TAPRIn vuoden 2003 tutkimustiedotteen tekijöitä täytyy kiittää siitä, että jo miltei kyllästymiseen saakka muodikas aihe, Yhdysvallat, ei ole kansien väliin yltänyt. Päinvastoin, tutkimuskohteet ovat kansainvälisen politiikan mittakaavassa virkistävän marginaalisia kuten esimerkiksi pohjoisnorjalainen kaivosyhteisö tai Baltian maiden Metsäveljekset.

Kirjan johdannossa kerrotaan, että teoksen artikkelit pyrkivät osaltaan viemään identiteettikeskustelua askeleen eteenpäin pohtimalla identiteettiproblematiikkaa politiikan ja rauhantutkimuksen näkökulmasta. Käytännössä tämä tarkoittaa identiteettien poliittisen luonteen alleviivaamista.

Poliittisuus taakkana – ja voimavarana

Tutkimustiedotteen aloittaa Susan Villan artikkeli katolisesta kansalaisjärjestöstä, Comunità di Sant’Egidiosta. Järjestö perustettiin vuonna 1968 ja sen keskeisenä tehtävänä on säilynyt näihin päiviin saakka köyhien, kodittomien ja vanhusten avustustyö yhteiskunnan tarjoaman tukiverkon ulkopuolella. Rahoituksensa järjestö on hankkinut lahjoittajilta ja erilaisista rahoitusohjelmista. Se on laajentanut toimintaansa Italian ulkopuolelle 60 eri maahan aina Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Lisäksi Sant’Egidio on toiminut 1990-luvun alusta lähtien erilaisten konfliktien välittäjänä. Kysymykseen, miksi järjestö alun perin lähti mukaan välitystoimintaan, Villan artikkeli ei anna vastausta.

Kansalaisjärjestöjen heikkouksina välitystehtävissä on pidetty naiiviutta ja uskottavuuden puutetta, mutta kolikon kääntöpuolena on, että konfliktin osapuolet eivät pidä järjestöjä uhkana juuri niiden epävirallisen statuksen vuoksi. Astuessaan perinteisen diplomatian ja valtiollisten toimijoiden kentälle kansalaisjärjestöjä epäillään usein myös poliittisista tarkoitusperistä. Vapaaehtoistyöhön perustuva Sant’Egidio ei ole kuitenkaan uhannut virallistettuja konfliktien välittäjiä, vaan se on ollut valmis toimimaan niiden toiminnan täydentäjinä.

Sant’Egidion kohdalla järjestön julkilausuttu katolisuus on tosin herättänyt ymmärrettävästi epäilyksiä siitä, että järjestö toimisi Vatikaanin ja paavin asialla. Siksi esimerkiksi islamilaisessa Algeriassa järjestön välitystyö ei ole saanut osakseen varauksetonta hyväksyntää. Sant’Egidiolle itselleen uskonto ei silti ole pääosassa rauhan välittämisessä, vaan sen avulla järjestö kokee pääsevänsä paremmin sisälle konfliktien runtelemiin maihin samalla kun se hyödyntää arjen tapoja, rituaaleja ja arvoja rauhanprosessissa.

Sant’Egidio onkin moneen otteeseen onnistunut lähestymään konfliktien osapuolia paremmin kuin perinteisen diplomatian toimijat. Näin kävi muun muassa Mosambikissa 1990-luvun alkuvuosina. Onnistumiset välitystyössä ovat ruokkineet järjestön myönteistä julkisuuskuvaa ja sen vahvuuksiksi ovat tiivistyneet hienotunteisuus, joustavuus ja hyvät tiedot konfliktitilanteista. Kansalaisjärjestöillä on ylipäätään usein enemmän aikaa käytettävissään perehtymistyöhön ja vähemmän julkisuuden tuomia paineita kuin virallistetuilla välittäjillä. Silti katolisuus säilynee Sant’Egidion poliittisena taakkana tulevaisuudessakin.

Seuraavassa artikkelissa Pirjo Jukarainen ja Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen pohtivat paikallista arjen identiteettipolitiikkaa ja sen ilmentymistä Pohjois-Irlannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Londonderryssä. Pohjois-Irlanti on erityisen hedelmällinen tutkimuskohde identiteetistä ja sen poliittisuudesta kiinnostuneille, sillä alueen katolinen ja protestanttinen yhteisö ovat rakentaneet välilleen vahvat henkiset ja fyysiset raja-aidat.

Arjen politisoiminen korostuu pohjoisirlantilaisessa työväenluokassa, jossa omaa eriytynyttä asuinaluetta ja sen reviiriä merkitään symboleilla sekä seinämaalauksilla. Lisäksi jokapäiväisten ostosten tekopaikka tai vaikkapa käytettyjen vaatteiden värit kielivät yksilön poliittisesta kannanotosta, vaikka hän itse ei tekemiään valintojaan (aina) poliittisiksi tarkoittaisikaan. Tällaista konfliktiyhteiskunnissa tapahtuvaa ylipolitisointia on yleisesti pidetty kielteisenä ilmiönä, mutta artikkelin kirjoittajat korostavat, että kanavoimalla näitä yhteisöllisiä rajanvetoja maltillisemmiksi ne voivat osoittautua myös voimavaraksi rauhan rakentamisessa.

Jukarainen ja Kuusisto-Arponen argumentoivat, että poliittisuus itsessään on jo myönteinen ilmiö, sillä se tuo esiin vaihtoehtoja erilaisesta maailmasta, jota ihmiset tavoittelevat kiistojen kautta. Heidän mielestään politikointia ei siis tule pyrkiä tukahduttamaan, mutta sen muotoon ja tapaan voidaan ja pitääkin puuttua. Lisäksi kirjoittajat muistuttavat, että vain pohjoisirlantilaisten mahdollisimman laaja osallistuminen voi taata politiikan moniäänisyyden ja samalla vähentää osapuolten halua turvautua väkivaltaan. Tämä kaikki edellyttää kuitenkin neuvottelevaa vuoropuhelua vastakkain asettuneiden osapuolten kesken.

Poliittisen kentän moniäänisyys on kyllä kasvanut Pohjois-Irlannissa, mutta paradoksaalisesti se ei ole vahvistanut laajamittaista vuoropuhelulle perustuvaa politiikkaa. Edelleen alueen poliittisessa kulttuurissa korostuu viholliskuvien lietsonta ja omiin poteroihin lukkiutuminen, mistä esimerkkinä mainittakoon marraskuiset aluevaalit voittaneen unionistisen DUP:n ehdoton kieltäytyminen hallitusyhteistyöstä tasavaltalaisten kanssa. Tällainen yhteisölliseen kahtiajakoon perustuva politikointi ei voi olla toimivan politiikan perusta. Sen purkaminen on kuitenkin jo lähtökohtaisesti suunnaton urakka. Vastassa on vuosikymmenten katkeruus ja pelko sekä sellaisia ihmisiä, jotka hyötyvät Pohjois-Irlannin nykyisestä tilanteesta ja jotka kokevat aseellisen toiminnan oikeutetuksi.

Arjen politiikka on symbioosissa alueellisen (Pohjois-Irlanti) ja paikallisen (kaupunki, kreivikunta) politiikan kanssa, mikä näkyy maltillistumisen esimerkkinä käytetystä protestanttien marssista..1990-luvun lopulla marssireiteistä on saatu aikaan kompromisseja erityisen Paraatikomission välityksellä ja joskus ilmankin sen apua, mutta sopimusten elinkaari on valitettavan lyhyt. On syytä muistaa, että Pohjois-Irlannin vuosittaiseen marssikauteen mahtuu yli toista tuhatta paraatia, joista moneen liittyy toisen yhteisön näkökulmasta kiistanalainen reitti ja että takuita yhteisymmärryksen saavuttamisesta ei ole. Jos alueen hallinnollisessa ja ideologisessa keskuksessa, Belfastissa, ilmapiiri kiristyy tarpeeksi, se heijastuu nopeasti myös Londonderryyn ja saattaa tehdä hetkessä tyhjäksi neuvotteluyritykset marssireiteistä.

On myönnettävä, että kokonaisuudessaan aseellinen toiminta on vähentynyt Pohjois-Irlannissa ja että suurimmat ryhmittymät kuten IRA ja UDA ovat virallisesti sitoutuneet rauhanprosessiin. Silti väkivalta jatkuu edelleen miltei viikoittaisine pahoinpitelyineen ja nilkkojen sekä polvilumpioiden murskaamisineen. Myös rauhansopimusta vastustavien ryhmittymien pommeja ja räjähteitä on löydetty säännöllisin väliajoin, joskaan suomalainen media ei ole niihin reagoinut, koska pommit on ehditty purkaa ennen näyttäviä tuhoja ja kuolonuhreja. Monet näistä aseellisista ryhmittymistä hyötyvät taloudellisesti alueen nikottelevasta poliittisesta tilanteesta. Näitä ihmisiä ja heidän tapaansa ylipolitisoida kaikki päämääränsä tähden ei voida pitää positiivisena voimavarana. Toivon pilkahduksen voinee nähdä siinä, että useimmat pohjoisirlantilaiset ovat kyllästyneet alueen väkivaltaan ja että ryhmittymien kannatus on vähentynyt. Kenties ne saadaan eristetyksi moniäänisen politiikan avulla. Jukaraisen ja Kuusisto-Arposen tavoin haluan uskoa myös siihen, että paikallistason yksittäiset onnistumiset yhteenottojen välttämiseksi voivat luoda positiivista synergiaa alueelliseen politiikkaan, mutta on syytä epäillä, että riittävän laajamittaiset ja toimivat resurssit siihen ovat vielä pitkälti haussa.

Yhteisöllinen muisti ja identiteetti

Samu Pehkosen artikkeli pohjoisnorjalaisesta Sulitjelman kylästä kertoo pienestä yhteisöstä, joka menetti 500 työpaikkaa paikallisen kaivoksen lopetettua toimintansa vuonna 1991. Työikäisiä virtaa edelleen pois kylästä ja asukkaat ovat menettäneet uskonsa tulevaisuuteen sekä luottamuksensa Norjan viranomaisiin sekä poliitikkoihin. Kaivos työllisti parhaimpina aikoina jopa neljänneksen kyläläisistä satavuotisen historiansa aikana. Lakkauttamista seurannut shokki oli ymmärrettävästi valtava.

Pehkosen mukaan “Sulitjelma oli pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle saakka vahvasti luokkajakoinen yhdyskunta, jossa kaivosyhtiö johti yhteisön identiteettiprojektia hallitsemalla työläisten tilan- ja ajankäyttöä” (s. 73). Kaivos ja luokkajako määrittivät kylän identiteettiä, jota verhosi tarina kestämisestä. Kaivokseen hakeutui ulkopuolista työvoimaa, koska työstä maksettu palkka oli ajan mittapuun mukaan varsin korkea. Kaivosyhtiön ankara kuri, vaaralliset työolosuhteet sekä raadollinen ilmasto vahvistivat työntekijöiden arvostusta sekä omien että ulkopuolisten keskuudessa.

Kaivostoiminnan loppuminen jätti aukon kylän identiteettiin, ja sitä on paikattu muistelemalla aikaa – nostalgista onnelaa – jolloin kylä kukoisti ja kaikki oli niin paljon paremmin kuin nyt. Tämä on näkynyt muun muassa paikallisen kulttuurifestivaalin perustamisena (1990-) ja siellä tarjotuissa esityksissä. Toisaalta kyläläiset ovat alkaneet näissä esityksissä irrottaa identiteettiään kaivoksesta. Kaivosyhteisön tilalle on syntynyt paikallisyhteisö.

Yhteisöllisten tarinoiden tarve perustuu Pehkosen mukaan epävakaisiin oloihin ja kun “yhteisön identifikaatio on palautunut vakaalle pohjalle, se ei enää tarvitse niitä arvoja, joita menneisyyden (aina valinnainen) muistaminen ja siitä muistuttaminen ylläpitävät” (s. 81). Kriisiaikoina muistamisen tarve varmasti kasvaa, mutta eikö yhteisöjen olemassaolo jo itsessään rakennu jaetuille muistoille ja niistä työstetyille tarinoille? Tarinat eivät vain välttämättä saa yhtä näkyviä ja yhdenmukaisia representaatioita ns. hyvinä aikoina, jos ihmiset nyt koskaan uskovat sellaista elävänsä.

Sulitjelman tarinaa ei löydy Norjan kansallisesta historiankirjoituksesta, joka on ollut pitkälti Etelä-Norjan menestystarina. Kansallisen historiankirjoituksen poliittisuus korostuu myös Frank Möllerin artikkelissa Baltian maiden suhteesta Metsäveljesten toimintaan 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Metsäveljekset koostuivat tuhansista naisista ja miehistä, jotka maiden joutuessa Neuvostoliiton alaisuuteen vetäytyivät metsiin taistellakseen neuvostojoukkoja vastaan. Vaikka partisaanit eivät onnistuneet aiheuttamaan laajamittaisia tuhoja viholliselleen, on vastarinnan muisto ollut tärkeä osa Baltian maiden kansallista historiakuvaa 1990-luvulla.

Identiteetit verkostoissa

Eero Palmujoen artikkeli Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestön, ASEANin, identiteetin rakentumisesta vuoden 1997 talouskriisin jälkimainingeissa on mielenkiintoinen lisä tutkimustiedotteeseen. Aiemmin löyhälle yhteistyölle perustunut ASEANin alueellinen identiteetti ja sen uusi muotoutuminen on hyvä vertailukohde EU:n nykyisille laajentumis- ja toisaalta tiivistymispyrkimyksille. Palmujoki korostaa, että rauhanomainen yhteistyö nousee jäsenmaiden keskinäisestä riippuvuudesta.

TAPRIn tutkimustiedotteen päättää Aini Linjakumpu yhteisöllisyyden rakentumisesta kansainvälisissä verkostoissa. Linjakummun artikkelin tekee erityisen ansiokkaaksi se, että hän on teoksen kirjoittajista ainoa, joka syventyy laajemmin itse identiteetti-käsitteen ongelmallisuuteen.

Linjakumpu kritisoi artikkelissaan identiteetin tutkijoita yksioikoisista tulkinnoista, joissa korostetaan liiaksi me ja muut -asetelmaa. Identiteettejä kyllä rakennetaan suhteessa toisiin, mutta nämä suhteet määrittyvät tilannekohtaisesti, eikä niitä voi oikeutetusti kuvata pysyvinä joskin historiallisina vihollisasemina. Tällöin poliittisuus typistyy staattiseksi elementiksi, vaikka se itse asiassa on luonteeltaan hyvin ennalta arvaamaton ja dynaaminen prosessi. Lisäksi viholliskuvia tutkittaessa keskitytään usein ääripäihin ja muunlaiset asetelmat ja blokkien väliinputoajat jäävät helposti liian vähälle huomiolle. Hyvänä esimerkkinä tästä Linjakumpu käyttää länsi vs. islam -dikotomiaa, jonka huoleton viljely on voimistanut Huntingtonin tyylisiä sivilisaatioiden konfliktit -polemiikkeja. Viime kädessä Linjakummun mielestä tutkijoiden tulisi pyrkiä irti sen kuvaamisesta, millaisia toimijat tai heidän identiteettinsä ovat. Sen sijaan heidän tulisi keskittyä tutkimaan sitä, miten konfliktit syntyvät ja miten toimijat asemoituvat tilanteisiin. Pelkät viholliskuvat kun eivät vääjäämättä synnytä yhteenottoja.

Toisaalta TAPRIn tutkimustiedotekaan ei ole välttynyt yksioikoisuudelta. Teoksen alussa identiteetti määritellään löyhästi poliittisiksi konstruktioiksi, “joiden kautta tuotetaan monenlaisia sukupuolisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti vääristyneitä valtarakenteita” (s. 9). Tämä määritelmä mahdollistaa artikkeleiden keskenään erilaiset lähestymistavat kollektiiviseen identiteettiin ja sen poliittisuuteen, mutta toisaalta määritelmä kielii myös käsitteen teoreettisesti väljähtyneestä luonteesta. Yksi syy, miksi identiteetin käsite on niin vesittynyt, on se, että sitä käytetään tapauksissa, joissa jokin muu käsite voisi ajaa saman asian. Susan Villa esimerkiksi määrittelee identiteetin “ominaisuuksien ja tapojen muodostamaksi kokonaiskuvaksi” (s. 14) – siis kuvaksi, joka ihmisillä on kansalaisjärjestöistä ja jota järjestöt pyrkivät myös itse hallitsemaan. Villa ei perustele identiteetin käsitteen paremmuutta suhteessa roolin käsitteeseen, jota hän kuitenkin käyttää toistuvasti tekstissään. Identiteetistä on tullut (epä)kätevä väline kuvata milteipä mitä tahansa aina yksilön minäkuvasta ihmisten ja ryhmien välisiin suhteisiin saakka.

Tältä osin tutkimustiedote ei täysin lunasta lupaustaan identiteettikeskustelun eteenpäin viemisestä. Kirjan suurin ansio – kiinnostavien aiheiden ohella – on siinä, että se haastaa yksipuoliset näkemykset poliittisuudesta ja ennen kaikkea sen väitetystä kielteisyydestä. Kollektiivisten identiteettien ehdottomuus ja poissulkevuus voivat olla myös rauhaa rakentava voimavara oikein käytettynä. Tähän meidän on jaksettava luottaa ja uskoa jatkuvien identiteettikonfliktien maailmassa.

Tutkimustiedotteen artikkelit:

Susan Villa: “Kansalaisjärjestön identiteetin rakentuminen konfliktien välittäjänä: esimerkkinä katolinen Comunità di Sant’Egidio.”

Pirjo Jukarainen & Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen: “Konfliktin paikka? Paikallista arjen identiteettipolitiikkaa Pohjois-Irlannissa.”

Samu Pehkonen: “Lakkautettu identiteetti. Miksi kaivosyhteisö muistelee menneisyyttään?”

Frank Möller: “Metsä on ensin kulttuuria, sitten luontoa. Metsäveljesten muisto osana Baltian maiden identiteettipolitiikkaa.”

Eero Palmujoki: “Kaakkois-Aasian alueellisen järjestelmän muutos, identiteetti ja politiikan kieli.”

Aini Linjakumpu: “Identiteettien politiikka verkostojen maailmassa.”