Toisen maailmansodan aikana Suomen puolustuksen keskeisissä tehtävissä toimi kolme öötä: Oesch, Öhquist ja Österman. He kaikki olivat myös jääkäreitä. Harald Öhquist oli talvisodan 2. armeijakunnan komentaja, Hugo
Österman oli talvisodan Karjalan armeijan komentaja läpimurtovaiheen jälkeiseen aikaan asti ja Oesch mm. Karjalan kannaksen sotatoimiyhtymien komentaja jatkosodassa Neuvostoliiton läpimurron jälkeen kesäkuussa 1944.

Seppälä kertoo vauhdikkaasti ja asiantuntemuksella Oeschin tarinan sortavalalaisen sveitsiläissyntyisen juustomestarin "Juusto-Össin" pojasta Suomen armeijan huipputehtäviin. Oesch johti Karjalan kannaksella kesällä 1944 suurempaa joukkoyhtymää kuin kukaan suomalainen kenraali sitä ennen
tai sen jälkeen. Seppälä jättää kuitenkin sanomatta kuinka suurista joukoista tarkalleen ottaen oli kysymys (400 000?). Kannaksen joukkojen komentajuus olikin Oeschin uran huippuhetki. Sen jälkeen alkoivat vaikeudet
osin omien toimenpiteiden, osin kääntyneiden poliittisten suhdanteiden vuoksi kuten niin monella muulla sota-ajan kenraalilla ja muulla
upseerilla. Sodan jälkeen Oesch keskittyi sotahistoriaan. Hän kirjoitti mm. kirjan "Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944" (1956) ja toimi useat
vuodet "Kansa taisteli – miehet kertovat" lehden päätoimittajana.

Kertoessaan Viipurin valtauksesta ja paraatista 30.8. 1941 Seppälä suhtautui aikaisemmassa kirjassaan "Suomi hyökkääjänä" (1984) Oeschiin sarkastisemmin kuin tässä elämäkertateoksessaan. Oesch sairastui
taistelujen ollessa kiivaimmillaan 25.8. Armeijakunnan komentajaksi määrättiin kenraali Taavetti Laatikainen, joka ei hänkään tehtävää pystynyt hoitamaan. Operaatiota joutui johtamaan esikuntapäällikkö Valo Nihtilä.
Laatikainen siirrettiin pois, mutta voitonparaatia ei ottanut vastaan Nihtilä vaan Oesch, ja "valokuvista voi selvästi nähdä Oeschin moitteettoman virka-asun, joka oli kunnostettu Saimaan rannalla" (1984, 151). Tässä elämäkertateoksessa Oesch on yksiselitteisesti sankari. Hän on "Suomen pelastaja" tai "Suomen paras rintamakomentaja". Elämäkertatutkimus onkin vaikea kohde: on helppo sortua kaunomaalailuun tai mustamaalaamiseen.

Ikävä piirre Seppälän elämäkertateoksessa on se, että kirjoittaja ottaa kohteeseensa puolustelevan asenteen sellaisissakin tapauksissa, joissa ei
puolusteltavaa ole. Tarkoitan Oeschin sotarikosta. Oesch oli nimittäin antanut suullisesti ohjeen, jonka mukaan "kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi sotavankien keskuudessa muunmuassa niskuroivat sotavangit
oli heti teloitettavaS". Ei odottaisi "Suomi miehittäjänä 1941-1944" (1989)
-kirjan kirjoittajalta sellaisia verukkeita kuin "sotarikoksia tehtiin vain
sodan hävinneissä maissa" (eli meillä ei pitäisi keskustella
neuvostopartisaanien sotarikoksista) tai "Oesch ei milloinkaan allekirjoittanut sellaista paperia, jossa joku määrättiin teloitettavaksi".
Kai suullinen käsky oli tarpeeksi selvä.

Seppälä siteeraa myös sinänsä kiinnostavaa Oeschin itsensä kertomaa tarinaa kenraalilounaista sodan jälkeen. Oeschin mukaan puolustusvoimien sodanjälkeistä komentajaa Jarl Lundqvistia (eikä Lundqvistin seuraajaa
Aarne Sihvoa) ei lounaille kutsuttu, koska Lundqvist oli "liian neuvostoliittolainen ja SKDL:äinen". Tätä ei Seppälä kommentoi mitenkään. Oeschin lausuma ei pidä paikkaansa, sillä Lundqvist oli vain
länsisuuntaunut liberaali, joka yritti saada sodan jälkeen eroamaan puolustusvoimista upseereita, jotka olivat jotenkin kompromettoineet tai joiden epäiltiin kompromettoineen itsensä. Oeschin mielipide Lundqvistista heijastelee ennen kaikkea hänen omia poliittisia näkemyksiään. Viime
aikoina on keskusteltu Suomen lääkärien mahdollisista natsisympatioista sodan aikana ja sitä ennen. Seuraavaksi voitaisiin vähän puhua kenraaleista. Joka tapauksessa elämäkerturi voi siitä huolimatta kunnioittaa kohdettaan, vaikka ei yritäkään kääntää kaikkea mustaa
valkoise si.

Seppälä on hyvä ja suorasukainen kirjoittaja. Alla muutamia näytteitä. Kun esimerkiksi Neuvostoliitto aloitti talvisodan niin "suomalaiset eivät
pysyneet rytmissä ukana", tai kun Wallenius käskettiin Lapin ryhmän komentajaksi talvisodassa, niin "Mannerheim oli antanut tilaisuuden
lapualaisten seurassa törmäilleelle entiselle yleisesikunnan päällikölle", tai Lapin sodan alku oli "leikkisotaa saksalaisia vastaan Pohjois-Suomessa".

Yksi ero tämän elämäkertateoksen ja "Suomi hyökkääjänä" -kirjan välillä on myös se, että jälkimmäinen oli nootitettu kuin tutkimus, kun taas Oesch -kirjassa ei ole kuin ylimalkaisia lähdeviitteitä, eli kysessä on
selvästikin ennen kaikkea suurelle yleisölle tarkoitettu teos.
Lähdeviitteiden puuttuminen on valitettavaa siksikin, että Seppälä ilman lähdeviitteitä ehkä perusteettomasti kärjistää asioita. Mihin tietoon
perustuu esimerkiksi sellainen seikka, että kenraali Paavo Talvela piti siirtää pois Aunuksesta nimenomaan siksi, että hän ei osannut viivytystaistelua?

Seppälä on epäilemättä yksi kaikkein tuotteliaimmista
sotahistorioitsijoistamme, joka on myös esiintynyt ahkerana
lehdistökirjoittajana. Hänen tekstinsä on ollut poleemista ja herättänyt vastalauseita erityisesti "hurraaisänmaallisissa" piireissä. Tässä
teoksessaan Seppälä on edelleen poleeminen, mutta närkästystä saattaa syntyä nyt vähän muissa piireissa, sillä päähenkilön kehuminen on hieman yliampuvaa. Mutta parasta Seppälässä on edelleen voimakas personallinen ote
kirjoittamiseen.