Propagandamiehen postuumit muistelmat

Untamo Utrio saneli muistelmansa sodan ajalta 1970-luvun lopulla. Pari vuotta sitten laajasta aineistosta toimitettiin kirja, joka valottaa sekä sodan ajan radiotoimintaa että propagandan periaatteita ja käytäntöä.

Utrio, Untamo ; Kai Linnilä (toim.): Taistelu eetterissä. Tammi, 2008. 411 sivua. ISBN 978-951-31-4449-4.

Untamo Utrion (1905-1980) talvi- ja jatkosodan ajan muisteluksiin perustuva teos Taistelu eetterissä on ilmestynyt jo pari vuotta sitten, mutta kun siitä ei ole silmiini osunut minkäänlaisia viittauksia, huomasin kirjan vasta nyt divarin ikkunassa. Postuumisti julkaistu propagandamiehen teos perustuu muistelmiin, jotka Utrio on sanellut nauhalle 1970-luvun lopulla. Aineistosta, jossa Utrio kertoi sodanajan radiotoiminnasta ja suomalaisesta sotapropagandasta sekä kansanhuollon toiminnasta, on aikaisemmin toimitettu teos Pois pula ja puute (Tammi 1994).

 

Sotapropagandan improvisoitu alku

Untamo Utrio kuului sodanajan tunnetuimpiin radioääniin. Radiotyön ohella hän toimi kansanhuoltoministeriön toimistopäällikkönä vuosina 1940-1944. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammi perustettiin 1934, Utriosta tuli sen ensimmäinen toimitusjohtaja, ja hän pysyi tässä tehtävässä peräti neljännesvuosisadan ajan eli eläkkeelle siirtymiseensä asti.

Talvisodan alla Utrio oli Me-lehden edeltäjän Kuluttajain Lehden toimitussihteeri. Kesällä 1939 hän kävi neljän muun lehtimiehen kanssa Karjalan Kannaksella seuraamassa linnoitustöitä, ja syksymmällä hänet kutsuttiin tiedotushenkilöstön reservikurssille. Kurssin vahvuus oli 18 miestä. Suurin osa heistä työskenteli päivälehdissä eri puolilla maata. Jälkipolville tutuimpia nimiä lienevät myöhemmin radioreporttereina tunnetuiksi tulleet Enzio Sevón ja Pekka Tiilikainen. Kurssilaisille luennoitiin mm. tiedotuksen periaatteista ja tiedottamisen historiasta, oman ja naapurimaan armeijan organisaatiosta ja toiminnasta, sotataloudesta, tiedustelupalvelusta ja elintarvikehuollosta sekä tietenkin propaganda-aseesta, jota Suomenkin oli tarkoitus mahdollisessa tulevassa sodassa hyödyntää.

Propagandistit tarttuivat omiin aseisiinsa jo ennen talvisodan puhkeamista. Puolustusministeriön Sanomatoimistossa sotapropagandaan liittyvä työ aloitettiin samaan aikaan kun suomalaiset joukot marssivat ylimääräisiin kertausharjoituksiinsa. Helsingin Korkeavuorenkadulla sijainneessa sanomatoimistossa, joka sodan sytyttyä muuttui päämajan propagandaosastoksi, vilisi lehti- ja mainosmiehiä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä sekä jokunen ammattiupseerikin. Siviilit oli Utrion mukaan rekrytoitu tehtäviinsä melko kirjavin keinoin. Esimerkiksi kirjailija Toivo Pekkanen oli ajelehtinut pari viikkoa täydennyskomppaniassa tavallisena sotamiehenä (tosin siviilikamppeissa, talvisodan aikaanhan valtion varusteita ei riittänyt kaikille eli käytössä oli ns. malli Cajander), kun Olavi Paavolainen tapasi hänet kadulla ja pelasti Pekkasen kykyjään vastaaviin puuhiin eli tiedotusmieheksi.

Utrio, jonka tehtävänä oli välineistön ja arkiston hoito sekä sotapäiväkirjan pitäminen, kirjoitteli joutohetkinään muutaman radiopakinan, joista toimistopäällikkö, kapteeni Reino Palmroth (tunnetaan myös nimimerkeillä Palle ja Reino Hirviseppä), tykkäsi. Ensimmäisen pakinan luki nuhaisen U. Utrion puolesta Matti Viherjuuri, myöhemmin mainosmiehenä tunnettu, mutta lokakuun lopulla Utrio komennettiin vastaamaan Puolustusvoimien koko radiotoiminnasta. Marraskuun alussa armeija sai vakituisen lähetysajan Yleisradiosta. Kuun viimeisenä päivänä ulvoivat jo hälytyssireenit, pommit putoilivat Helsinkiin ja itärajalla taisteltiin.

Armeijan talvisodan ajan propaganda oli ehkä enemmän improvisoitua kuin kunnolla organisoitua. Radio, joka tuolloin oli vielä suhteellisen uusi tiedotusväline, osoittautui oivalliseksi viestinviejäksi, pitkälti juuri uutuutensa ja ennen muuta nopeutensa tähden. Alkuhankaluuksien jälkeen armeija näyttää saaneen Yleisradiolta lähes kaiken, mitä vain osasi pyytää: lähetysaikaa, välineistöä, teknistä tukea. Osa puolustusvoimien tiedotusorganisaatiosta siirrettiin Mikkeliin, mutta toimintaa oli myös Helsingissä ja Lahdessa – olihan Salpausselällä maan suurin ja tehokkain radiolähetin. Utrion muistelmista saa varsin hyvän kuvan paitsi miesten palvelustehtävistä, myös heidän majoituksestaan ja vapaa-ajanvietostaan. Luppoaikaa tosin talvisodan tiedottajilla oli äärimmäisen vähän verrattuna jatkosodan aikaan, joten esimerkiksi Olavi Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa kuvaillut tiedotusmiesten juomingit korvautuivat talvisodan aikana muutamalla juhlailtoina siemaistulla viinaryypyllä.

Rauhan tultua Utrio sai tehtäväkseen koota puolustusvoimien radiolähetyksiä koskevan toimintakertomuksen. Siitä näkyi, että lähetyspäiviä oli ollut kaikkiaan 105 eli miehet olivat olleet äänessä jokaisena sotapäivänä, useimmiten kahteen, jopa kolmeenkin kertaan. Vielä rauhan tultua lähetyksiä oli jatkettu kuukauden ajan.

 

Omantunnon ristiriitaa

Kuten kirjan alaotsikostakin voi päätellä, Utrion muistelmat käsittävät talvisodan lisäksi myös jatkosodan ensimmäiset kuukaudet. Tuolloin radiopropaganda, kuten koko armeijan tiedotustoiminta, oli huomattavasti valmistellumpaa ja organisoidumpaa. Utriokin sai jo maaliskuussa 1941 tietää tulevan sijoituksensa. Hänestä tehtäisiin sodan syttyessä toimintansa aloittavan Valtion Tiedotuslaitoksen sotatiedotusosaston päällikkö alaisinaan kuutisenkymmentä miestä: sotakirjeenvaihtajia, rintamaoppaita, radioreporttereita ja viihdytystoimiston työntekijöitä. Suurin osa näihin tehtäviin kaavailluista miehistä oli tuttuja jo talvisodan ajalta, ja vaikka Utrio aluksi arvelikin, että tuollainen joukko olisi hänen voimilleen ja taidoilleen liian suuri, hän lisäsi miehistöluetteloon kymmenkunta radioreportteria ja sai osastonsa miesvahvuuden kasvamaan noin kahdeksaankymmeneen.

Taistelu eetterissä –teos pohjautuu Untamo Utrion päiväkirjaan, muistelmanauhoihin ja hänelle kertyneeseen sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Suurin osa kirjeistä tuli TK-kollegoilta, joista osa suhtautui hetkittäin suorastaan hurmioituneesti sotaretkeen. Pekka Tiilikainenkin valitti armeijan etenevän itää kohti sellaisella vauhdilla, ettei ääniautolla joukkoja seuraava reportteri tahtonut saada vangituksi nauhalleen minkäänlaista pyssynpauketta.

Utrio itse näyttää ottaneen vähintäänkin nuivan, ellei peräti tuomitsevan kannan Itä-Karjalan valloitukseen, puhumattakaan Suur-Suomi-ideologiasta. Hän palaa muisteluksissaan useasti oman näkemyksensä ja päämajan tiedotusosaston linjan ristiriitaan. Onnekseen Utrio komennettiin vuoden 1942 alusta kansanhuoltoministeriön tiedottajaksi. Sekään homma ei ollut mukavaa, sillä äärimmäisessä niukkuudessa elävän kansan tyytymättömyys kohdistui suurelta osin kansanhuoltoon, mutta eipähän Utrion ainakaan tarvinnut toimia vakaumustaan vastaan. Toki hänellä oli Valtion Tiedotuslaitoksen päällikön Heikki Reenpään hiljainen suostumus sille, että rintamakirjeenvaihtajien aineistoa sai karsia, kunhan ei joutunut avoimeen konfliktiin päämajan kanssa. Sodanjohtohan edellytti, että propagandaa tehtäisiin ja lähetettäisiin mahdollisimman paljon: esimerkiksi uudelleen asutetut Karjalan kunnaat ja ensimmäisenä sotasyksynä haltuun otettu Aunus harmaasilmä olivat esillä niin lehdissä kuin radiossakin kutakuinkin päivittäin koko vuoden 1941 ajan. Asemasodan aikana tiedotus väheni, innostus laimeni ja realismi kasvoi.

 

Turhankin muhkea teos?

Yli 400-sivuisen, suurteosformaattiin taitetun ja numeroituina kappaleina painetun teoksen aukeamien alalaidassa kulkee aikajana, johon on koottu taustoittavaa tekstiä talvisodan taisteluista, välirauhan ajan ulko- ja sisäpoliittisista tapahtumista, jatkosotaa edeltäneestä kehityksestä sekä hyökkäysvaiheen tapahtumista. Tämä helpottaa lukemista ja antaa tarpeellisen kontekstin Utrion muisteluksille, joita sen enempää sanelija itse kuin kirjan toimittajakaan ei ole kaikilta osin kovin tiiviisti sitonut sodan kulkuun.

Varsinaisen tekstin ja aikajanan lisäksi kirjassa on kymmenittäin kuvia, joista suurin osa on peräisin Finlandia-Kuvan kuva-arkistosta, mutta mukana on myös Puolustusvoimien Kuvakeskuksen kuvia. Kuvat ovatkin kirjan heikoin lenkki: kun sodan ajan pienet, heikkolaatuiset, varastossa vähän kärsineet tai jo kuvaustilanteessa hämäriksi jääneet kuvat suurennetaan A4-kokoon ja suuremmiksikin (maksimissaan kuvien koko on jopa 30 x 48 cm), niistä tahtoo tulla harmaita ja rakeisia. Toki on myönnettävä, että muutamat värikuvat, jotka esittävät esimerkiksi palavia itäkarjalaisia kyliä tai puutalo-Petroskoita aavan Äänisen äärellä, ovat todella vaikuttavia. Vaikuttava on – omassa lajissaan – myös useissa yhteyksissä nähty kuva, jossa Olavi Paavolainen seisoo marjaisan pihlajanoksan alla järven rannalla, selin katsojaan. Kuvatekstin mukaan näet kyseessä on taitavasti rajattu asetelma: alkuperäisessä väridiassa näkyy pihlajanoksaa pitelevä avustaja…

Muhkea teos lienee tarkoitettu lahjakirjaksi sotahistoriasta kiinnostuneille harrastajille. Opiskelu- ja ammattikäytössä se toimii oheislukemistona ja katselukirjana. Viitteitä ei luonnollisestikaan ole, ja kirjallisuusluettelo on lyhyt, mutta henkilöhakemistosta voi tarkistaa, onko omassa opinnäytteessä tai tutkimuksessa esiintyvästä henkilöstä aikalaisarviota (jotkut niistä ovat varsin kirpeitä). Muutamien kustantajien harrastama suurteosten ”kutistaminen” normaalikokoon tai pokkariksi toimisi oivasti tämänkin teoksen kohdalla ja toisi sen laajemman lukijakunnan ulottuville – harvemminhan tällaista ennenlukematonta silminnäkijäkuvausta enää käsiinsä saa, kun silminnäkijät ovat nykyisin tosi harvassa ja poismenneiden pöytälaatikot on jo pengottu pohjia myöten.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *