Pöydän ääressä

At the Table koostuu artikkeleista, jotka on kirjoitettu vuonna 2005 pidetyn keskiajan ja renessanssin ruokakulttuuria käsitelleen konferenssin esitelmien pohjalta. Artikkelit koskevat ruoan politiikkaa, naisia ja ruokaa, juhlia ja pitoja sekä ruoan filosofiaa. Eri tieteenalojen piirissä ja hyvin erilaisista näkökulmista kirjoitetut tekstit avaavat kiintoisasti ruoan ja juhlimisen moniulotteisia merkityksiä.

Tomasik, Timothy J. ja Vitullo, Juliann M. (Ed. by): At The Table: Metaphorical and Material Cultures of Food in Medieval and Early Modern Europe. Brepols, Turnhout, Belgium, 2007. 225 sivua. ISBN 9782503523989.

Toimittajien – Timothy J. Tomasik ja Juliann M. Vitullo – mukaan At the Table on koottu parhaista esitelmistä, jotka on pidetty vuonna 2005 järjestetyssä kaksipäiväisessä konferenssissa Feast, Famine, and Fasting: Food and Material Consumption in Medieval and Renaissance Culture. Tämän kuten useita muitakin konferensseja aiheellisen ja henkisen kulttuurin alueelta on järjestänyt Arizona Center for Medieval and Renaissance Studies. Timothy J. Tomasik on englannin ja Juliann M. Vitullo italian kielen professori, ja oletan, että monet teoksen muutkin kirjoittajat ovat kirjallisuuden ja kielen tutkijoita, vaikkei heitä ole esitelty.

Kirjan kantta koristaa bruggelaisen mestarin Gerard Davidin (n. 1450–1523) maalaus Madonna ja lapsi vellikupin äärellä. Pyhä äiti syöttää siinä Jeesus-lapselle vaatimatonta ateriaa, mutta taulu sinänsä edustaa ylellisyyttä ja statusta, vaikka samankaltaisia kuvia tehtiinkin taiteilijoiden työpajoissa massatuotantona. Kuva muistuttaa osaltaan siitä, mistä kirjan sisältökin: ruokaa ja sen merkityksiä ei voi erottaa toisistaan – ne ovat joka pöydässä ruokavieraina.

Kokoelman artikkelit paneutuvat keskiajan ja varhaismodernin Euroopan ruokakulttuurin metaforisiin ja aineellisiin piirteisiin. Niitä johdannossa taustoittaessaan Tomasik ja Vitullo lähtevät ajatuksesta, että eurooppalainen identiteetti on sidoksissa ruokaan. He nojaavat myös käsitykseen, että eurooppalainen ruokakulttuuri muotoutui sydänkeskiajalla, kun pohjoinen, metsästykseen ja karjankasvatukseen perustuva liha- ja maitokulttuuri yhdistyi eteläiseen, maanviljelyskulttuuriin. Viinin ja sianlihan nauttiminen erottivat eurooppalaiset muslimeista, jotka eivät moisia herkkuja huolineet.

Toimittajat muistuttavat, että ruoan valmistamisesta ja nauttimisesta puhuttaessa on myös analysoitava ruoan vaikutusta sosiaaliseen, kulttuuriseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tämä on kulttuurihistorian kannalta selviö. Toinen selviö on ruokakulttuurin moniarvoisuus ja -kielisyys – onhan ruoka kaikkialla maailmassa ihmisen elämisen perusta ja välttämättömyys. Se ei siis ole vain aineellisten varojen kuluttamista, vaan myös kulttuurin kuvitteellinen ja symbolinen representaatio, eikä näitä puolia ole helppo erottaa toisistaan.

Kirjan johdannossa Tomasik ja Vitullo selostavat lyhyesti artikkeleiden olennaista sisältöä sekä tulkitsevat kirjoitusten merkitystä nimenomaan kielitieteilijän intressien kannalta. Luettuani artikkelit totesin, että niissä minua kiinnostivat hieman eri asiat kuin toimittajia ja saamani käsitykset poikkesivat toimittajien käsityksistä. Kuitenkin esimodernin ruokakulttuurin analyysit kirjallisuustieteen, historian, politiikan, arkeologian ja kasvitieteen kannalta osoittautuivat varsin innostaviksi.

At the Table -teoksen sisältö on ryhmitelty temaattisesti neljään päälukuun: The Politics of Food, Women and Food, Feasting and Banqueting ja The Philosophy of Food. Kussakin luvussa kaksi, kolme tai neljä artikkelia osoittaa havainnollisesti ruokakulttuurin tutkimuksen monitieteisiä mahdollisuuksia.

Ruoan politiikasta

Fabio López-Lázaro ja Paul Hartle kirjoittavat ruoan käyttämisestä politiikassa ja samalla kulttuuristen ja poliittisten identiteettien rakentamisesta. López-Lázaro käsittelee otsikolla Sweet Food of Knowledge Espanjan suhtautumista uuden maailman kasveihin ja ruoka-aineisiin 1500- ja 1600-luvulla. Hän toteaa, että Espanja hävisi mahdollisuuden ”taksonomiseen ja epistemologiseen vallankumoukseen,” kun se ei systemaattisesti tutkinut, luokitellut ja tuonut eurooppalaiseen kulttuuriin amerikkalaisia kasveja ja ruoka-aineita. Vaikutteita kulki pikemminkin toiseen suuntaan. López-Lázaro arvelee, että kulttuurisen eristäytymisen taustalla oli pelko alkuasukkaiden kaltaiseksi muuttumisesta. Hän olettaa senkin vaikuttaneen, että kruunu jätti tiedon ja tuotteiden vaihdon yksityisille yrittäjille. Melkeinpä runollisesti hän väittää, että Filip II eristäytyi nationalismiin ja kieltäytyi paljastamasta koko käytettävissään olevaa ”ruokalistaa, jotteivät muut varastaisi hänen reseptejään”.

Paul Hartle puolestaan kirjoittaa Englannin sisällissodan aikaisista poliittisista identiteeteistä, jotka ilmenivät ruoassakin. Kuningasmieliset kuvittelivat Englannin runsauden maana, jossa ihmiset voivat nauttia maan hedelmiä tuntematta syyllisyyttä, mutta ”paavilliset” puritaanit tuhosivat kansan luonnonvaroja sotaa käymällä. Puritaanit puolestaan paheksuivat rojalistien ylenpalttista vieraanvaraisuutta. Eri osapuolet näkivät siis saman ilmiön aivan eri tavoin. Vaikka liha ja olut (ale) olivat tässä kiistassa tärkeitä, kiistakumppanit vetivät Hartlen mukaan keskinäistä rajaa pikemminkin erilaisten kulutustottumusten kuin yksittäisten ruoka- ja nautintoaineiden käytön ja käyttämättömyyden mukaan.

Naiset ja ruoka

Naisia ja ruokaa koskevan luvun neljä artikkelia nostavat syömisen tärkeäksi symboliksi sukupuolta koskevissa keskusteluissa. Kristityt kuvasivat avioliittoa usein ”yhdeksi lihaksi” tulemisella, ja avioliittoa koskevissa teksteissä liittoa ja harmoniaa ilmaistiin monin liittämisen ja sulauttamisen vertauksin, mutta nämä ilmaukset herättävät nykytutkijan mielessä kysymyksiä myös rajoista, pettämisestä ja väkivallasta. Marianne Kalinkea kiehtoo islantilainen Clárin saaga 1300-luvulta. Hän käyttää sitä esimerkkinä oikeanlaisesta avioliitosta, jossa puolisoiden täytyy kypsyä, jättää kotinsa ja muodostaa uusi liitto. Side ei saa perustua pinnallisille ominaisuuksille kuten käytössääntöjen noudattamiselle vaan todelliselle hyveelle. Kalinken mukaan saaga viittaa myös väkivaltaan, joka sisältyy yhdeksi lihaksi tulemiseen sekä yksilöllisen identiteetin menetykseen.

Christine F. Cooper Rompato ja Melissa Walter käsittelevät eri tekstien avulla tätä samaa aihetta. Cooper Rompano tarkastelee ”miesten ja naisten taistelua ruoan kentällä” kahden John Lydgaten runon (1400-l.) pohjalta, joissa esiintyy jo Chaucerin Canterburyn tarinoistakin tuttu pyhimysmäinen Griseldan hahmo. – Toivo Lyyn suomennoksessa kertomusta on vain referoitu. – Walter puolestaan analysoi kahta näytelmää Stuartien ajalta kiinnittäen huomiota ruumiiden yhtymiseen liittyvän väkivaltaan mutta myös miesten ruumiin haavoittuvuuteen. Cooper Rompaton ja Walterin analyysin mukaan heidän käsittelemänsä kirjallisuus kuvaa naiset uhkana sosiaaliselle järjestykselle, kun he vastustavat avioliittoa – mieheen sulautumista. 

Myös William Bradford Smith tutkii tekstejä, joissa näkyy naisiin kohdistunut pelko – naiset eivät ole uhkaavia siksi, että he vastustavat kristillistä avioliiton vertauskuvaa yhdeksi ruumiiksi tulemisesta, vaan siksi, että he kontrolloivat kotiruoan valmistamista ja jakamista. Hän tutkii Anna Böhmerin tapausta vuodelta 1601. Naista näet syytettiin noituudesta, koska hän oli myynyt voita, jossa oli ”hiiren sontaa”. Smith huomaa liittää sanonnan Lutherista käytettyyn vertaukseen, jonka mukaan Luther myy ”Mauskottia Kalkutan pippurina” Normal 0 21 false false false FI X-NONE X-NONE MicrosoftInternetExplorer4 /* Style Definitions */ table.MsoNormalTable {mso-style-name:”Normaali taulukko”; mso-tstyle-rowband-size:0; mso-tstyle-colband-size:0; mso-style-noshow:yes; mso-style-priority:99; mso-style-qformat:yes; mso-style-parent:””; mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt; mso-para-margin-top:0cm; mso-para-margin-right:0cm; mso-para-margin-bottom:10.0pt; mso-para-margin-left:0cm; line-height:115%; mso-pagination:widow-orphan; font-size:11.0pt; font-family:”Calibri”,”sans-serif”; mso-ascii-font-family:Calibri; mso-ascii-theme-font:minor-latin; mso-fareast-font-family:”Times New Roman”; mso-fareast-theme-font:minor-fareast; mso-hansi-font-family:Calibri; mso-hansi-theme-font:minor-latin; mso-bidi-font-family:”Times New Roman”; mso-bidi-theme-font:minor-bidi;} . Sanonta leikkii muskotin ja hiirenpapanoiden äänneasun samankaltaisuudella. Näin hän osoittaa naisten arkielämän ja teologisten abstraktien tekstien välisen yhteyden. Ruoka luo yhteenkuuluvuutta, järjestystä ja turvallisuutta, mutta noituus sulkee ulkopuolelle, aiheuttaa epäjärjestystä ja epävarmuutta.

 

Pidot ja juhla-ateriat

Ruoan aineellisuuden ja symbolisuuden väliset jännitteet ilmenevät erityisesti juhlissa, ja niitä käsittelee kolme kirjoittajaa. Christina Lee kirjoittaa 500- ja 600-luvun anglosaksien hautajaisriiteistä arkeologisten löytöjen pohjalta. Hän pitää hautajaisia eräänlaisina teksteinä, jotka ilmaisevat yhteisön monimutkaisia suhteita. Leen mielestä haudoista löydetyt ruoantähteet eivät ole vain kuolleille annettuja symboleja, vaan hautajaisateriat ovat palvelleet elävien etua luomalla yhteyden elävien ja kuolleiden välille. – Tätä artikkelia lukiessa tulevat hakematta mieleen ortodoksien muistoateriat omaisten haudoilla.

L. B. Ross puolestaan analysoi Burgundin 1400-luvun herttuoiden Filip Hyvän ja Kaarle Rohkean juhlapäivällisiä ja kohdistaa huomionsa nimenomaan ”väliruokiin” (entremets), joilla hän tarkoittaa monimutkaisia pöytäkoristeita ja ruokalajien välillä esitettyjä näytelmäkappaleita. Rossin mukaan tällaiset pitojen lisukkeet ilmensivät herttuoiden poliittisia suunnitelmia sekä heidän persoonallisuuttaan ja viehtymyksiään. Itse asiassa banketit olivat viihdyttämisen ja poliittisen vaikuttamisen nerokas sekoitus.

Bernd Renner paneutuu juhla-aterian topokseen Rabelaisin Pantagruelissa ja Gargantuassa sekä Kolmannessa kirjassa ja Neljännessä kirjassa (Tiers livre ja Quart livre). Hän analysoi teosten satiiria, jonka ”ruokaisa” etymologia viittaa sekalaiseen ruokalajiin (satura). Rabelaisin satiiri on alkuun kansanomaista, mutta moninaistuu myöhemmissä teoksissa. Analysoidessaan ja kritikoidessaan satiirin kirjallista käyttöä banketin topoksen avulla Renner osoittaa tämän ulottuvan pitkälle kirjallisten kysymysten ulkopuolelle.

Ruoan filosofia

At the Table -kokoelman viimeinen luku sisältää kaksi artikkelia, toimittaja Timothy J. Tomasikin ja konferenssin pääesitelmöitsijän, Michel Jeanneretin pohdintoja ruoan filosofiasta. Tomasik kirjoittaa 1400-luvun keittokirjasta De honesta voluptate et valetudine sekä sen italian- ja ranskankielisistä käännöksistä liittäen toisiinsa kielen ja ruoan, maun ja identiteetin. Eri käännökset soveltavat ruoat paikallisiin oloihin ja makuihin. Alueellisten erikoisuuksien kautta alkavat nousta esiin kansalliset maut. Englantilaiset pitävät pippurista ja ranskalaiset inkivääristä; pohjoisessa pidetään voista, leivästä ja oluesta, mutta etelässä oliiviöljystä, vihanneksista ja viinistä. On myös kiintoisaa havaita, että tekstit esittelevät ruokalajeja terveellisinä, mutta me tiedämme niiden olevan varsin haitallisia. Ajan herkuttelua ja ahmimista tosin kompensoi lähes jatkuva pakollinen tai valittu puute, niukkuus ja kohtuullisuus.

Jeanneret on Rabelais-tutkija, jonka tutkimuksiin, erityisesti renessanssipitoja ja pöytäpuheita koskevaan teokseen Mets et mots (1988) – käännettynä A Feats of Words (1991) – useat kirjoittajat viittaavat. Renessanssin ruokakulttuurin tutkimus on paljolti keskittynyt juhliin ja mässäilyyn, mutta omassa kirjoituksessaan hän tarkastelee kasvissyöntiä, joka alkoi lisääntyä 1500-luvulta alkaen. Itse asiassa se ei tarkoita täydellistä kieltäytymistä lihasta, vaan kaikkien ruoka-aineiden kohtuullista nauttimista. Myös vastauskonpuhdistus vahvisti paaston merkitystä ja suosi ruokavalion muutosta puutarhatuotteiden suuntaan. Kasvissyönnin puolustus juontaa juurensa antiikkiin, vaikka useimmat kreikkalaiset filosofit eivät vaatineetkaan pelkkien kasvisten syöntiä, vaan kannattivat raittiutta ja kohtuullista asketismia. Renessanssin humanistien valintojen taustalla vaikuttivat myös ruoka-aineiden symboliset merkitykset sekä ajatus ihmisruumiin nesteiden tasapainosta: ihmisruumiissa oli säilytettävä harmonia. Jeanneretin mukaan raittiuden ja niukkuuden salaatti oli renessanssiälykön poeettinen innoittaja.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *