Poliittinen tv-satiiri: viihdettä, journalismia vai propagandaa?

Poliittinen satiiri on eri puolilla maailmaa yleistymässä oleva viestinnän muoto. Osaammeko tunnistaa ja tulkita, mitä meille puhutaan naurun avulla? Janne Zareffin Kuinka vallalle nauretaan käsittelee suomalaisessa televisiossa esitettyä poliittista satiiria ja tarjoaa helppolukuisen tietopaketin monimutkaiseen aiheeseen.

Zareff, Janne: Kuinka vallalle nauretaan – Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa. Gaudeamus, 2020. 271 sivua. ISBN 978-952-345-075-2.

Kuinka vallalle nauretaan on yleistajuinen tietokirja, jonka tavoitteena on koota yhteen suomalaisen poliittisen tv-satiirin historia sekä avata eri näkökulmista, mitä poliittinen televisiosatiiri on ja miten se on toiminut osana suomalaista julkista keskustelua.

Kirjan tekijä Janne Zareff on poliittisten tv-sarjojen käsikirjoittaja, joka on tutkinut väitöskirjassaan journalismin ja huumorin suhdetta. Poliittinen tv-satiiri on aiheena niin monitahoinen ilmiö, että jo tutkimusaineiston valinnassa on ollut omat haasteensa. Poliittista satiiria voi nimittäin esiintyä vaihtelevassa määrin hyvin monentyyppisissä ohjelmissa. Kuinka paljon sitä pitää olla, että ohjelmasta voidaan puhua poliittisena satiirina? Entä missä kulkee viihteen ja poliittisen satiirin raja?

Kirjan sisältö jakaantuu kahdeksaan lukuun, joissa määritellään käsiteltävänä oleva ilmiö, kuvataan sen historiaa, kerrotaan siihen kohdistuneesta sensuurista, tehdään rajanvetoa komedian ja journalismin välillä, avataan poliittisen tv-satiirin naurun aiheita sekä käsitellään naurun tehtäviä ja roolia vallankäytön muotona. Tekijän rento kirjoitustapa ja runsas esimerkkien käyttö vaikuttavat päällisin puolin leppoisalta jutustelulta, mutta jokaisessa luvussa on tiukkaa analysoitua tietoa tarjoava kova ydin.

Poliittisen tv-satiirin traditio on oletettua vahvempi

Kirjan alussa siteerataan eräitä tunnettuja satiirikkoja, joiden mielestä poliittisen tv-satiirin traditio on Suomessa heikko tai olematon. Poliittinen tv-satiiri syntyi Britanniassa vuonna 1962 osana lehdistössä ja teatterissa näkynyttä suurta satiiribuumia. Zareff osoittaa, että Suomi on itse asiassa ollut lajin kehityksessä kansainvälisesti katsoen hyvin mukana. Hän jakaa kotimaisen poliittisen tv-satiirin kehityksen neljään ajanjaksoon.

BBC esitti vuosina 1962–1963 That Was the Week That Was -nimistä satiirista viihdeohjelma, joka oli lajityypissään ensimmäinen Britanniassa.

 

Ensimmäisen, vuodesta 1964 alkaneen ja viitisen vuotta jatkuneen ”viihdevinoilun” aikakaudella vallanpitäjien pilkka oli siroteltu harmittoman, viihteellisen komiikan sekaan ja siinä varottiin menemästä kohtuuttomuuksiin. Siitä huolimatta satiiri vaiennettiin 1970-luvun taitteessa yhdessä muun, liian poliittisena pidetyn ohjelmiston kanssa.

”Satiirin renessanssi” alkoi vuonna 1976, jolloin useat, lyhyen ajan sisällä ilmestyneet tv-sarjat veivät poliittista satiiria nopein harppauksin eteenpäin. Aikakausi päättyi varhaisella 1980-luvulla, tällä kertaa ilman mitään ilmeistä syytä. Satiirisarjat vain hävisivät televisiosta ilmeisesti siksi, että tekijät olivat kiinnostuneempia muista komedian muodoista.

”Satiiribuumi” alkoi vuonna 1990 ja on jatkunut aina tähän päivään asti. Varsinainen satiiribuumin vuosikymmen oli 1990-luku, joka tuotti suuren suosion saaneita satiirisarjoja toinen toisensa perään. Sitä seurasi välittömästi ”uuden vuosituhannen satiirin aika”, jonka kuluessa satiirikerronnan monimuotoistuminen on jatkunut edelleen. Kirjassa esitellään runsaasti kunkin ajanjakson tv-satiireja ja niiden ominaispiirteitä.

Suomalaisen tv-satiirin historia esitetään kirjassa selkeästi ja monipuolisesti, joskin sen kytkeytyminen esimerkiksi lehdistön, elokuvien ja teattereiden poliittiseen satiiriin eri aikakausina jää vielä tarkemmin valaisematta.

Tekijät hakevat rajojaan itsesensuurin miinakentällä

Vallalle ei voi julkisuudessa nauraa täysin vapaasti.  Zareff jakaa poliittisen tv-satiirin sensuurin viralliseen sensuuriin, epävirallisen sensuuriin ja itsesensuuriin. Hänen mukaansa poliittisen tv-satiirin sensuroimisen historia on Suomessa pääasiassa itsesensuurin tuottamisen historiaa.

Virallinenkaan sensuuri ei ole ollut suomalaiselle vallankäytölle vierasta. Poliittisten voimasuhteiden mukaan valittu Yleisradion television ohjelmaneuvosto päätti vielä 1960- ja 1970-luvuilla, mitä katsojille voitiin esittää. Poliittisen vallan käyttäjät vahtivat tuolloin omaa reviiriään tiukasti, eikä satiirin tekijöille haluttu antaa tilaa.

Ohjelmaneuvoston tehtäviä rajattiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin poliitikkojen ote Yleisradiosta alkoi hellittää. Kaapeliverkot, satelliittiantennit ja videonauhurit aiheuttivat sen, että kaikkea televisiosta näkyvää ei ollut enää teknisesti mahdollista valvoa. Lisäksi kansainvälinen tilanne lisäsi tarvetta kriittiselle sanankäytölle. Keskusteluilmapiiri muotoutui 1980-luvun mittaan poliittiselle satiirille aikaisempaa suotuisammaksi.

Nykyään suoranaista sensuuria ei Zareffin mukaan halua enää kukaan. Poliittisen satiirin tekijät joutuvat kuitenkin ottamaan huomattavia henkilökohtaisia riskejä tunnustellessaan sitä, missä epäselvät, mahdollisesti olemassa olevat rajat kulkevat. Naurun avulla esitetty kritiikki voi olla julkiseen keskusteluun sopivaa, selitettävissä olevaa tai sopimatonta. Moderni poliittinen satiiri elää ja hengittää sopimattoman ja selitettävissä olevan välisen rajan kartoittamisesta.

Zareff antaa selityksen myös sille, miksi suomalaiset poliitikot esiintyvät niin mielellään satiiriohjelmissa. Itsesensuurin tuottamisen ja siltä suojautumisen keinoista olisi kiinnostavaa tietää enemmänkin kuin mitä tässä kirjassa on ollut mahdollista kertoa.

Ylen Noin viikon studion  juontajat Eeva Vekki ja Anders Helenius. Kuva Ylen kuvapalvelu.

Poliittinen satiiri yhdistää viihdettä ja journalismia

Zareff korostaa poliittisen tv-satiirin määrittelyn vaikeutta, sillä rajatapauksia on paljon.  Kirja tuo kuitenkin selkeästi esiin satiirille ja erityisesti poliittiselle satiirille ominaisia piirteitä.

Kiteytettynä satiiri on kriittinen tapa katsoa maailmaa ja esittää se muille humoristisesta näkökulmasta. Satiirille on ominaista kriittisyys tai jopa aggressio jotain tai jotakuta kohtaan. Satiiri on siis aina kriittistä, mutta se ei välttämättä naurata tai ole ollenkaan hauskaa. Tässä kirjassa keskitytään kuitenkin naurattamaan pyrkivään satiiriin, sillä se on tv-satiirille tyypillistä.

Satiirin alalaji poliittinen satiiri on julkisen vallan, vallankäytön sekä vallankäyttäjien kritiikkiä huumorin avulla. Poliittinen on syytä ymmärtää laajasti vallan käyttämiseksi sellaisissa kysymyksissä, jotka vaikuttavat suureen määrään ihmisiä. Tässä kirjassa puhutaan kuitenkin pääasiassa poliitikoista, eli demokraattisesti valituista vallankäyttäjistä, joiden kohtelussa pyritään korostetusti tasapuolisuuteen.

Kirjassa tuodaan pitkin matkaa esiin poliittisen satiirin rajankäyntiä viihteen ja journalismin välillä. Isossa kuvassa näyttää siltä, että mitä tiukemmin poliittiseen satiiriin yhteiskunnassa suhtaudutaan, sitä enemmän se sekoittuu viihteeseen. Olojen vapautuessa se puolestaan alkaa lähentyä journalismia, jolloin kritiikki sidotaan vahvemmin todellisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Tällöin vitsien pohjaksi esitettyjen väitteiden tulee Zareffin mukaan ehdottomasti perustua olemassa oleviin todisteisiin, jotka mielellään myös esitetään.

Yksi tapa lähestyä poliittisen satiirin ominaispiirteitä on tarkastella siinä käytettyjä aiheita. Kirjassa esitellään seitsemän teemaa, jotka ovat kulkeneet poliittisessa satiirissa antiikista nykypäivään. Ne ovat vallankäyttäjien kieli, julkiset rituaalit, kulissien takaisen maailman paljastaminen, vääränlainen vallankäyttö, vallankäyttäjien henkilökohtaiset viat, eliitin etuoikeudet sekä kritiikittömät asenteet ja uskomukset, jotka liittyvät vallitsevaan asenneilmastoon.

Kirjassa viitataan satiirin ytimessä olevaan moraaliin, mutta ei käsitellä aihetta sen syvemmin, vaikka katsojan näkökulmasta juuri ”oikean” ja ”väärän” määrittäminen on tulkinnan kannalta tärkeää.

Poliittinen satiiri itsessään on vallankäyttöä

Poliittinen satiiri mielletään yleensä yhteiskunnallisen vallankäytön kritiikiksi ja vastavoimaksi, mutta tässä kirjassa huomioidaan, että poliittinen satiiri itsessään on myös vallankäyttöä. Tekijät käyttävät valtaa valitessaan satiirin aiheita, aiheisiin sopivia näkökulmia ja niitä kerronnan tapoja, joilla aiheita ja näkökulmia käsitellään.  Zareff painottaa, että nämä vallankäytön muodot tulee tiedostaa, vaikka harva poliittisen satiirin tekijä pyrkii aktiivisesti olemaan vallankäyttäjä.  Tekijöiden kannalta kaikkein vaikein kysymys on se, miten valittua aihetta ja näkökulmaa tulisi käsitellä.

Tekijöillä on valta kiinnittää yleisön huomio tiettyihin asioihin, mutta myös valtaa jättää joitakin aiheita nostamatta esiin. Nauramatta jättäminenkin on vallankäyttöä, sillä se voi joko vahvistaa tai marginalisoida ilmiöitä. Valittuihin aiheisiin otetaan väistämättä aina joku näkökulma, joka ei koskaan voi olla neutraali.  Parhaimmillaan satiirinen huumori haastaa totutut ajattelumallit sekä altistaa yhteiskunnan arvojärjestykset ja toimintatavat kritiikille. Se voi kuitenkin myös suojella totuttuja ajattelutapoja kritiikiltä ottaessaan lähtökohdakseen sellaisten yhteiskunnallisten toimijoiden pilkan, jotka pyrkivät muuttamaan olemassa olevia toimintatapoja.

Huumorin ymmärtämisen pitäisi olla osa medialukutaitoa, jotta kykenisimme tiedostamaan, mitä meille puhutaan naurulla. Kirja saavuttaa erinomaisesti tavoitteensa valaistessaan poliittisen tv-satiirin ja sen vaientamisen historiaa. Poliittista satiiria määritellään ja sen tekemistä käsitellään monipuolisesti ja kiinnostavasti. Sen sijaan poliittisen satiirin näkeminen osana julkista keskustelua vaatii vielä lisää tutkimusta, mielellään muistakin kuin tekijöiden näkökulmista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *