Postmodernin puolustuspuhe

Postmoderni politiikan filosofia on käännös alkujaan englanniksi julkaistusta Tuija Pulkkisen väitöskirjasta "The Postmodern and the Political Agency". Teos on siis suunnattu laajemmalle yleisölle ja siksi suomenkieliseen painokseen on lisätty muutamia viittauksia, joita alkuperäisteoksessa ei ole. Pulkkinen selvittää tutkimuksessaan niin anglo-amerikkalaiseen kenttään sijoittuvan liberaalin kuin mannermaiseen ajatteluun perustuvan hegeliläis-marxilaisten perinteiden poliittista ontologiaa. Näiden modernien mallien rinnalle Pulkkinen nostaa postmodernin politiikan filosofian, jota hän eksplisiittisesti puolustaa tavoitteenaan päästä johdonmukaisesti eroon modernin poliittisesta ontologiasta ja sen päämääräsuuntautuneista utopioista.

Pulkkinen, Tuija: Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, 1998. 270 sivua. ISBN 951-662-724-2.

Postmoderni politiikan filosofia on käännös alkujaan englanniksi julkaistusta Tuija Pulkkisen väitöskirjasta "The Postmodern and the Political Agency". Teos on siis suunnattu laajemmalle yleisölle ja siksi suomenkieliseen painokseen on lisätty muutamia viittauksia, joita alkuperäisteoksessa ei ole. Pulkkinen selvittää tutkimuksessaan niin anglo-amerikkalaiseen kenttään sijoittuvan liberaalin kuin mannermaiseen ajatteluun perustuvan hegeliläis-marxilaisten perinteiden poliittista ontologiaa. Näiden modernien mallien rinnalle Pulkkinen nostaa postmodernin politiikan filosofian, jota hän eksplisiittisesti puolustaa tavoitteenaan päästä johdonmukaisesti eroon modernin poliittisesta ontologiasta ja sen päämääräsuuntautuneista utopioista. Samalla pyritään luomaan sellainen politiikan filosofia, joka ei siirrä arvostelmien tekoa ja politikointia yksittäisiltä ihmisiltä asiantuntijaryhmille ja jossa tiedosta ei johdeta modernin ontologian kaltaista poliittista ohjelmaa.

Modernin ja postmodernin Pulkkinen määrittää ajattelutavaksi ja asenteeksi. Modernin on lopullista perustaa etsivä asenne, joka itsessään toistuvasti kyseenalaistaa oman perustansa etsiäkseen vielä pitävämmän perustan. Vastaavasti postmoderni asenne tunnistaa modernin ikuisen perustan etsimisprosessin ja kieltäytyy jatkamasta sitä. Pulkkinen painottaa käsitteiden suhdetta toisiinsa, erottelun merkitystä sen sijaan että pyrkisi vastaamaan mitä moderni tai postmoderni on. Järjestelmällisesti hän kieltäytyy viittaamasta käsitteillä ajallisiin tai yhteiskunnallisiin määrityksiin eli postmoderniin aikaan tai yhteiskuntaan (engl. postmodernity). Tämän määrityksen avulla oikeuttaa itsensä tarkastelemaan politiikan filosofiaa suhteellisen irrallaan ajattelijoiden kulttuurisesta kontekstistaan. Kaikenlainen epookkiajattelu on pyritty poistamaan teoksesta. Silti tarkastellessaan niiden näkemyksiä, jotka pitävät kiinni sukupuolieron olemassaolosta Pulkkinen kirjoittaa: "Yhteiskunnallisesti ilmenevä ero (näinä päivinä pienempi kuin ennen) täytyy selittää (yhtä lailla entistä pienemmällä) erolla ruumiissa." (s.164) Sulkeiden sisään jäävä osa on juuri sitä mitä teoksessa pyritään välttämään. Mikäli tarkoituksena onkin vain tulkita, johdonmukaisesti Pulkkisen tulisi huomauttaa kohteensa epookkiajattelusta.

Hegeliläis-marxilaisessa lähestymistavassa politiikan toimijana on yhteisö, kun taas liberaalissa teoriassa toimijuuden perustana on autonominen yksilö. Molempia lähestymistapoja yhdistää lineaarinen skenaario, jonka päätepisteenä on joko itseään hallitseva yhteisö tai vallasta vapaat yksilöt. Moderni politiikka sisältää siten utooppisen aineksen. Postmoderni politiikka asettuu tätä vastaan. Pyrkimyksenä ei ole vapauttaa ihmisiä vallasta, koska yksilöiden ajatellaan olevan ilman ydintä. Foucaultia seuraten toimijuus on aina (tuottavan) vallan alaista. Valta on yksilöt tuottava tekijä eikä alistussuhde kahden samana pysyvän olion välillä, kuten liberaali perinne asian määrittelee. Politiikan päätepisteenä ei siis ole vallasta vapautuminen, joka olisikin mahdotonta. Postmoderni politiikka onkin paikannetun ja rakentuneen, ilman pysyvää ydintä olevan yksilön toimintaa. Tavoitteena ei ole konsensus, jossa vaarana on täydellisen itsehallinnan mahdolistama terrori, vaan pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella.

Pulkkinen puolustaa näkemystä, jonka mukaan toimija on samanaikaisesti vallan alainen, mutta ei kuitenkaan determinoitu vaan arvostelukyvyn omaava politiikan harjoittaja. Tämä on yleensä ollut vaikea sulatettava, koska ajatellaan, että olemme joko vallan alaisia (determinoituja toimijoita) tai vapaita ja vastuullisia yksilöitä (ei-determinoituja). Postmodernin näkemyksen mukaan tämänkaltainen ajattelu perustuu erityisesti liberaalin teorian käsitteisiin, jotka Pulkkinen pyrkii määrittelemään uudelleen. Hän vastustaa liberaalin teorian käsitystä transsendentaalisesta ydinsubjektista. Sen sijaan "toimijuus tulisi ymmärtää genealogisen kuvauksen mukaisesti subjektiutena, joka jatkuvasti rakentuu ja performatiivisesti tehdään valtojen risteyskohdissa." (s. 219) Vaikka toimija on vallan tuottama, postmodernissa politiikan filosofiassa tunteeseen perustuva arvostelukyky säilyy silti. Arvostelmat tehdään aina vallan olosuhteissa ja niiden tarkoituksena on saada muutoksia vallan verkostoissa eikä päätyä yksimielisyyteen eikä myöskään intressikamppailuksi. Pulkkisen mukaan ei ole ristiriitaista ajatella henkilöitä arvostelukykyisinä ja samanaikaisesti vallassa rakentuneina toimijoina. Arvostelmien lopettaminen olisi yhteä vaikeaa kuin hengittämisen, toteaa Paul Veyne.

Ihailtavasti Pulkkinen puolustautuu sitä kritiikkiä vastaan, joka kaikille asiaan perehtyneille on tutuksi tullut. Esimerkiksi Foucault´n valtakäsitys ei Pulkkiselle merkitse käsitteen tyhjentymistä (vaikka se on kaikkialla) vaan tavoitteiden muuttamista: vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa. Toinen puolustus koskee paikantuneeseen arvioon kohdistettua kritiikkiä, jonka mukaan arviointi voidaan lopettaa merkityksettömänä, mikäli niillä ei ole universaalia perustaa. Pulkkisen mukaan paikantunut arviointi merkitseekin huomion kiinnittämistä arvostelmien ehtoihin – eikä niiden universaaliuteen – tehden niistä varovaisemman ja vähemmän itsevarman. Olen samaa mieltä siinä, että suurin huoli ei ole arvostelmien paikantuneisuudessa vaan universaaliudessa, koska hegemonisen vallan esittämä universaaliksi oletettu arvostelma sisältää kaikessa homogeenisuudessaan jälleen (lyotardilaisittain) terrorin siemenet.

"Postmoderni politiikan filosofia" on monipuolinen teos, jossa modernin politiikan ontologian tarkastelun kautta pyritään kehittelemään postmodernia politiikkaa. Tämä matka johtaa Pulkkisen myös naistutkimuksen alueelle, jonka kautta havainnollistetaan identiteettien merkitystä postmodernissa politiikassa. Sillä kuka puhuu on siis merkitystä. Judith Butlerin ja Michel Foucault´n lisäksi kolmas Pulkkisen keskeinen teoreetikko on Jean-Francois Lyotard, jonka tulkitsijana Pulkkinen on parasta mitä suomeksi voi lukea. Normaalisti Lyotard -tulkinnat alkavat ja päättyvät tokaisuun epäluottamuksesta metanarratiiveja kohtaan tai sitten kuuluisaan fraasiin haetaan vastausta hänen taideteoriasta. Pulkkinen kuitenkin onnistuu Lyotardin käsittelyssä pitkälti juuri siksi, että hän ei takerru sanaan ’postmoderni’ vaan osaa etsiä vastauksia Lyotardin käyttämästä käsitteestä ’pakanallisuus’. Lisäksi, vain aniharvat pystyvät noin kymmenessä sivussa esittämään miten Habermas, Rorty ja myös Baudrillard kiinnittyvät politiikkassa moderniin ontologiaan kukin tavallaan huolimatta siitä, että Rorty ja Baudrillard ovatkin osaltaan (mutta eivät johdonmukaisesti) postmoderneja ajattelijoita. Tuija Pulkkinen uskaltaa seistä näkemyksiensä takana postmodernia politiikkaa puolustaen. Juuri siksi teos on hieno yritys miettiä uudestaan erilaisuuksia ja erimielisyyksiä sietävää politiikkaa. Sen sijaan vaikutuksista emme voi sanoa vielä paljoakaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *