Pommituslentolaivue 48 on Koala-kustannuksen julkaiseman Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan neljäs osa (2009). Kirjasarjassa on tähän asti ilmestynyt neljän pommituslentolaivueen historiat.  Kaikkien tähän asti ilmestyneiden osien kirjoittaja on ilmavoimien historiasta laajalti kirjoittanut Matti Hämäläinen. Pommituslentolaivue 48 kertoo laivueen historian painottaen sotavuosia 1941 – 1945 sekä lento-osaston lento- ja kenttähenkilökunnan sotakokemuksia. Tässä arvostelussa on yhtymäkohtia Agricolan arvosteluissa julkaistuun Pommituslentolaivue 44 -kirjan arvosteluun, koska kirjojen rakenne ja toteutustapa on yhtäläinen ja kirjojen vahvuudet ja heikkoudet pitkälti samat.

Lentolaivue perustettiin marraskuun lopulla 1941. Tehtävänä oli lentorykmentti 4:n eli ilmavoimien pommitusosastojen koulutusyksikkönä toimiminen. Lentolaivue 46 oli saamassa Saksasta moderneja Dornier Do 17 -pommikoneita ja jätti perustettavalle lentolaivue 48:lle kouluttavan henkilöstönsä sekä vanhan kalustonsa. Koneita oli tuossa vaiheessa peräti kolmeatoista eri tyyppiä, osin sotasaaliskalustoa. Sotasaaliskaluston käyttö pisti sekä kenttä- että lentohenkilöstön koville, koska sopivia varaosia puuttui eikä täydellisiä käyttöohjeita eikä valmistajan tietoja ollut käytettävissä. Köyhällä maalla ei ollut juuri mahdollisuuksia omaan lentokonetuotantoon eikä mahdollisuuksia ostaa ulkomailta mielen mukaan, vaan oli pakko käyttää niitä koneita, jotka jotenkin saatavissa olivat.

Koulutustehtäviin tuli vaihtelua toukokuussa 1942, kun laivueen alaisuuteen perustettiin erillinen valokuvauslentue kuvaamaan sotatoimialueet tarkkojen ja ajanmukaisten karttojen piirtämisen tueksi. Heinä-elokuussa 1942 laivueen ensimmäiseen lentueeseen saatiin Saksalta ostettuja moderneja sotasaaliskoneita, neuvostovalmisteisia Petljakov Pe-2 -koneita. Koneet varustettiin kameroin ja niitä voitiin nopeutensa turvin käyttää tiedustelulentoihin alueilla, joilla muut ilmavoimien käyttämät tiedustelukoneet eivät olisi pärjänneet vihollisen hävittäjätoiminnan takia.

Vuoden 1942 mittaan laivueeseen saatiin lisää neuvostoliittolaista sotasaaliskalustoa, Iljushin DB-3M ja DB-3F–pommikoneita. Pommituslennoille laivue alkoi osallistua elokuusta 1942 lähtien. Vuoden 1943 painopiste lennoilla oli Muurmannin radan liikenteen tiedustelu ja häirintä.  Joitakin koko rykmentin voimin tehtyjä pommituslentoja tehtiin myös Sekeheen ja Lavansaareen. Kaksi huonossa säässä lennettyä pommitusoperaatiota päättyivät eksymisten ja laskeutumisvaikeuksien takia pahoihin konevaurioihin ja -menetyksiin, joiden jälkeen koko rykmentin mittarilento-, radiosuuntima- sekä huonon sään laskeutumistaitoihin pyrittiin saamaan lisäkoulutuksen kautta parannusta.  Vaihtelua toimintaan toivat myös kaukopartioiden huoltopudotukset. Marraskuussa 1943 laivueen kalustoa täydennettiin Valtion lentokonetehtaalla Tampereella lisenssillä valmistetuilla Bristol Blenheim -pommikoneilla. Blenheimeihin totutteluvaiheen jälkeen laivue pystyi toimimaan pommituslentolaivueena eikä enää niinkään osin koulutusyksikkönä.

Vuoden 1944 alkupuolella Helsingin ja Tallinnan suurpommitusten yhteydessä lentolaivue osallistui Leningradin alueen lentokenttien pommituksiin kuvaamalla lentokentät sekä ennen että jälkeen pommitusten sekä myös pommittamalla Gorskajan kenttää Blenheim-lentueen voimin. Lentolaivueen valokuvauskoneet myös kuvasivat rintaman ennen Neuvostoliiton hyökkäystä kesäkuussa 1944, mutta osa kuvista jätettiin tuntemattomasta syystä tutkimatta. Jostakin syystä tutkittuihinkaan kuviin ei ylemmillä tahoilla reagoitu, vaikka suurhyökkäyksen valmistelut olivat kuvissa selkeät. Suurhyökkäyksen alettua lentolaivue osallistui sen torjuntaan lentämällä osana koko lentorykmentti 4:n keskitettyjä hyökkäyksiä. Kovassa ilmatorjuntatulessa tappioita ei voinut välttää, mutta toisaalta lentolaivueen aluepommitukset aiheuttivat neuvostojoukoillekin pahoja tappioita. Tappioiden seurauksena neuvostoilmavoimat aloittivat Suomen lentokenttien keskitetymmän pommittamisen, missä yhteydessä heinäkuun 1944 alussa menetettiin tiedustelutoiminnalle korvaamattomat kaksi lentolaivueen Pe-2 -konetta, jolloin enää yksi kappale tätä konetyyppiä jäi jäljelle. Tämän seurauksena jo muutenkin kuormitetut hävittäjälentueet joutuivat suorittamaan tiedustelulentoja vaikeimmissa paikoissa.

Lapin sotaan lentolaivue osallistui muuttuneissa olosuhteissa. Saksalaisten ilmatorjunta oli puna-armeijan torjuntaa kehittyneempää. Tulen keskittäminen oli nopeampaa ja tarkempaa ja tulenjohtaminen osin tutkajohdettua. Niukkoihin lentomääriin ja tuloksiin nähden tappiot olivatkin Lapin sodassa suuret, joskaan lukumääräisesti eivät kuitenkaan maan puolustuskykyyn vaikuttavat.

Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjalle tyypillisesti Pommituslentolaivue 48 -kirjan lähteinä on käytetty niin arkistoja kuin elämänkerta- ja tutkimuskirjallisuutta sekä kirjoittajan peräti 20 vuoden aikana tekemiä lento- ja kenttähenkilökunnan sekä omaisten haastatteluja. Kirja on suunnattu laajalle yleisölle, eikä lähdeviitteitä ole käytetty.  Venäjän arkistoja ei ole käytetty, mikä on sikäli perusteltuakin, että kirja luo kuvaa siitä, miltä sota laivueen miehistön subjektiivisesta näkökulmasta vaikutti. Näkökulman valinnasta johtuen kirjan pohjalta saa hyvin käsitystä miehistön kokemuksesta, mutta ei niinkään esimerkiksi siitä, millaista tuhoa laivueen toiminta kohteissaan jälkikäteistiedon pohjalta arvioituna aiheutti. Laajan ja osin aivan uutta tietoa tuovan lähdeaineiston lisäksi kirjaan on löydetty sisältöä erinomaisesti tukevia valokuvia. Kun kirjassa kerrotaan vaikkapa Gorskajan lentokentän pommituksesta, kuvituksena on laivueen tiedustelukoneen ottama ilmavalokuva tilanteesta kentälle ennen pommitusta, sitten kuvat enemmän tai vähemmän kovia kokeneesta tiedustelukoneen miehistöstä poistumassa koneistaan lennon jälkeen ja sitten tiedustelukoneen ottama ilmavalokuva tilanteesta kentällä pommituksen jälkeen.

Kirjan rakenne on kronologinen. Ensin kuvataan lyhyesti laivueen perustamisesta, sitten käydään läpi jatkosota, Lapin sota ja laivueen lakkauttaminen sodan jälkeen. Kronologisten lukujen jälkeen esitellään liitteissä laivueen lentävä henkilökunta, käytetyt lentokonetyypit, tukikohdat, miehistö- ja konetappiot sekä lentovauriot ja vielä muistomerkit, joita Pommituslentolaivue 48:n muistoksi on pystytetty. Liitteet ovat erinomaiset (kuten muissakin Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan osissa) ja antavat myös asiaa entuudestaan hyvinkin tunteville lukijoille uutta tietoa esimerkiksi laivueen käyttämien harvinaisempien lentokonetyyppien ja yksittäisten lentokoneiden kohtalon osalta. Kirjan viimeisessä osassa on henkilöhakemisto. Lisäksi miehistön jäseniä asemekaanikoista tähystäjiin ja lentäjiin esitellään erillisissä tietolaatikoissa. Kirja on kovakantinen ja painettu hyvälle paperille, minkä takia kirjaan painetut valokuvat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hyvää laatua. Ainoa isompi puute kirjan sisällössä on karttojen täydellinen puuttuminen. Siksi kirjassa kuvattujen tapahtumien hahmottaminen ei onnistu, ellei lähialueiden maantieto ole lukijalle poikkeuksellisen hyvin hallussa tai karttakirja tai -sovellus lukiessa mukana.

Kuten muissakin Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan osissa Pommituslentolaivue 48:n käsittelytapa painottuu miehistön kokemuksiin. Ensin kerrotaan lyhyesti sodan ja ilmasodan yleistilanteesta ja sitten kerrotaan miehistön haastatteluiden ja päiväkirjojen sekä lentoraporttien pohjalta laivueen toiminnasta. Lähestymistapansa kautta kirja antaa hyvän kuvan siitä, miltä sodan arki lento- ja kenttähenkilökunnan näkökulmasta näytti. Sen sijaan järjestelmällistä kuvaa laivueen toiminnasta esimerkiksi sen noudattaman taktiikan, organisaation ja huollon kehityksen tai tavoitteiden täyttymisen osalta ei pyritä tarkasti kuvaamaan, eikä näistä olisi laivueen henkilökunnalla ylimpiä upseereja lukuun ottamatta tarkkaa käsitystä ollutkaan. Miehistön kokemuksiin keskittyvä näkökulma tekee Pommituslentolaivue 48:stä helppolukuisen, ajoittain suorastaan jännittävän lukukokemuksen. Teoreettisempi lähestymistapa olisi ehkä kertonut enemmän historiatieteen ammattilaisille, mutta samalla kirjasta olisi tullut kuivempi lukemiskokemus valtaosalle lukijakunnasta.

Hämäläinen on tehnyt kirjaansa varten paljon työtä, haastatellut asianomaisia, kerännyt ennen juuri tuntemattomia valokuvia ja kirjoituksia, ja siksi kirjassa on varmasti asiantuntijoillekin paljon uutta tietoa. Harva varmaan esimerkiksi tietää, että 18.5.1943 laivue pommitti esikunta-aluetta, jossa Neuvostoarmeijan pohjoisen rintaman komentajan Semjon Timoshenkon oletettiin olevan vierailulla. Esikunta-alue kärsi pommituksissa pahasti, mutta tiedossa ei ole oliko Talvisodan jälkeen Neuvostoliiton sankariksi nimetty Timoshenko todella paikalla. Erinomaisten liitteidensä takia sekä henkilöhakemistonsa takia Pommituslentolaivue 48 on myös käytettävissä tietokirjana, josta esimerkiksi jotakin lentäjäelämäkertaa lukevan on nopea ja helppo tarkistaa historiallisia yksityiskohtia.

Erityisen vaikuttavasti Pommituslentolaivue 48 kertoo laivueen toiminnasta sotasaaliskoneilla sekä toisaalta tiedustelulentojen vaikeuksista. Sotasaaliskoneet olivat erityisesti Pe-2 -koneiden osalta toisaalta korvaamattoman arvokkaita tiedustelussa, toisaalta mekaanikkojen ihmetekojen varassa lentäviä rakkineita. Miehistöjen onneksi kaksimoottoriset Pe-2 – että DB-3 -koneet pysyivät jotenkin ilmassa yhdelläkin moottorilla lennettäessä, kunhan toisen moottorin sammuminen ei sattunut kovin matalalla lennettäessä. Tiedustelulennot puolestaan piti suorittaa vihollishävittäjiä ja ilmatorjuntaa vältellen niin korkealla lentäen, että happilaitteiden viat johtivat ajoittain jonkun miehistön jäsenen tajuttomuuteen ja pakkasta saattoi pahimmillaan olla -60 astetta. Jos kamera ei toiminut tai kuvat eivät onnistuneet, niin edessä oli sama vaarallinen lentotehtävä.

Tähänastinen ilmasotaa koskeva suomalainen kirjallisuus on pitkälti keskittynyt hävittäjiin ja sikäli Hämäläisen kirjat ja myös Pommituslentolaivue 48 on erityisen tervetullut ja kaivattu lisä ilmasotakirjallisuuteemme. Se kertoo Suomen ilmavoimien kirjavimmin varustetusta osastosta, jonka panos koulutuksessa, tiedustelutoiminnassa ja vuoden 1944 torjuntataisteluissa oli suuri. Kirjaa voi suositella niin suurelle yleisölle kuin sotahistorian tuntijoille.