Polkuja jälleenrakennuskauden kaupunkirakentamiseen ja asuntopolitiikkaan

Sotakorvausrahoilla rakennetut rintamamiestalot ovat tunnettua jälleenrakennuskauden perintöä. Toisen maailmansodan jälkeisen Suomen jälleenrakennus ilmeni kiihkeän asuinrakentamisen lisäksi kuitenkin myös muuten – kyse oli yhtä lailla maan henkisestä rakentamisesta. Kirja käsittelee siirtoväen ja rintamamiesten asuttamista kaupungeissa aineellisessa ja aatteellisessa jälleenrakennuskauden Suomessa.

Palomäki, Antti: Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen. Siirtoväen ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen kaupungeissa 1940–1960 ja sen käänteentekevä vaikutus asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen. Tampere University Press, 2011. 513 sivua. ISBN 978-951-44-8372-1.

Toisen maailmansodan jälkeen yksi Suomen keskeisimmistä ongelmista oli kaupunkien hallitsemattomaksi muuttunut asuntopula. Vuoden 1944 jälkeen maa oli menettänyt yli 10 % sotia edeltäneestä asuntokannastaan. Luovutetuilta alueilta nykyisen Suomen alueelle muuttava karjalainen siirtoväki etsi uusia asuinpaikkoja ja rintamamiehet kotiutuivat sodasta. Kaupungeissa asuntopulaa lisäsivät myös korkea syntyvyys sekä sodan aikana hiljaiseksi käynyt rakentamistoiminta. Materiaali- ja työvoimapula sekä valtion taloutta rasittaneet sotakorvaukset vaikeuttivat rakentamista entisestään. Asuntopulasta ei kärsinyt enää pelkkä työväestö, vaan ongelma kosketti yhteiskuntaa laajemmin kuin koskaan.

Tilannetta pyrittiin helpottamaan mm. lakeja säätämällä. Oleellisimmin jälleenrakentamisen etenemiseen vaikutti vuonna 1945 voimaan astunut maanhankintalaki, jonka nojalla kotinsa menettäneille – siirtoväelle, rintamamiehille, sotaleskille ja -invalideille perheineen – muodostettiin maanluovuttajien maista viljelys- ja asuntoviljelystiloja ja vastaavia. Maanhankintalain vaikutukset konkretisoituivat ensimmäisenä maaseudulla, joskin maansaantiin oikeutetuille annettiin asuntotontteja myös asutuskeskuksista. Lain toimeenpanon seurauksena maaseudulla sijaitsevien pientilojen määrä lisääntyi, ja kaupunkeihin ja niiden liepeille nousi uusia asuinalueita, rintamamieskyliä tyyppitaloineen. Merkittävä vaikutuksensa suomalaisten kaupunkien ja asuntopolitiikan kehityskulkuun oli myös vuonna 1949 perustetun Asuntorakennustuotannon valtuuskunnan (Arava) valmistelemilla laeilla, joilla edistettiin kohtuuhintaista ja laadukasta rakentamista kaupungeissa.

Antti Palomäen historian alaan kuuluva väitöskirja tarkastelee luovutetuilta alueilta nykyisen Suomen alueelle toisen maailmansodan jälkeen asutetun siirtoväen sekä rintamamiesten asutus- ja asumisongelmia aiheen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, valtakunnallisen asuntopolitiikan syntymiseen, kytkien. Tutkimuksessa kuvataan, eritellään ja analysoidaan siirtoväen ja rintamamiesten asuttamiseen liittyvää ilmiökokonaisuutta. Keskeiseen asemaan nousee maanhankintalain vaikutus kaupunkeihin ja suomalaisen asuntopolitiikan kehittymiseen.

Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen

Palomäki kuvaa väitöskirjaansa ensimmäiseksi yritykseksi lähestyä jälleenrakennuskauden asumiskysymyksiä kokonaisvaltaisesti: politiikan, taiteen ja sosiaalisten suhteiden näkökulmat historialliseksi todellisuudeksi yhdistäen. Lähestymistavalla on avattu uusia näkökulmia asuntohuollon historiaan ja rikottu rajoja eri alojen jälleenrakennuskautta käsittelevän tutkimuksen välillä.  Mittavan tutkimustyön lopputuloksena on julkaistu yli viisisataasivuinen teos täynnä syventävää tietoa jälleenrakennuskauden asuntopolitiikan ja asuntotuotannon moniulotteisesta aihealueesta.

Väitöskirjan rakenteeseen on vaikuttanut voimallisesti historiatieteille epätavallinen metodi: polkuriippuvuusanalyysi, jossa lähtökohtana on olettamus, että menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen. Kokoavana ajatuksena on, että siirtoväen ja rintamamiesten asutuskysymys merkitsi kaupunkirakentamiselle äkillistä ja nopeasti edennyttä käännekohtaa. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten siirtoväen ja rintamamiesten asunto- ja asutuskysymys vaikutti kaupunkirakentamiseen jälleenrakennuskaudella sekä sitä, mikä oli tämän kysymyksen vaikutus julkisen asuntopolitiikan vahvistumiseen sodan jälkeen. Kirjassa rekonstruoidaan syy- ja seuraussuhteita sisältävä tapahtumakuvaus ja analyysi siirtoväen ja rintamamiesten asunto- ja asutuskysymyksen järjestämisestä, asutustoiminnan vaikutuksista kaupunkien asunto-oloihin sekä maanhankintalain toteuttamisesta kaupungeissa taustatekijöineen.

Palomäen tutkimusstrategiana on ollut kaupunkirakentamisen ja asuntopolitiikan tutkiminen lähinnä poliittisten instituutioiden kuten valtion ja kaupunkien kautta. Keskeisenä aineistona hän on käyttänyt painettuja ja erityisesti painamattomia alkuperäislähteitä. Tapausesimerkkinä tarkastellaan siirtoväen asuttamista ja asumista Lahden kaupungissa, joka ympäristöineen oli yksi sodanjälkeisen Suomen tärkeimmistä siirtoväen sijoitusalueista. Tutkimuksellista vertailupohjaa, erityisesti hahmotettaessa asuntopolitiikkaa laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa, Palomäki on etsinyt pääasiassa Helsingistä.

Kirjan dispositio on suurimmalta osin kronologinen. Varsinaiset käsittelykappaleet ovat temaattisia ja muodostavat omia polkujaan laajasta kokonaisilmiöstä. Aihetta taustoitetaan perusteellisesti aina 1920-luvun maaseudun talonpoikien ja kaupunkien työläisten asumisoloista ja kaupunkisuunnitteluihanteista lähtien. Syy- ja seuraussuhdeproblematiikan mielessä pitäen Palomäki ulottaa tutkimuksensa aina 1960-luvun taitteeseen tarkastellen myös jälleenrakennuskauden vaikutuksia myöhempään kaupunki- ja asuntosuunnitteluun.

Jälleenrakennuskauden perintö

Jälleenrakennuskausi toimi vedenjakajana agraarin ja urbaanin Suomen historiassa; toisen maailmansodan jälkeen kaksi kolmasosaa Suomen väestöstä asui vielä maalla. Palomäki kuvaa Suomen silloisen demografian pohjalta säädettyä maanhankintalakia osaksi suomalaisen agraariyhteiskunnan sosiaalipolitiikkaa; nykyaikaisia hyvinvointipalveluita ei ollut, joten oma maapaikka toimi sosiaaliturvan vastineena. Jälleenrakennuskaudella valtio otti aiempaa enemmän vastuuta yksityisten ihmisten asumisesta. Tätä taustaa vasten valtion poikkeusaikana korostunut rooli nähdään kirjassa lähtölaukauksena myöhempinä vuosikymmeninä muuttuneelle sosiaalipolitiikalle.[1]

Ennen muuta aikakauden rakentamisesta löydetään kuitenkin yhteys myöhempään asuntopolitiikkaan, sillä siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen ja valtion ohjaama rakentaminen vaikuttivat oleellisesti myös julkisen, keskusjohtoisen asuntopolitiikan syntyyn ja kehittymiseen. Palomäki esittää, että jälleenrakennuskauden kaupunkien hajasijoitettu uudisrakentaminen oli ohjattua ja suunniteltua, ei hallitsematointa, kuten monissa aiemmissa yhteyksissä on todettu.

Urbaania kehityshistoriaa ajatellen Palomäki liittää jälleenrakennuskauteen sotien väliseltä ajalta periytyvinä vaikuttimina mm. puutarhakaupunki-ideologian, funktionalismin periaatteet ja kiinnostuksen omakotiasumiseen. Esimerkiksi nämä vaikuttivat siihen, että kaupunkien läheisyyteen syntyi toisen maailmansodan jälkeen uusia esikaupunkeja erillisille vyöhykkeilleen. Tarkasteltaessa näitä alueita takautuvasti, voi yhtenäiset, tyyppipiirustusten ja rakennusohjeiden mukaan rakennetut rintamamieskylät tulkita lähiöiden edeltäjiksi. Osa jälleenrakennuskauden kaupunkisuunnittelun piirteistä kantoi siis tulevillakin vuosikymmenillä, ajan ihanteiden mukaan kuitenkin aina muuntuen.

Kirjan ydin lienee toteamuksessa, että polkuriippuvuusoletuksen mukaisesti ”historia tekee tietyistä kehityspoluista hallitsevia samalla, kun toisista tulee marginaalisia tai kokonaan mahdottomia.” [2] Tähän olettamukseen peilaten voidaan nykyaikaisessakin rakentamisessa ja asuntopolitiikassa tunnistaa merkkejä jälleenrakennuskauden perinnöstä.

 

[1] Vaikka valtion sodanjälkeisillä sosiaalipoliittisilla tehtävillä oli polkuriippuvuusprosessin mukaisesti vaikutus 1960-luvulta alkaen muuttuneeseen sosiaalipolitiikkaan, ei ajatus kaikkien kansalaisten toimeentulon takaavasta hyvinvointivaltiosta kuitenkaan saanut vielä jälleenrakennuskaudella kannatusta. Palomäki korostaa, että valtion jälleenrakennuskauden ratkaisut olivat nimenomaan kriisiajan synnyttämiä. (Palomäki 2011, 14–15)

[2] Palomäki 2011, 464.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *