Kovin moni henkilö ei ole 1900-luvulla saanut myyttistä mainetta ja vielä harvemman nimi on jäänyt elämään arkikieleen käsitteenä. Rakastajan roolissa arkimytologiaan on päässyt ainoastaan Auervaara.

Alunperin Ruben Oskar Janssonina (1906-1964) syntynyt turkulais-helsinkiläinen pikkurikollinen kirjoitti toki itsekin muistelmansa – ”Nainen oli kohtaloni” (1953) – mutta paikkansa historiankirjoituksessa Auervaara on saanut vasta yli kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Oikeustieteilijä Timo Kauton laatima historiikki ei tarjoa sosiaalipornoa, vaan kuivahkon tarkan selvityksen siitä, miten patologisesta huijarista tuli vuosisatamme kuuluisin rakastaja. Kauton kirja onkin hauskimmillaan siinä, miten armottoman arkisena suuri rakastaja näyttäytyy. Suurimman osan nuoruudestaan Ruben Oskar istui vankilassa kärsimässä rangaistuksia mitä tolloimmista rikoksista, ja vasta kolmikymppisenä ”löysi” oman, turvalliseksi uskomansa lemmenhuijarin uran.

Kauton keräämän todistusaineiston valossa Ruben Oskar oli ainutlaatuinen roolinvaihtaja, joka lisäksi uskoi rooleihinsa ja saattoi liikuttua kyyneliin asti jouduttuaan syytetyksi huijauksesta. Hän osasi miellyttää ihmisiä ja sai nämä luottamaan keksimiinsä varakkaisiin hahmoihin, mutta toisaalta toisti huijauksensa kaavaa. Onkin kiusaus nimetä Auervaara ensimmäiseksi suomalaiseksi postmoderniksi henkilöksi: hän todistettavasti eli ja menestyi jatkuvassa identiteetinvaihdon kierteessä, ja vieläpä uskoi vaihtuviin rooleihinsa.

Lisäksi Ruben Oskar oli väsymätön puuhastelija. Jo kolmikymppisenä hänellä oli niin pitkä rikosrekisteri, että oikeudenistunnossa sen lukeminen jätettiin pois istunnon kaavasta. Kiinnostava kysymys, johon Kautto etsii oikeusoppineen varovaisuudella vastausta, on se, miten syyntakeeton Ruben Oskar oli rikollisena. Oliko hän sairas vai pelkkä kömpelösti laskelmoiva roisto?

Paremmin kuin postmodernin piirteet Auervaaraan sopivat psykopaatin tunnusmerkit. Ruben Oskarin patologisiin ominaisuuksiin kuului mm. se, että valehdellessaan hän pystyi esiintymään rauhallisesti ja vakuuttavasti. Naisia kohtaan hän oli Kauton keräämien tietojen mukaan hyvinkin hienotunteinen. Kuten monet maailmanhistorian donjuanit, myös Auervaara oli mielikuvituksen eikä sänkykammarien sankari.

Sikäli kuin Ruben Oskar itse loi itsestään fiktion, liittyi hän kotimaisen kirjallisuuden kapeaan mutta pitkään perinteeseen, jossa melankoliset donjuanit etsivät itseään pitkästä tragikoomisten viettelysten sarjasta. Linnankosken, Haanpään, Korpelan ja Waltarin lisäksi tällaista hahmoa on kuvannut äskettäin mm. Jyrki Tuulari kirjassaan ”Pyydys” (1998), joka kannattaisi ehdottomasti lukea Auervaara-elämäkerran rinnalla.

Vaikka Auervaara oli äärimmäisen tuottelias myös rakkauskirjeiden kirjoittajana, ei hänestä kuitenkaan saisi rakennetuksi epäonnistuneen kirjailijan kuvaa. Elämäkertaan liitetyt otteet Auervaaran rakkauskirjeistä ovat tyylillisesti onnistuneita vain oman suppean lajityyppinsä sisällä. Seuraavassa lempinimellä Tuije kirjoitettu tunnustus keväältä 1939:

”Laskeudun polvilleni aivan juhlamielin vuoteesi ääreen missä pieni valkopukuinen tyttöni, satuprinsessani ja suloinen tuleva vaimoni aivan rauhallisesti uinahtaa uneksien ehkä omasta Tuijestaan.”

Mallin yläluokkaisille miesrooleille Ruben Oskar oli oppinut jo lapsena joutuessaan tekemisiin varakkaan Rettigin perheen kanssa. Työläiskodin kasvattama, ylipainoinen ja ikänsä aknen kiusaama Ruben Oskar osasi pukeutua ja käyttäytyä keksimiensä upseeri- ja herrasmiesroolien mukaisesti, mutta pohjalla oli vanhaa kaunaa naapuria kehnommasta lähtökohdasta.

Auervaara-nimi oli Ruben Oskarin omaa keksintöä, kirjan alaotsikkona toimiva aurinko- ja kevätmies” puolestaan ruotsalaisen lehdistön käyttämä väännös auervaarasta. 1940-luvulla hän oli maineensa huipulla, mutta 1960-luvulle mennessä, juuri ennen Hymyn kaltaisen roskalehdistön nousua, hänet oli jo unohdettu. Kun monisubjektinen miekkonen 1947 palautettiin Ruotsista yhdeltä lukuisista pakoretkiltään, Helsingin Sanomat juhli roistoa ”pohjoismaista kuuluisuutta saavuttaneena seikkailijanamme”. Kautto toteaa, että kyseessä oli ensimmäinen – ja kenties ainoa? – kerta, kun rikollisesta tehtiin Suomessa etusivun sankari.

1950-luvun puolivälissä Auervaara katosi Ruben Oskarin vaihtaessa jälleen kerran nimeä. Vuonna 1964 hän joutui viimeisen kerran tuomittavaksi huijauksesta ja pitkän vankilareissun jälleen uhatessa hirttäytyi sellissä housujensa silkkitoppauksiin. Suremaan jäi yksi virallisesti naitu vaimo, epämääräisen sankka joukko lemmenpuheiden lumoamia naisia, ja ennen kaikkea kasvussa ollut keltainen lehdistö. Kauton kiinnostavin huomio onkin se, kuinka sodanjälkeinen lehdistö asettui arkailematta Auervaaran puolelle pitäen pilkkanaan huijattuja naisia.

Sodan jälkeinen ajankohta oli siis myytin syntymiselle otollinen. Sodan aikana kotoa työtehtäviin siirtyneet naiset herättivät hämmennystä patriarkaalisessa Suomessa. Siksi lehdistö mieluusti nosti Auervaaran miespolven edustajaksi, joka osoitti naisten paikan ja luonteen – väkivallattomalla mutta ”perinteisen” miehisellä tavalla. Tässä arveluttavassa mittakaavassa Ruben Oskarin korkein saavutus liekin se, että hän suoritti viettelynsä yhteiskunnassa, jossa yksinäisten naisten löytäminen vaati melkoisesti kenttätyötä.

Auervaaran seikkaluista oman aikansa ilmapiirin heijastajana olisi saanut varmasti värikkäämmänkin tarinan, mutta Timo Kauton tutkimus keskittyy pelkästään Ruben Oskarin rikollisen uran rekisteröintiin. Kirjaa täydentävät liitteiksi sijoitettu rikosrekisteri, vuonna 1956 laadittu mielentilalausunto sekä pitkä aikalaisartikkeli vuodelta 1955.