Francis Crickin ja James Watsonin mullistavan löydön
täyttäessä 50-vuotta alkavat kaksoiskierteen
vaikutukset ulottua yhä kiihtyvällä tahdilla myös
yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Ihmisen genomin
nukleotidisekvenssi on kartoitettu, kantasoluista
etsitään avaimia lääketieteellisiin ongelmiin ja useilta
suunnilta on kiirinyt epämääräisiä, ja toistaiseksi
epäuskottavia, viestejä ihmisen kloonaamisesta.
Etenkin Yhdysvalloissa on uuden vuosituhannen
alussa ilmestynyt useampikin bioteknologian
yhteiskunnallisia vaikutuksia pohtiva teos, esimerkiksi
Francis Fukuyaman Our Posthuman Future ja Gregory
Stockin Redesigning Humans. Kovinkaan montaa
bioteknologian yhteiskunnallisia vaikutuksia laajemmin
pohtivaa teosta ei ole kuitenkaan vielä ilmestynyt
suomeksi. Vastapaino on nyt kunnostautunut saralla
julkaisemalla Barbara Katz Rothmanin yleistajuisen
teoksen Ei yksin geeneistä. Matkaopas rodun,
normaaliuden ja sikiämisen genomiikkaan. Rothman
on amerikkalainen sosiologi, joka on tuotannossaan
perehtynyt erityisesti lääketieteen ja geenitutkimuksen
yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Tästä näkökulmasta nyt
suomennettu teos lupaa paljon, ammentaen
"uusimmasta geenitutkimuksesta, lääketieteen
käytännöistä kuin arjen ruohonjuuritasoltakin".

Rothman pyrkii kattamaan laajan kentän yhdistäen
vapaan luovasti lääketieteellisiä näkökulmia omiin
"kenttähavaintoihinsa" ja omiin tutkimuksiinsa. Teos on
jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee
eugeniikan perintöä ja rodun kysymystä
geenitutkimuksen näkökulmasta. Toisessa osassa
keskitytään sairauksien genetiikkaan ja erityisesti
sairauksien genetisointiin yhteiskunnallisena
kysymyksenä. Kolmas osa kartoittaa sikiödiagnostiikan
ja mikroeugeniikan mahdollisia tulevaisuuksia. Tässä
vapaassa luovuudessa kuitenkin piilee teoksen yksi
keskeinen rakenteellinen ongelma. Paikoitellen
Rothman tuntuu tekevän aivan asian ytimeen meneviä
tulkintoja, mutta valitettavan usein lukija juuttuu
ihmettelemään esitettyjen nyanssien ja asiaa
"valottavien" kertomusten kytkentää teoksen narratiiviin.
Välillä nimittäin tuntuu, että varsinkin "ruohonjuuritason"
arkiset esimerkit ovat hieman väkisin liimattuja, eivätkä
ne juurikaan tunnu avaavan geenitutkimuksen
yhteiskunnallisia kytkentöjä peittäviä teknisiä verhoiluja.
Esimerkit pikemminkin tempovat verhoja eri suuntiin ja
epärytmissä.

Bioteknologia ja eksperttiyden kultti

Kiintoisimmat tulkinnat avautuvat nimenomaan
Rothmanin omien kokemusten kautta. Eräs kirjan
parhaista ajatuskuvioista koskee geenitutkimuksen
teknokraattista luonnetta. Hän kuvailee bioteknologian
alan kokousten kulkua seuraavasti:

Lähes aina ne [kokoukset] aloitetaan tutkijan
esitelmällä alan tekniikoista. Salin valot himmenevät,
valkokankaalle ilmestyy diakuva ja tietellis-tekninen[sic]
karuselli lähtee liikkeelle. Sen jälkeen, aina ja vasta
sen jälkeen, avataan keskustelu "eettisille" ja
"sosiaalisille" huolenaiheille. Tekniikan ja tieteen
saavutusten esittelyn arvellaan avaavan suut laajalle
keskustelulle, mutta käykin päinvastoin, ihmiset istuvat
vaiti. (s. 44)

Sitaatista käy kouriintuntuvasti ilmi teknokraattisen
rationalismin luonne: keskustelu hiljennetään
alkuunsa teknisten hienouksien luetteloilla ja detaljien
vyörytyksellä, ja näitä detaljeja ymmärtämättähän "ei
millään voi" osallistua keskusteluun. Kun
teknokraattiset asiantuntijat laitetaan varta vasten
pohdiskelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä,
asetelma kääntyy päälaelleen: keskustelu alkaa
suurten filosofisten ja moraalisten kysymysten
pohdinnalla ja päätyy hyvin yksityiskohtaisiin teknisiin
detaljeihin. Tämä kehämäinen tulkinta on
mielenkiintoinen, jos sitä peilataan esimerkiksi
Edward Saidin (2001) näkemykseen niin sanotusta
eksperttiyden kultista. Saidin mukaan eksperttiyden
kultin rakentumisessa olennaista on spesifi kieli ja
ilmaisut, joiden avulla erikoistunut termistö irrotetaan
yhteiskunnallisesta kehyksestä. Rakentuu illuusio,
jossa kieli ikään kuin objektiivisesti fokusoituu
pelkästään "asiaan itseensä". Bioteknokraattien
keskustellessa yhteiskunnallisista kysymyksistä
kielestä tulee erityistä "moraalin esperantoa", joka
Rothmanin sanoin "alkaa jumalaleikistä ja päätyy
laboratorion turvakaapujen ylimääräiseen siivilään" (s.
47).

Teknisen eksperttiyden korostamisessa Rothman
viittaa etenkin HGD-projektiin (Human Genome
Diversity Project), jonka tarkoituksena oli kerätä
geneettisiä näytteitä "alkuperäisiltä" kansoilta ympäri
maailmaa. Rothman kritisoi projektin epistemologisia
lähtökohtia kovalla kädellä todeten, että tämäntyyppiset
hankkeet perustuvat oletukseen jonkinlaisesta
"konsensus-genomista", arkkityypistä, jota ei ole
yhdelläkään ihmisellä. Hän tekee myös oivaltavia
tulkintoja valtarakenteiden ja markkinavoimien
vaikutuksesta kyseisessä hankkeessa ja pyrkii
korostamaan ihmisen yhteisöllisyyden sosiaalista
luonnetta. Rothman myös vastustaa geneettistä
determinismiä tuomalla esiin ongelmakohtia, jotka ovat
seurausta sairauksien redusoimisesta pelkiksi
geenien ilmentymiksi. Esimerkkinä hän käyttää syöpää,
joka on geeniteknologian metodien yleistyttyä siirtynyt
lihallisesta, ruumiillisesta sairaudesta solun
ohjelmatason, geenien, sairaudeksi.

Sosiologi ja Hollannin natiivit

Analyyttinen ote tuntuu kuitenkin kirpoavan, mitä
pidemmälle teos etenee. Alun syvällisemmät
pohjustukset vaihtuvat tarinan edetessä
suoraviivaisempiin yleistyksiin. Kolmannessa osiossa
teksti alkaa saada eriskummallisia piirteitä
puritanismin nostaessa päätään. Rothman alkaa tehdä
tiukkoja rajanvetoja luonnollisen ja epäluonnollisen
välille. Hän alkaa kertoilla tarinoita Hollannista kuin
1800-luvun antropologi tarkkailtuaan sademetsien
"natiiveja". Kirjoittaja jututtaa hollantilaisia kätilöitä, jotka
avaavat kyynisen amerikkalaisen näkemään kokonaan
uuden maailman. Hollantilaiset kätilöt suhtautuvat
"luonnollisesti" raskauteen, päinvastoin kuin
yhdysvaltalaiset lääkärit, jotka kehittyneellä
teknologiallaan ja edistyksellisellä kliinisyydellään
tuotteistavat koko synnytysprosessin. Lisäksi Rothman
ottaa mukaansa yhden "natiivin" hollantilaisen
sosiologian opiskelijan, koska "hän halusi nähdä
Amerikan omin silmin ja saada siten uuden
näkökulman maailman asioihin" (s. 219). Lisää
draamaa on tiedossa Rothmanin ollessa "lääkärien
jatkokoulutustilaisuudessa Aspenissa". Edes
rauhallinen after ski -tilaisuus ei saa Rothmanin
moraalista omaatuntoa hiljenemään:

Minä puhuin ja he kuuntelivat. Pidin varmana että he
kuuntelivat. Saliin tuli todella hiljaista. He hämmästyivät
ja kuuntelivat. Kun olin sanonut sanottavani, he antoivat
tulla takaisin. (s. 227)

Klassiset kahtiajaot

Vaikka tekijä mainitsee useaan otteeseen yhteisöjen
olevan sosiaalisia rakenteita, joissa sosiaaliset
merkitykset rakentuvat kanssakäymisen kautta, hän ei
vie relativismia läheskään riittävän pitkälle. Rothmanille
teknologia näyttäytyy eräänlaisena absoluuttina,
redusoivana pahana, jonka vastassa on ihminen,
kokonainen ja hyvä. Tämä absoluuttinen dikotomia
estää Rothmania näkemästä sosiaalisen
todellisuuden relatiivista luonnetta. Siis sitä
kehämäistä prosessia, jossa ihminen itse niin
konkreettisesti kuin symbolisesti rakentaa teknologian
ja siihen kytkeytyvät merkitykset. Prosessia, jossa
ihminen itse "absolutisoi" ja "luonnollistaa" teknologian
osaksi yhteiskunnallista todellisuutta. Esimerkkinä
voisi mainita kohdan, jossa Rothman kirjoittaa, että
hänen omat lapsensa "ymmärtävät" solujen ja geenien
metaforisen merkityksen jotenkin ilmiselvästi, koska
ovat tottuneet "pelaamaan tietokonepelejä" ja "elämään
käskyjen, bittien ja ohjelmien maailmassa". He oppivat,
että "ohjelmat voivat mennä sekaisin" ja "informaation
kopioinnissa tapahtuu virheitä" (s. 168). Näin voinee
karkealla yleistyksen tasolla ollakin, mutta Rothman ei
oikein tunnu pääsevän kiertelyistä ja kaarteluista
huolimatta käsiksi siihen retoriseen ja symboliseen
mekanismiin, joka tekee teknologiasta niin
arkipäiväisen, niin itsestään selvän ajatusten ja
ilmaisujen maaperän. Tämä johtuu siitä, että Rothman
ei vakuutteluistaan huolimatta perusta tulkintaansa
yhteiskunnallisten rakenteiden välisten suhteiden
ymmärtämiseen. Sen sijaan hän nojaa eräänlaiseen
peruskristilliseen idealismiin, ihmisen perimmäiseen
hyvään, jonka löytää korostamalla "perusasioita", kuten
yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta. Näin teos uusintaa
raja-aitoja hyvin klassisten dikotomioiden, hyvän ja
pahan sekä luonnollisen ja epäluonnollisen, välillä.

Saarna

Rothmanin teos on luonteeltaan ambivalentti: toisaalta
hän tekee lukuisia tulkintoja, jotka ovat oivallisia ja
joiden prinsiipeistä allekirjoittanut on hyvin pitkälle
samaa mieltä. Toisaalta jokin elementti kirjassa häiritsi
pahemman kerran alusta saakka. Aloin punnita:
kirjassa on korostuneen amerikkalainen näkökulma,
joka ei välttämättä aina puhuttele suomalaista tai
eurooppalaista lukijaa. Ei se lopulta liikaa häirinnyt.
Entä: rotukysymys ja abortti säätelevät koko kirjan
rakennetta ja esimerkkejä niin fundamentaalisesti, että
lukijan kiinnostus on vaarassa herpaantua. Sekään ei
ollut ratkaiseva syy.

Vasta sivulla 200 valkeni: kirjahan on saarna. Se on
poliittisesti korrekti liturgia, jossa taivaspaikat ovat
tiukassa ja osansa saavat niin rötösherrat kuin
rahvaskin. Oman lisänsä tähän vaikutelmaan tuo
suomennos, joka olisi vaatinut vielä muutaman
oikolukukierroksen. Suomentajan lisäämien
kommenttien tarpeellisuutta olisi myös voinut
paikoitellen harkita. Suomennos on kuitenkin tietyssä
mielessä erittäin osuva korostaessaan geeniliturgian
saarnaavaa paatosta. Ja kuten amerikkalaisen
saarnan luonteeseen kaiketi kuuluu, kokonaisuus
henkii todellista syvän etelän käännytysmentaliteettia,
josta ei totisesti toistoa eikä vyörytystä puutu.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee
väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Lähteet:

Fukuyama, F. (2002). Our Posthuman Future.
Consequences of the Biotechnology Revolution. Farrar,
Straus and Giroux, New York.

Said, E. (2001). Ajattelevan ihmisen vastuu. Loki-Kirjat,
Helsinki.

Stock, G. (2002). Redesigning Humans. Our Inevitable
Genetic Future. Houghton Mifflin Company, Boston.