Islamin sanotaan usein täyttäneen kommunismin jättämän aukon lännen populaarissa uhkakuvastossa. Kylmän sodan jälkimainingeissa Samuel Huntington ennusti sivilisatoristen kulttuuri-identiteettien syrjäyttävän vanhat ideologiset vastakkainasettelut kansainvälisten konfliktien lähteenä, ja syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen teesi on alkanut vaikuttaa itseään toteuttavalta ennustukselta. Samalla kun länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin välinen vuorovaikutus on globalisaatioprosessien myötä jatkuvasti lisääntynyt, käsitys islamista on muotoutunut pitkälti ylikansallisten kriisien, väkivaltaisten ääriliikkeiden ja totalitaaristen valtiojohtajien hallitseman mediajulkisuuden kautta.

Näissä oloissa politiikantutkija Aini Linjakummun pyrkimys avartaa kuvaa islamista poliittisen toiminnan viittauspisteenä ja vaikutusvallan lähteenä on erittäin tervetullut. Mediakertomuksia hallitsee tavallisesti ääriliikkeiden julistama, länttä vastaan kohdistettu ”pyhä sota”, mutta Linjakummun kirjassa Islamin globaalit verkostot terroristit ja uskonnolliset johtajat asettuvat osaksi laajaa kirjoa ylikansallisia vallan ja vastavallan verkostoja. Koska nykyisten viestintävälineiden ansiosta verkostot ovat potentiaalisesti avoinna kaikille muslimeille, kirjoittaja näkee vaikutusvaltaisten toimijoiden piirin laajenevan sosiaalisista liikkeistä ja järjestöistä aina tutkijoihin, taiteilijoihin, internet-aktivisteihin ja tavallisiin bloggaajiin. Samalla koko islamin politisoitumisen suunta ja dynamiikka alkavat vaikuttaa monimutkaisemmilta ja vähemmän ennakoitavilta, kuin miltä länsimaiset populaarit tulkinnat saavat ilmiön usein näyttämään.

Linjakumpu määrittelee ”poliittisen islamin” kaikkena poliittisena toimintana, joka artikuloituu kyseisen uskonnon kautta. Uskonnon avulla voidaan paitsi tuottaa merkitystä poliittiselle toiminnalle ja oikeuttaa sitä, mutta myös rakentaa ylikansallista yhteisöä ja kollektiivista poliittista toimijuutta. Samalla islam itse asettuu poliittisen toiminnan ja erilaisten määrittelykamppailujen kohteeksi. Poliittisessa islamissa onkin vähintään yhtä paljon kyse islamin sisäisestä politisoitumisesta kuin islamilaisen ja ei-islamilaisen maailman välisestä suhteesta. Linjakumpu analysoi omissa luvuissaan al-Qaidan ylikansallista jihadia, Muhammed-pilakuvien julkaisusta alkuvuonna 2006 noussutta kansainvälistä kohua sekä internetissä vaikuttavia islamin ja muslimivaltioiden sisäistä muutosta ajavia vaihtoehtotoimijoita. Kirjan nimen mukaisesti tapauksia yhdistää niiden tulkitseminen ylikansallisen verkostopolitiikan ilmaisuina.

Teos lähestyy islamin politisoitumista tarkastelemalla sen historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ja siihen liittyvän toiminnan muotoja. Linjakummun tapausanalyyseistä nousee esiin erityisesti kolme laajaa ja toisiinsa liittyvää prosessia, jotka selittävät viimeaikaisia poliittisen islamin ilmiöitä. Ensiksi diaspora synnyttää uudenlaisia vastavoimia sekä ei-islamilaisiin, erityisesti länsimaisiin yhteiskuntiin että islamilaisten yhteisöjen sisälle. Se altistaa yhä suuremman joukon muslimeja erilaiselle ympäristölle ja uusille kokemuksille, merkitsee usein lisääntynyttä vapautta perinteisistä uskonnollisista auktoriteeteista ja tuottaa näin uudenlaisia uskonnollisia ja poliittisia tulkintoja. Toiseksi diasporaan liittyy läheisesti islamin yksilöllistymiskehitys (ijtihad). Yksilöllinen uskonnollinen kokemus ja tulkinta vahvistuvat suhteessa yhteisöllisiin uskonnon harjoittamisen ja tunnustamisen muotoihin. Kun uskonoppineiden perinteinen valta määritellä islamin ohjeita osin hellittää, myös erilaiset vähemmistöt löytävät islamin sisältä uutta tilaa. Samalla niiden suunnalta alkaa kummuta uudenlaisia vaatimuksia sekä islamin virallista tulkintaa kohtaan että muslimivaltioiden poliittiselle agendalle.

Kolmanneksi ylikansallinen verkostoituminen vahvistaa muslimien välistä vuorovaikusta yli rajojen. Sekä al-Qaida itsenäisistä soluista koostuvana rakenteena että Muhammed-pilakuvakriisin yhteydessä ilmennyt poliittinen aktivismi ovat Linjakummulle esimerkkejä ylikansallisesta verkostomaisesta toiminnasta. Internetillä on tärkeä rooli verkostojen kannalta, sillä se helpottaa niiden sisäistä viestintää ja koordinointia sekä antaa mahdollisuuden hetkellisiin projekteihin, solidaarisuuden osoituksiin ja identiteetin ilmauksiin. Internetiin liittyy myös islamin sisäisen keskustelun monipuolistuminen ja demokratisoituminen, sillä se tarjoaa areenan erilaisten tulkintojen ilmaisemiselle ja kohtaamiselle. Internetin avulla yksilöllistyneiden toisinajattelijoiden on helpompi löytää samanmielistä tukea, ja näin syntyy uusia ylikansallisia, verkostoituneita ja kuviteltuja yhteisöllisyyden muotoja.

Manuel Castellsin tuoreen Communication Power -teoksen (2009) tavoin myös Linjakummun verkostoanalyysi laajenee käsittelemään tunteita, yhteisöllisiä narratiiveja ja julkisuutta. Analysoidessaan poliittisen islamin ylikansallisia ilmiöitä Linjakumpu painottaakin diskursiivisten valtakamppailujen ja yhteisöllisten kertomusten merkitystä. Al-Qaidan julkisessa viestinnässä korostuu yksilöllisen jihadin narratiivi, joka kutsuu jokaista muslimia yhteiseen taisteluun vääräuskoisia vastaan. Islamiin liittyvissä ylikansallisissa kulttuurikiistoissa on puolestaan uusinnettu kollektiivisen uhriutumisen narratiivia, jossa vedotaan muslimien yhteiseen kokemukseen vuosisataisesta altavastaajan asemasta maailmanpolitiikassa. Vastaavasti islamin sisäiset vaihtoehtoliikkeet muotoilevat uusia uskonnollisia tulkintoja jakamalla kokemuksiaan verkossa.

Perinteisestä valtiokeskeisyyteen ja kansallisiin intresseihin perustavasta kansainvälisen politiikan näkökulmasta on usein vaikea ymmärtää sekalaisissa verkostoissa tehtävän identiteettityön tai ylikansallisten julkisuusskandaalien merkitystä. Kuten Linjakumpukin toteaa, Muhammed-kuvakiistan kaltainen poliittinen toiminta on luonteeltaan ohimenevää eikä välttämättä muuta poliittisia rakenteita tai valta-asetelmia. Silti siinä muovataan poliittista diskurssia ja siten poliittista toimintaympäristöä. Kun valtiot eivät verkostoyhteiskunnassa enää hallitse ylikansallista keskustelua ja julkisuutta, kansainväliseen politiikkaan tulee uudenlaista ennustamattomuutta. Poliittisessa islamissa on kysymys ennen kaikkea julkisen tilan hallinnasta ja vastatilojen rakentamisesta; tarkoituksena on luoda yleismaailmallista tarinaa, jossa muotoutuu islamilainen kamppailu olemassaolosta.

Tässä yhteydessä Linjakumpu puolustaa tutkijoiden usein karttamaa sivilisaation käsitettä yhteiskuntatieteissä. Linjakummun mielestä sivilisaatiosta ja kulttuureista on niiden ongelmallisuudesta huolimatta voitava puhua myös tieteellisessä keskustelussa, koska ne joka tapauksessa ovat poliittisen toiminnan kohteita. Kahtiajakoa ”länsi vs. islam” käytetään artikuloimaan ryhmien välisiä suhteita konflikteissa, ja niinpä tätä puhetapaa on voitava tarkastella sen poliittisen ulottuvuuden kannalta. Mutta Linjakumpu muistuttaa myös, että vaikka sivilisaatioita ei voi poistaa politiikan todellisuudesta, niitä ei ole syytä pitää ehdottomana lähtökohtana, joka automaattisesti ohjaisi konfliktin osapuolten toimintaa. Kulttuurien välinen dialogi edellyttää, ettei toista osapuolta nähdä täysin yhteneväisenä.

Poliittisesti kuumista aiheistaan huolimatta Islamin globaalit verkostot välttää taitavasti moralismin sudenkuopat ja säilyttää viileän analyyttisen otteen. Tutkimus on arvokas sekä islamia koskevan kansalaiskeskustelun että yhteiskuntatieteiden näkökulmista: se valottaa kiinnostavasti viimeaikaisten konfliktien historiallisia ja poliittisia taustoja ja tarjoaa toisaalta esimerkkejä verkostoanalyysin mahdollisuuksista politiikan tutkimuksessa. Teos osoittaa, miten verkostoanalyysi auttaa ylittämään kansallisesti rajatun kehystyksen ylikansallisiin ilmiöihin ja tuomaan samalla keskusteluun uusia ulottuvuuksia. Toisaalta tutkimus jättää molemmista näkökulmista myös parantamisen varaa. Ajankohtaisen politiikan kannalta kiinnostavinta antia ovat islamilaisten liikkeiden ja islamin sisäisestä suunnasta käytyjen määrittelykamppailujen historialliset katsaukset, mutta nämä osiot jäävät kirjassa verrattain suppeiksi. Verkostoanalyysin näkökulmasta taas analyysin paikoittainen pinnallisuus jättää hieman väljän maun. Välillä tuntuu siltä, että Linjakumpu tyytyy lähinnä esittelemään erilaisia tutkimusmahdollisuuksia ja -näkökulmia käsittelemiinsä ilmiöihin sen sijaan, että hän pyrkisi syventämään analyysia tai muotoilemaan niistä omaa tulkintaansa.

Kirjan päättävää, islamin sisäisiä vaihtoehtoverkostoja käsittelevää lukua voi – erityisesti ääriliikkeiden ja kulttuuristen konfliktien hallitseman valtavirtajulkisuuden valossa – pitää lähes antropologisena puheenvuorona ”toiseudesta”. Luku käsitteellistää muslimimaailmaan liittyviä ilmiöitä kääntäen ne samalla länsimaisen tutkimuksen ja arkiymmärryksen kielelle. Linjakumpu luo kuvaa globaalista islamista, jossa on havaittavissa länsimaiden omasta lähihistoriasta tuttuja ilmiöitä: uskonnon sisällöstä käydään määrittelykamppailua, seksuaali- ja muut vähemmistöt kamppailevat oikeuksiensa puolesta, verkostoitumalla rakennetaan yksilöllistä ja kollektiivista toimijuutta ja valtaistumista, huumori toimii vastarinnan välineenä repressiivisten hallintojen oloissa; ja kaiken uskonnollis-poliittisen vallankäytön keskellä ”tavallinen” epäpoliittinen muslimi banalisoi uskonnon vain yhdeksi osaksi arkipäiväänsä – tai muovaa siitä trendikkään lifestylen nuorison suosiman Muxlim-verkkoyhteisön tavoin. Kertomalla tarinaa vaihtoehtoisen islamin verkostoista Linjakumpu saa muslimimaailman poliittisen todellisuuden tuntumaan varsin tutulta, ja samalla valtamediaa hallitsevien ääri-ilmiöiden luoma pelon, vierauden ja eksoottisuuden verho rakoilee.