Pottereitakin parempi jännitysnäytelmä Helsingissä

Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen ovat tehneet merkittävän historiallisen työn julkaistessaan Talvisodan aikaisen hallituksen pöytäkirjat ja muistiinpanot. Kuten tekijät itse huomauttavat, näitä asiakirjoja on jo kauan käytetty tutkimuksissa, mutta tulkitsemattomana kokonaisuutena ne eivät ole aiemmin olleet kuin tutkijoiden käytössä. Nyt julkaistu teos kuuluu jokaisen Suomen historiaa tutkivan ja harrastavan hyllyyn. Huolimatta muutamista häiritsevistä pikku kieli- ja kirjoitusvirheistä (mm.

Manninen, Ohto & Rumpunen, Kauko (toim.): Murhenäytelmän vuorosanat. Talvisodan hallituksen keskustelut. Edita, 2003. 356 sivua. ISBN 951-37-3894-9.

Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen ovat tehneet merkittävän historiallisen työn julkaistessaan Talvisodan aikaisen hallituksen pöytäkirjat ja muistiinpanot. Kuten tekijät itse huomauttavat, näitä asiakirjoja on jo kauan käytetty tutkimuksissa, mutta tulkitsemattomana kokonaisuutena ne eivät ole aiemmin olleet kuin tutkijoiden käytössä. Nyt julkaistu teos kuuluu jokaisen Suomen historiaa tutkivan ja harrastavan hyllyyn.

Huolimatta muutamista häiritsevistä pikku kieli- ja kirjoitusvirheistä (mm. Fiandt po. von Fieandt jne.) siellä täällä kirja on kokonaisuutena mielenkiinoista ja osin jopa järkyttävää luettavaa. Teoksen nimivalinta on oiva. Lukukokemuksena se vetää hyvinkin vertoja Tarulle sormusten herrasta ja Harry Pottereille, sillä erolla, että ”tämä tarina on tosi”.

Teos on toimitettu osaavasti, mutta tutkimuskäytön kannalta se sisältää muutamia selkeitä puutteita. Kirja käyttää lähteinä mm. ”J. K. Paasikiven muistiinpanoja” muttei kerro, mistä muistiinpanoista on kyse ja missä niihin voisi tutustua – piirre, joka lisäisi ratkaisevasti teoksen arvoa tutkimuslähteenä. Onhan esim. Paasikiven päiväkirjoista olemassa eri versiota: Vanhin julkaistu, Paasikiven itsensä editoima julkaisu ja alkuperäinen, yhä edelleen julkaisematon.

Selkeä puute onkin, että ”Murhenäytelmällä” ei ole minkään laista lähdeluetteloa. Myöskään ei ole kerrottu selkeästi, kuka hallituksen keskustelupöytäkirjaa oikein piti, kuka vastaa lopputuloksesta. Toisaalta on kattava henkilöhakemisto lukemisen kannalta merkittävä apu. Tosin myös jonkin tyyppinen asiahakemisto olisi saattanut kannattaa laatia, sellainen kun on nykyisillä tekstinkäsittelyohjelmilla verraten helppoa.

Itse ”näytelmä” on huikaiseva. Vaikka on selvää, että tekijät eivät ole päämäärähakuisesti valikoineet materiaalia dramatiikan luomiseksi, on lopputulos lähes suoraan näyttämölle sovitettavissa. Alun lyhyet muistiinpanontapaiset ja yksityiset mietelmät luovat tiiviin tunnelman, joka heijastaa hyvin sitä yllätyksellisyyttä ja kaaosta, jota sota – kaikesta ennakkoon tapahtuneesta huolimatta – ”roolihenkilöille” edusti. Vielä sodan jo pitkään kestettyä Paasikiven ja Niukkasen välillä on jännitteitä suhtautumisessa viholliseen. Loppua kohti muistiinpanot pitenevät ja täsmentyvät, kuin painottaen sitä seestymisen ja ”normalisoitumisen” tunnelmaa, mikä hallitukseen väistämättä kehittyi.

Aiemmin materiaaliin tutustumattomalle kirja luo muutamia todellisia yllätyksiä, toisaalta siksi, mitä siinä on, toisaalta siksi, mitä siitä puuttuu. Toki on tiedossa liittoutuneiden ”avuntarjous”, jossa tutkimus on osoittanut tavoitteena olleen Ruotsin malmikaivosten miehittämisen, ei Suomen pelastamisen. Uutta on kuitenkin, että länsivallat erityisesti painostivat – voisipa puhua jopa kiristämisestä kun lukee merkintää 8.3.1940 Daladierin viestistä – Suomea avun vastaanottamiseen. Toisaalta on merkillepantavaa, että Talvisodan mytologiassa ja erityisesti sotahistoriallisessa tutkimuksessa merkittävän ja ansaitun paikan saaneet keskisen rintaman, Sallan ja Raatteen tien, materiaalitaistelut eivät hallituksessa aiheuttaneet oikeastaan minkäänlaista erityishuomiota.

Teoksen kiistattomiin ansioihin on luettava lyhyt esitys tapahtumien taustoista, Neuvostoliiton kanssa käydyistä neuvotteluista ja kansainvälispoliittisesta kehityksestä. Tapahtumien dramatiikkaa lisää muistiinpanojen väliin upotettu historiallinen ”asiatieto”, jolloin keskusteluja on helppo yhdistää sekä sotatapahtumiin että kansainvälisen politiikan kiemuroihin.

Mielenkiintoinen ja harvoin esiin tuotu seikka on, että kun Neuvostoliitto erotettiin hyökkäyssodan aloittamisen takia Kansainliitosta, Suomi vastusti hanketta johdonmukaisesti. Vaikka toiminta näin jälkikäteen on selitettävissä helpostikin reaalipoliittiseksi viisaudeksi, korostaa tapahtumien esittäminen puheenvuoroissa näin lähteinä maamme poliittisen johdon kyvykkyyttä ja realiteettien tajua putoavien pommien keskelläkin.

Varsinaista kielteistä kirjassa löytyy vain vähän. Yksi tällainen piirre on sen koulukirjamainen ulkoasu ja tapa upottaa tekstiin ”laatikkoja”. Näin on esitelty näytelmän osanottajat, hallituksen jäsenet ja heidän taustansa. Henkilöt olisi ollut syytä esittää kirjan alussa. On perusteltua olettaa, että tällöin henkilökuvista olisi tullut tarkempia ja lukijan olisi helpompi vertailla taustoja ja tekoja. Lisäksi ministerien puoluetaustat on osin jätetty lukijan arvailun varaan; esim. Juho Koiviston voi yhdistää Maalaisliittoon vain ammatin (maanviljelijä) perusteella, eikä yhdistäminen lukijalta – välttämättä – aina osu oikeaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *