Erkki Vettenniemi on tunnettu doping-keskustelun toisinajattelijana. Hän pitää suorituskykyä parantavien menetelmien ja aineiden käyttöä luontaisena osana kilpaurheilua ja niiden torjuntaan rakennettua antidoping-koneistoa vääristymänä, jonka kansainvälinen olympialiike rakensi selätettyään edellisen hirviönsä, ammattilaisuuden. Tutkija vetää yhtäläisyysmerkit olympia-aatteen ytimessä takavuosina olleen amatööri-ihanteen ja puhtaan urheilun ihanteen välille. Toisin sanoen, kilpaurheilu pitäisi Vettenniemen mielestä puhdistaa pikemminkin doping-säännöistä ja niiden valvonnasta palkkansa saavista ”vampyyreistä” kuin lääkkeistä.

Yhtä tunnettu kuin doping-mielipiteistään Vettenniemi on korkeatasoisista avauksistaan urheiluhistorian paikoin kovin traditionaaliseen tutkimuskenttään. Vettenniemen vahvuus on laajan kirjallisen lähdemateriaalin hallitseminen ja taitava argumentaatio, jossa kielellisissä tehokeinoissa ei säästellä. Näistä aineksista myös Suomalainen hiihtodopingkoostuu. Teos on aikalaislähteiden tarjoaman empiirisen perustan varaan rakennettu narratiivi hiihtourheilun ja lääkinnällisten tukikeinojen kytköksistä 1800-luvun lopulta vuoteen 2001 – perusteos urheilun medikalisoitumisesta. Tarkoituksena on osoittaa, että erilaisten aineiden ja menetelmien käyttö suorituskyvyn parantamiseksi on ollut yleistä hiihtourheilussa, kuten muussakin urheilussa, niin pitkään kuin on urheiltu.

Kuva: Vuoden 1893 Oulun Hiihdon parhaat Liljeqvistin talon pihalla vasemmalta oikealle palkintojärjestyksessä: Juho Ritola, Juho Aitamurto, Esko Käräjäoja, Edvard Kääriä ja Heikki Erkkilä. (Wikimedia Commons)

Punssista pervitiiniin

Vettenniemi starttaa samalta alustalta kuin suomalainen hiihtokin, Perämeren jäiltä, Oulun hiihdoista 1800-luvun lopusta. Hän kuvaa, kuinka Juho Ritola, yksi Suomen varhaisista hiihtokuninkaista, haki vauhtia punssista Oulun edustan jäillä järjestetyssä kilpailussa vuonna 1889. Punssin annostelusta 17-vuotiaalle Ritolalle vastasi isä Matti. Vettenniemi esittää, että Ritolan kokeilu ei jäänyt yksittäistapaukseksi, vaan siitä kehkeytyi hiihtäjien keskuudessa yleinen tapa, jolla pyrittiin torjumaan väsymystä pitkien hiihtokilpailuiden viimeisillä kilometreillä.

Kuva: Studentpunsch, punssietiketti 1800-luvulta.

Ratkaisevaa siihen, oliko lopputulos suotuisa vai haitallinen, oli se, milloin tujaus punssia, konjakkia tai jopa sahtia otettiin. Väärässä paikassa väärään aikaan ratkaisu kääntyi itseään vastaan, mistä seurasi sekä hiihtokunnon äkillisiä romahduksia, kuten Ritolallekin toisinaan kävi, ja joskus jopa juovuksissa hortoilua kisapaikoilla.

Vettenniemi tulkitsee alkoholia käytetyn siihen saakka, kunnes samaan tarpeeseen löydettiin tehokkaammat aineet, amfetamiini ja metamfetamiini. Kirjan hallitsevana logiikkana on se, että kaikki saatavilla olevat, suoritusta parantavat keinot, joiden käyttöä ei valvota uskottavasti, otetaan urheilussa käyttöön jo ennen kuin niiden tehokkuudesta on edes tutkimusnäyttöä. Lääkehuolto kehittyi siis urheilun rinnalle itsestään ja siihen sisältyneet moraalikysymykset nousivat esiin vasta kun ulkopuoliset, moraalinvartijoiksi itsensä ylentäneet tahot niitä rupesivat esittämään.

Kuva: Pervitiiniä oli saatavilla tabletteina tai pistoksina.

Suomessa suosituimmaksi metamfetamiinivalmisteeksi nousi 1930-luvun lopulla kehitetty Pervitin, joka yleistyi urheilussa 1940-luvulla, kun kaukopartiomiehet olivat osoittaneet sen tehon sotavuosina. Vettenniemi vastustaa kiusausta ajoittaa ”pervitiinin” käytön alku Lahden MM-hiihtoihin 1938, vaikka teoriassa näin olisi voinut ollakin. Ammattitutkijana Vettenniemi osaa myös todeta, kun aineisto ei ole riittävän vahva jonkin väitteen toteamiseksi. Hän tekee myös tärkeän huomion, jota tosin ei itse aina noudata, että pelkkien tulosluetteloiden pohjalta aineiden käyttöä ei voi osoittaa todeksi.

Keskeisiä suomalaistoimijoita 1960-luvulle jatkuneessa pervitiinikulttuurissa olivat hiihtomaajoukkueen pitkäaikainen päävalmentaja Veli Saarinen ja August ”Aku” Kiuru, jonka toimijuus käsitti Pervitin-tablettien ottamisen hiihtouran aikana, niiden antamisen maajoukkueen huoltajana ja niistä kertomisen eläkevuosina. Suorapuheisuudellaan mies kuuluu harvalukuiseen joukkoon, joten ei ole ihme, että Vettenniemi viittaa häneen jatkuvasti. Kiurun ja muiden aikalais- ja myöhempien lähteiden perusteella ei jää epäselväksi, että Pervitin kuului suomalaishuippujen arsenaaliin käytännössä kaikissa 1950- ja 1960-lukujen suurkilpailuissa, mikä oli toki jo entuudestaan tiedossa. Tässä suhteessa uutta antia kirjassa ovat lähinnä valokuvat. Vettenniemi on löytänyt useita otoksia hiihtäjistä, jotka näyttävät ottavan suuhunsa pervitiinitabletteja hiihtokilpailuiden aikana. Mitään varmuutta siitä, että kyse olisi juuri pervitiinistä, ei tosin ole.

Kuva: Veikko Hakulinen ja valmentaja 50 kilometrin hiihtokisassa vuoden 1958 MM-hiihdoissa. (Kuva Otavamedia)

Pervitin-ajan alun ajankohta jätetään avoimeksi, mutta lopun kohdalla asia on toisin. Vettenniemen mukaan suomalaiset luopuivat aineesta Grenoblen olympialaisissa 1968, koska pelkäsivät, että se näkyy dopingtesteissä. Vielä Sapporossa 1972 tabletteja oli tiettävästi mukana, mutta ne jätettiin antamatta saman huolen takia. Antidopingin aika oli alkanut. Tämän huomasi kouriintuntuvasti myös Eero Mäntyranta, josta tuli ensimmäinen suomalainen dopingista kärähtänyt urheilija vuonna 1972. Mäntyranta selitti Sapporon katsastuskilpailujen amfetamiinikäryään sabotaasina; Vettenniemen mukaan tapauksessa on ihmeteltävää vain se, miksi hiihtolegenda käytti ainetta, vaikka tiesi että sitä testataan sekä toisaalta se, miksi Hiihtoliiton johto ylipäätään päätyi julkistamaan käryn, vaikka mitään tarvetta siihen ei ollut.

Taktikointia antidopingin nimissä

Kun pervitiinistä luovuttiin, siirryttiin hormonikokeiluihin ja veritankkaukseen – osana 1960- ja 1970-lukujen taitteen ”ohjelmoidun” valmennuksen ideologiaa, jonka myötä urheilu lääketieteellistyi. Pervitiinin käyttö oli perustunut kokemusperäiseen tietouteen, mutta verenvaihdoista oli jo tieteellistäkin näyttöä. Vettenniemi kumoaa kirjassaan melko kestävin perustein myytin siitä, että Suomi olisi ollut jonkinlainen edelläkävijä verenvaihdoissa. Tietotaidosta ja lääketieteellisistä valmiuksista huolimatta Suomi jäi varsinkin Norjan perässähiihtäjäksi. Hän korostaa mielestäni aiheellisesti myös sitä, että koska veritankkaus kiellettiin vasta 1980-luvulla, sen käytön moralisointi on hataralla pohjalla.

Vettenniemi on vakuuttavimmillaan problematisoidessaan antidopingia. Ensimmäiset virtsanäytteet kansainvälisessä hiihtourheilussa otettiin jo 1950-luvulla, vaikka niistä ei pystytty havaitsemaan edes pientä osaa käytössä olleista lääkeaineista. Kansainvälinen olympiakomitea oli kieltänyt piristeet jo 1938, mutta kielto oli hyvin epämääräinen, eikä sitä juuri valvottu. Kun testit kehittyivät niin että niiden perusteella voitiin havaitakin jotain, puhtaan urheilun puolustamisen sijaan niitä alettiin hyödyntää taktisena apuvälineenä menestyksen tavoittelussa. Tässä kunnostautui myös Suomi, joka Vettenniemen mukaan hyödynsi dopingtestejä pelotteena muun muassa Lahden MM-hiihdoissa 1978 ja 1989. Edellisissä kisoissa testejä mainostettiin urheiluhistorian tarkimpina, ilman että niitä oli tarkoituskaan analysoida. Jälkimmäisessä taas tehtiin kisoja ennen ”epokepponen”: muille maille annettiin onnistuneesti virheellinen vaikutelma siitä, että urheiluun tuloaan tehnyttä Erythropoietin-hormonia sisältävät näytteet näkyvät testeissä, mikä mahdollisti epon pumppaamisen omiin hiihtäjiin.

Lahden 2001 kohdalla Vettenniemi toistaa jo Lahden ansassa (2012) esittämänsä väitteen, että Suomen joukkokäry oli median, poliisin ja Harri Syväsalmen masinoima kosto Hiihtoliitolle, joka oli voittanut STT:n doping-oikeudenkäynnin 1999. Hiihtoliiton kuuluisasta lääkelaukusta hän esittää kiintoisan uuden teorian: laukun olisi napannut Helsinki-Vantaan lentokentän matkatavarahihnalta STT:n dopingjupakassa vahingonkorvauksiin tuomitun toimittaja Johanna Aatsalo-Sallisen poliisi-aviomies, joka olisi sitten jättänyt sen löydettäväksi Ala-Tikkurilan Shellille. Väitettä hän perustelee lentokenttätyöntekijältä saamaltaan silminnäkijälausunnolla – yksi harvoista ei-julkisista lähteistä kirjassa – ja Kari-Pekka Kyrön epämääräisellä kommentilla vuodelta 2008, jossa hän muisteli laukun tulleen hihnalle, ”mutta ei hänelle asti”. Laukun nappaajan henkilöllisyys ei näistä lähteistä ilmene; se on silkkaa spekulaatiota.

Lahti 2001 osaksi lääkehuollon jatkumoa

Vettenniemi luokittelee esipuheessa teoksensa populääriksi tietokirjaksi erotuksena varsinaisesta tutkimuksesta. Tämä näkyy kirjoittajan mittapuulla kevyenä lähdeapparaattina ja paikoin varsin poleemisena otteena. Vettenniemi ei toki kaihda suoraviivaisia tulkintoja akateemisissakaan teoksissaan. Populääriys jatkaa Vettenniemen edellisen urheilukirjan (Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, 2014) linjaa, joskin tällä kertaa lähdeviitteet ovat – onneksi – löydettävissä kirjan lopussa.

Kirjan lähteet koostuvat asiakirjoista, lehdistöstä, kirjallisuudesta ja TV-dokumenteista. Näistä julkisista aineistoista rakentuu tarina, jonka laajat kaaret olivat ainakin aihepiiriin perehtyneiden tiedossa – kenties alkoholin piristekäyttöä lukuun ottamatta – mutta jonka yksityiskohdat sisältävät heillekin yllätyksiä. Yleistajuisena tietokirjana, jollaisena teosta ensisijaisesti on arvioitava, kirja on laadukas. Vettenniemi tekee pääasiassa kestäviä tulkintoja, ja vuoropuhelu tutkimuskirjallisuuden kanssa on sujuvaa. Kirjoitustyyli on kauttaaltaan eloisa, mikä tekee kirjasta helppolukuisen ja jopa viihdyttävän paketin jokaiselle hiihtoniilolle. He ovat kirjan pääkohderyhmä – ei akateeminen yleisö. Ansioksi voi lukea myös loppuun sisällytetyn lääkehakemiston ja aikajanan, jotka auttavat lukijaa tarkistamaan nopeasti, milloin kutakin ainetta tai menetelmää on suomalaisen hiihdon historiassa käytetty tuloskunnon takaamiseksi.

Vettenniemi on tohtoritason tutkija, joten tutkimuksellista näkökulmaa ei mielestäni voi kirjan tyylilajista ja kohderyhmästä huolimatta rajata kokonaan arviosta pois. Perustavana ongelmana tässä suhteessa on, voidaanko yksittäisten lähteiden, jotka perustuvat monin paikoin yhden henkilön muisteluihin sekä kuulopuheisiin, väittää, että jonkin tai useamman lääkeaineen käyttö olisi ollut keskusjohtoista, organisoitua ja kaikkia arvokisojen mitaliehdokkaita koskevaa? Vettenniemi väittää näin siinäkin tapauksessa, että todistusaineisto jäisi viitteelliselle tasolle. Kirja muuttuu loppua kohden myös melko pamfletinomaiseksi Vettenniemen todistellessa ”pissapoliisien” moraalittomuutta ja vähätellessä pitkäkestoisen dopingin käytön terveysriskejä, mihin hänellä ei ole pätevyyttä.

Suomalainen hiihtodoping päättyy Lahteen 2001. Tätä myöhemmällä lääkehuollolla Vettenniemi ei edes spekuloi, mikä ei ole tarpeenkaan. Kuten jo alussa tulee esiin, tavoitteena oli täyttää dopingtaakan alle loppuelämäkseen jääneen Mika Myllylän toive Lahden tapahtumien asettamisesta oikeisiin yhteyksiinsä. Tämän Vettenniemi myös tekee.

Kuva: Lääkärilaukku Suomen urheilumuseon vitriinissä. (Wikipedia)