Jo väitöskirjassaan vuonna 2009 suomalaisten tiedoituskomppanioiden rintamakirjeenvaihtajien tekstejä käsitelleen tutkija, tohtori Helena Pilke on tuoreessa teoksessaan lähtenyt käsittelemään  suomalaista TK-toimintaa uudesta ja hyvin mielenkiintoisesta näkökulmasta. Tekijä on löytänyt entisen sota-arkiston kokoelmista tähän saakka tutkimattoman aineiston. Aineisto koostuu paristakymmenestä mapillisesta TK-miesten tekstejä, joiden julkaisemisen Päämaja aikanaan oli kieltänyt milloin mistäkin syystä. Pilke toteaakin teoksensa alkusivuilla päämajan ”punakynämiesten” valitettavan harvoin vaivautuneen valottamaan päätöksensä syitä.

Päämajan tiedoitusosaston perustamispäätös vuodelta 1941 kertoo olennaisen piirteen suomalaisesta ajattelusta: Suomalaiset suhtautuivat nuivasti propagandaan ja assosioivat siihen lukuisia kielteisiä asioita. Tästä johtuen Suomeen päädyttiin perustamaan Päämajan tiedoitus- (huom. nimen kirjoitusasu), eikä propagandaosastoa.
Propagandaa sodanjohto kuitenkin harjoitti, olipa osaston nimi mikä tahansa. Suomalainen tiedoitustoiminta on viime sotiemme historiasta kenties kaikkein tutkimattomimpia alueita, vaikka mm. Touko Perko ja Esko Salminen ovat ansiokkaasti käsitelleet TK-toimintaa.

Johdantoluvussa tekijä toteaa päättäneensä lähteä selvittämään kiellettyjen tekstien kohtalon vaiheita jättäen suuret sotatapahtumat tietoisesti sivuun ja antamalla aineiston itsensä puhua. Siinä hän on myös onnistunut. Tuloksena on teos, joka kertoo suomalaisen sotapropagandan toiminnasta ikään kuin sen nurjalta puolelta, kaiken sen kautta mitä ei sodan aikana haluttu julkisuuteen päästää. Näin suomalaisesta propagandatoiminnasta syntyy kuva, jossa ei voi nähdä sen paremmin hymistelyn kuin tietoisen mustamaalauksen aiheuttamaa vääristymää.  Tämän kuvan luominen ei todennäköisesti olisi ollut minkään muun aineiston avulla edes mahdollista, sillä TK-toiminnan organisaation, ohjekäskyjen tai muun vastaavan aineiston tutkiminen ei anna kattavaa kuvaa siitä, minkälaista propagandaa jatkosodan aikana haluttiin – tai ei haluttu – tehdä.

Tekijä luo kattavan katsauksen suomalaisen TK-toiminnan tähänastiseen tutkimukseen sekä sen taustaan. Pilkkeen kerronta kuljettaa lukijaansa joustavasti teemasta toiseen. Teoksen jäsentely vaikuttaa selkeältä ja tiiviiltä. Turhaa rönsyilyä tekstistä ei löydy. Sotasensuurin toiminnasta olisin melkein toivonut tarkempaa kuvausta. Tämä olisi toki kasvattanut teoksen mittoja, mutta koska Pilke pyrkii tuomaan pintaan ikään kuin sensorin näkökulmaa teksteihin, olisi esimerkiksi sensuuritoiminnan perustamisvaiheen hapuilevuuden tarkempi erittely lisännyt teoksen ansioita, etenkin kun suomalaisen sensuurin historiaa hämärtävät vielä lukuisat tutkimattomat aihealueet.

Pilke ei lähde syvällisemmin analysoimaan tekstien sensuroinnin syitä. Tekijä toteaa kylläkin monessa kohtaa, mistä syystä tekstejä on sensuroitu, mutta ei aina sido syitä  laajempiin kokonaisuuksiin. Hän korostaa kirjoittavansa nimenomaan propaganda- eikä sotahistoriaa. Pilkkeen teos tarjoaakin näin loistavan lähtökohdan jatkotutkimukselle.

Lukuelämyksenä kirja pitää sen minkä lupaakin. Runsas dialogi alkuperäisaineiston kanssa ja taiten valitut sitaatit kuljettavat lukijan mukanaan kirjan maailmaan siinä määrin, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Helena Pilke on onnistunut siinä, mihin monet muut vain pyrkivät: kertomaan jotain uutta jatkosodan perusteellisesti tutkitusta historiasta. Kun tähän vielä yhdistää taidokkaan, mukaansatempaavan kirjoitustyylin, syntyy lukuelämys, jota voin lämpimästi suositella kaikille!