiselle myös jopa persialaiselle.

Cicero on tietoinen poliittisen toiminnan vaikeuksista ja epävarmuudesta. Kriisin keskellä olevalle kansantribuuni Gaius Curiolle hän kirjoittaa (kirje 232):

Mielessäsi varmasti on, miten suuri merkitys politiikassa on olosuhteilla, miten tilanteet vaihtelevat, miten epävarmoja ovat lopputulokset, miten häilyviä ihmisten toiveet, miten paljon petollisuutta ja turhuutta on elämässä.

Cicerolle itselleen tuotti erityistä harmia toimiminen Kilikian prokonsulina; Kilikia oli, kuten hän toteaa kirjeessä 212, ”kurja ja ikiajoiksi täysin tuhottu provinssi”. Kirjeestä Atticukselle (211) puolestaan ilmenee, että toiminta Kilikiassa ei antanut tarpeeksi tilaa Ciceron älylle ja hänen ”tarmonsa riennolle”. Kun Pompeiuksella oli käytössään valtava armeija, Cicerolla oli ”vain nimellisesti kaksi laihaa legioonaa”. Cicero jatkaa: ”Sanalla sanoen en minä tätä kaipaa, vaan kaipaan elämää, forumia, Roomaa, kotiani.” Samalla hän pelkää, että hänen prokonsulikauttaan jatkettaisiin.

Rooman senaatin istunnot lienevät jälkimaailman mielikuvissa tehneet vaikutuksen ylevistä keskusteluista ja puheista ja sen mukaisesta käyttäytymisestä. Ciceron todistuksen mukaan tilanne oli toisinaan aivan päinvastainen. Kirjeessään (103) veljelleen Quintukselle Cicero kuvailee 7. helmikuuta vuonna 56 pidettyä senaatin istuntoa:

Pompeius piti puheen tai ainakin halusi pitää. Heti näet, kun hän nousi pystyyn, Clodiuksen kätyrit nostivat äläkän, ja koko puheen ajan häntä häirittiin paitsi huudoin myös herjauksin ja solvauksin. Kun hän oli lopettanut – ja hän oli kyllä todella urhea, ei hätkähtänyt vaan sai sanotuksi kaiken, mitä halusi, ja toisinaan jopa onnistui saamaan aikaan hiljaisuuden arvovallallaan – niin, kun hän siis oli lopettanut puheensa, Clodius nousi ylös. Hän sai meikäläisiltä vastaansa (sillä olimme päättäneet maksaa samalla mitalla) sellaisen huutomyrskyn, ettei hän hallinnut mieltään, kieltään eikä ilmeitään. Tätä kesti puoli kahteen saakka – Pompeius oli päättänyt puolenpäivän aikoihin – ja Clodiusta ja Clodiaa solvattiin kaikin tavoin ja päälle päätteeksi vielä todella hävyttömillä runosäkeillä.

Ciceron kuvaus tilanteesta jatkuu vielä tämän jälkeenkin vuolaana.

Kirjeissään Cicero tuo selvästi esille tasavaltalaiset näkemyksensä – hän pelkää Caesarin tavoittelevan yksinvaltiutta. Samalla tulee esille hänen rauhantahtoisuutensa ja myös humanitas-ajatuksen ihanteet. Hän korostaa myös olevansa keskitien kulkija.

Kirjeen luonteeseen kuuluu omista asioista kertominen ja siihen liittyen minä-muodon käyttö. Cicerolla minä-muoto tuleekin usein esille hänen painottaessaan omia ansioitaan. Samalla hän kantaa huolta jälkimaineestaan: ”Mitä minusta mahdetaan historiankirjoissa sanoa vuosisatojen päästä? Tämä minua kyllä huolettaa enemmän kuin aikalaisteni juorut” (kirje 34). Tosin hän samassa, Atticukselle osoitetussa kirjeessä huudahtaa myös: ”huomaa, kuinka turhamainen olen!” Hän ei myöskään kaihda mainita mielestään kokemiaan vääryyksiä, eli kuten hän Gnaeus Magnukselle kirjoittaa (337D):

Muistin, että vain minä olin saanut kärsiä ankarimmat ja julmimmat rangaistukset valtion hyväksi tekemistäni suurista palveluksista ja vain minä – jos olisin loukannut häntä, jolle oli tarjottu toista konsulikautta ja mahtavaa triumfia, vaikka olimme jo tarttuneet aseisiin – joutuisin käymään samat taistelut uudelleen; minun persoonani näyttää siis olevan jollain tapaa suosittu hyökkäyskohde kelvottomille kansalaisille.

Kaikesta minäkeskeisyydestä ja turhamaisuudesta huolimatta Cicero pystyy osoittamaan myös empatiaa muita kohtaan. Erityisesti hän on kiintynyt perheeseensä, vaimoonsa Terentiaan (joskin avioliitto myöhemmin päättyi eroon) ja ennen kaikkea tyttäreensä Tulliaan. Tullian kuolema oli suuri menetys Cicerolle, mutta ajallisesti se sijoittuu nyt käsillä olevaa kokoelmaa myöhempään aikaan. Sihteeri Tiron terveydestä Cicero kantaa huolta, kuten useasta kirjeestä ilmenee.

Cicero ei kaihda tuomasta esille kreikkalaisen kulttuurin arvostustaan ja omaa velkaansa kreikkalaisille eli kuten hän kirjoittaa laajassa kirjeessä 32 veljelleen Quintukselle:

En näet häpeä sanoa – varsinkaan kun elämäni ja saavutukseni eivät anna mitään sijaa epäilyille toimettomuudesta ja joutavuudesta – että kaikki saavutukseni ovat velkaa niille harrastuksille sekä tieteille ja taiteille, jotka olemme perintönä saaneet Kreikan kirjallisuuden ja oppien välityksellä.

Mutta oman aikansa kreikkalaisista Cicerolla on perin negatiivinen käsitys, eli kuten hän samassa kirjeessä toteaa:

On varottava myös läheistä ystävyyttä jopa kreikkalaisten kanssa, paitsi niiden ani harvojen kanssa, jotka kenties ovat vanhan Kreikan arvoisia. Nykyään sangen monet heistä ovat petollisia ja epäluotettavia ja pitkällinen orjuus on opettanut heitä liialliseen mielistelyyn. Tarkoitan, että heihin kaikkiin pitää suhtautua hyväntahtoisesti ja luoda vieraanvaraisuuden ja ystävyyden siteitä kaikkein parhaimpien kanssa, mutta liian läheiset suhteet heihin eivät ole kunniallisia eivätkä luotettavia, sillä he eivät uskalla vastustaa toiveitamme ja kadehtivat paitsi roomalaisia myös kansalaistovereitaan.

Toisessa Quintukselle osoitetussa kirjeessä (55) Cicero toteaa olevansa kurkkuaan myöten täynnä

heidän huikentelevuuttaan, liehittelyään ja sitä, että heidän mielensä eivät noudata velvollisuuksia vaan muuttuvat tilanteen mukaan.

Kirjeessä 32 on myös Ciceron sattuva luonnehdinta yleensä ihmisluonteesta:

Kunkin ihmisen luonne on teeskentelyjen verhon peittämä, tavallaan kuin huntujen alla. Kasvot, silmät ja ilmeet valehtelevat hyvin usein mutta puhe kaikkein useimmin.

Mikäli Ciceron kirjekokoelmaa lukee kirje kirjeeltä alusta loppuun, poliittisten ja sotatapahtumien selostaminen, etenkin jos samalla täytyisi hahmottaa tapahtumien kokonaisuus, saattaa hyvinkin olla uuvuttavaa, ellei lukija ole erikoistunut Rooman tasavallan loppuajan historiaan. Niinpä aina ovatkin tervetulleita sellaiset kohdat, joissa Cicero puhuu aivan muista asioista. Tässä mielessä erityisen kiinnostava on edellä mainitulle Marcus Mariukselle lähetetty kirje 128, jossa Cicero käsittelee näytäntöjä. Hän arvostelee näyttelijä Aesopusta (Aisoposta) ja kysyy sitten:

Mitä viihdyttävää on siinä, että Klytaimnestrassa on kuusisataa muulia tai Troijan hevosessa kolme tuhatta krateeria tai jos jossain taistelussa jos jonkinlaista jalka- ja ratsuväen asetta?

Aivan erityisesti Ciceron arvostelu kohdistuu gladiaattori- ja eläintaisteluihin:

Mutta voiko sivistynyt ihminen iloita nähdessään väkivahvan eläimen raatelevan heikon ihmisen riekaleiksi tai hienon eläimen joutuvan metsästyskeihään lävistämäksi?

Ciceron julmiin näytäntöihin kohdistama arvostelu ennakoi kristillisen kirjailijan Tertullianuksen (n. 155 – n. 220) teosta De spectaculis (Näytännöistä), jossa tuomitaan kaikenlaiset näytännöt ja joka puolestaan ennakoi myöhempinä aikoina kristittyjen teatteria kohtaan tuntemaa epäluuloa. Tunnettu on myös kirkkoisä Augustinuksen Confessiones (Tunnustukset) -teoksessa oleva kuvaus Alypiuksesta, jonka ”kiihkeä, tyhjänpäiväinen teatterielämä” oli ahmaissut pyörteisiinsä ja josta oli tullut sirkushullu.

Varsin paljon Cicero kertoo kirjeissään myös huviloiden ja maatilojen ostamisesta jättämättä hintojakaan mainitsematta. Hän puhuu myös huviloiden arkkitehtuurista ja kaunistamisesta.

Ciceron kirjeiden tyyliä värittävät toisinaan vertaukset ja metaforat. Atticuksen teosta ja omia teoksiaan hän luonnehtii kuvakieltä käyttäen (kirje 29):

Vaikka teoksesi, jota olen ilolla lukenut, vaikutti minusta hieman hiomattomalta raakileelta, niin kuitenkin juuri koristelemattomuus teki siitä koristeellisen, aivan kuten naisten katsotaan tuoksuvan hyvältä sen takia, etteivät tuoksu miltään. Minun kirjani taas on tyhjentänyt Isokrateen hajuvesikaapin, hänen oppilaidensa tuoksurasiat ja käyttänyt loppuun jotkin Aristoteleen ehosteetkin.

Kirjeessä 32 Aasia on suuri, täynnä oleva teatteri, ”niin asiantunteva ja akustiikaltaan niin erinomainen, että huudot ja äänet kantautuvat aina Roomaan saakka.” Pariin otteeseen Cicero käyttää myös antiikin kirjallisuudesta muuten tuttua valtiolaiva ja perämies -vertauskuvaa. Sen muunnelma on esimerkiksi seuraava, laajassa Lentulukselle osoitetussa kirjeessä (163) oleva jakso:

Purjehduksessa vaaditaan taitoa antaa myrskytuulelle myöten, vaikka ei pääsekään satamaan, mutta kun sinne voi päästä kääntämällä kurssia, olisi hullua haaksirikon uhalla mieluummin pitää alkuperäinen kurssi kuin muuttaa sitä ja päästä toivottuun määränpäähän. Samoin meidän kaikkien, jotka hoidamme valtion asioita, on pidettävä päämääränä kunniallista rauhaa – asia, josta olen hyvin usein puhunut – ja päämäärämme on oltava aina sama, mutta meidän ei tarvitse sanoa aina samoja asioita.

On erinomaista, että Ciceron kirjekokoelmassa on säilynyt myös hänen vastaanottamiaan kirjeitä. Esimerkiksi tammikuussa 62 Gallia Cisalpinan prokonsuli Quintus Metellus Celer kirjoitti Cicerolle tuohtuneen kirjeen (12), jossa hän totesi:

Koska teidän toimintanne tässä ei ole ollut järkevää eikä, toisin kuin esi-isillä, pitkämielistä, ei ole ihme, jos tulette katumaan.

Metellus itse vakuutti Ciceron toiminnasta huolimatta olevansa tehtävänsä arvoinen:

Perheeni tuska ja yhdenkään miehen väärämielisyys eivät kuitenkaan saa minua hylkäämään valtiota.

Cicero reagoi Metelluksen kirjeeseen pitkällä selittelevällä kirjeellä (14), jossa hän korosti itse olevansa valtion ylin ystävä. Kun Cicero oli kirjoittanut elokuussa 50 mielistelevän ja ystävyyttä vakuuttavan kirjeen (280) Appius Claudius Pulcherille, hän seuraavassa kuussa sai kirjeen (281) Marcus Caelius Rufukselta, joka kutsui Appius Pulcheria miehistä kiittämättömimmäksi, kitupiikiksi ja apinaksi.

****

Veli-Matti Rissanen, joka aikaisemmin on suomentanut Ciceron teokset De legibus  (Laeista) ja Tusculanae disputationes (Keskusteluja Tusculumissa) ja myös tutkinut Ciceroa, on tehnyt suurtyön suomentaessaan Ciceron valtiomiesvuosien kirjeet. Suomennos on kauttaaltaan sujuvaa ja selkeää tehden myös oikeutta Ciceron tyylille. Muutamat kankeudet, kuten ”olin varma hänen näkevän sinut”, ja eräät oikoluvussa tekemättä jääneet korjaukset eivät suuremmalti häiritse laajassa kokonaisuudessa.

Eräistä sanavalinnoista voidaan luonnollisesti keskustella, esimerkiksi onko luppoaika sopiva vastine latinan sanalle otium, joka tarkoittaa valtiollisista toimista vapaata kirjallisille harrastuksille omistettavaa aikaa. Voi myös kysyä, onko puhuminen herrasmiehestä liian anakronistista, vaikka englantilaisen gentleman-ihanteen taustalla onkin antiikin ihanteita.

Atticukselle osoitetussa kirjeessä (10) olevan ilmauksen peto /…/ ut me existimes humanitate esse prohibitum, ne contra amici summam existimationem  /…/ venirem on Rissanen kääntänyt sinänsä sujuvasti: ”Pyydän sinua /…./ uskomaan, että herrasmiehenä en voinut asettua  /…/ äärimmäisen hyvämaineista ystävääni vastaan”;  suomennos jää vaille Cicerolle tärkeää sanaa humanitas; kömpelö sananmukainen käännös olisi:

”Pyydän, että katsoisit inhimillisyyden kieltävän minua asettumasta ystäväni korkeinta mainetta vastaan”.

Kirjeessä 157 käännöksen ”Kuin herrasmies” vastineena latinassa on humaniter. Toisaalta käännös (kirje 44) ”yltiökaupunkilaiset herrat”, latinaksi perurbani, on herkullinen. Ilmaus ”Kaiken A ja O” (kirje 157) on sattuva käännös Ciceron käyttämälle kreikkalaiselle ilmaukselle prōra prumna, joka on mainittu selityksissä, tosin painovirhe on muuttanut prōra-sanan prōpa-muotoon; samalla olisi ollut aiheellista mainita, että kreikan sanat merkitsevät laivan keulaa ja peräosaa.

Suomennokseen liittyy myös valaiseva johdanto sekä selityksiä runsaan viidenkymmen sivun verran. Joissakin kohdissa olisi toivonut vieläkin seikkaperäisempiä selityksiä, mutta se olisi entisestään paisuttanut nyt jo kovin laajaa teosta.  Esimerkiksi nimet Rhinton ja Sampsiceramus jäävät selittämättä. Ajan poliittisista toimijoista parissa kirjeessä mainittu Hirrus, ts. Gaius Lucilius Hirrus jää selittämättä (kun kirjeiden jälkimmäinen nide ilmestyy, siihen onkin syytä liittää täydellinen nimihakemisto). Ehkä myös eräänlaista sekoitusmaljaa tarkoittava sana krateeri olisi ansainnut selityksen. Jonkinlainen epäjohdonmukaisuus on siinä, että kirjaluettelossa mainitaan Caesarin Gallian sota Hannes Korpi-Anttilan suomennoksena, mutta selityksissä (s. 628) on käytetty vanhempaa Gunnar Ranckenin suomennosta. Lopussa oleva aikataulukko on hyödyllinen.

Erästä ratkaisua voi ihmetellä. Ciceron käyttämät kreikankieliset sitaatit on tekstissä esitetty suomeksi, mutta selityksissä ne ovat kreikaksi kahteen kertaan, sekä kreikkalaisin aakkosin että transkriboituina. Transkriboinnit ovat tuiki tarpeettomia, sillä kreikkaa osaava ei niitä tarvitse, kreikkaa osaamattomille puolestaan niistä on yhtä vähän apua kuin kreikkalaisin aakkosin kirjoitetuista teksteistä. Transkribointien saaman tilan olisi hyvin voinut käyttää selitysten laajentamiseen.

Valtiomiesvuodet kattavan kirjekokoelman jälkeen jää kiinnostuneena odottamaan Ciceron viimeisten vuosien kirjeenvaihtoa. Sitä odottaessa kannattaa kirjeiden ensimmäisen niteen ohella lukea Kalle Knaapin, Veli-Matti Rissasen ja Minna Seppäsen toimittamaa teosta Tullius noster. Kirjoituksia Cicerosta (Turku: Faros, 2015), samoin Ciceroa ja hänen kirjeittensä löytäjää Petrarcaa koskevat jaksot Teivas Oksalan teoksesta Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humanisteja (Espoo: Weilin & Göös, 1986).