Puhetta kännykässä ja kännykästä

Noin vuosi sitten hävisin oman taisteluni kännyköitymistä vastaan. Avopuolisoni sai töistä uuden matkapuhelimen ja hänen vanha kännykkänsä tuli minun käyttööni. Aluksi pidin puhelinta usein pois päältä, enkä paljastanut numeroa oikein kenellekään. Vähä vähältä vastarinta on heikentynyt.

Kopomaa, Timo: Kännykkäyhteiskunnan synty. Tihentyvä arki, tiivistyvä kaupunki. Gaudeamus, 2000. 132 sivua. ISBN 951-662-789-7.

Noin vuosi sitten hävisin oman taisteluni kännyköitymistä vastaan. Avopuolisoni sai töistä uuden matkapuhelimen ja hänen vanha kännykkänsä tuli minun käyttööni. Aluksi pidin puhelinta usein pois päältä, enkä paljastanut numeroa oikein kenellekään. Vähä vähältä vastarinta on heikentynyt. Puhelimen valo sykkii merkkinä hereillä olosta ja numero on useamman ihmisen tiedossa. Ja vielä jokin aikaa sitten vakuuttelin, etten halua olla koko ajan tavoitettavissa…

Mitä tapahtui? Ovatko muut kännykänkäyttäjät jääneet koukkuun samalla tavalla? Mihin kännykkää sitten oikein käytetään? Käyttääkö matkapuhelin ihmistä vai ihminen puhelinta? Näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni tarttuessani kaupunkitutkija Timo Kopomaan opukseen "Kännykkäyhteiskunnan synty", jota takakansiteksti luonnehtii ensimmäiseksi perusteelliseksi tutkimukseksi kännykkäkulttuurista.

Teknologian historian kerroksia

Kirjan nimi viittaa siihen, että kyseessä olisi jonkinlainen syntytarina, jossa luodataan "kännyköitymisen" alkua ja muokkautumista. Tätä teos tekee vain puolittain ja etäisesti. Kirjassa Kopomaa keskittyy lähinnä 1990-luvun lopun kännykän käyttötapoihin ja sosiaaliseen viestintään. Taustaksi lukija saa vain lyhyen johdannon puhelintekniikan ja kännyköiden historiaan. Positiivista on se, että suppeassa historiallisessa johdannossa Kopomaa ottaa huomioon numerotietojen ja teknisten virstanpylväiden lisäksi myös käyttäjyyteen sekä teknologian mentaaliseen historiaan liittyviä teemoja, kuten keinotilan kaipuun juuret ja fyysisten etäisyyksien murtumisen. Olisikin mukava nähdä sellainen laaja historiallinen kännykkätutkimus, jossa taloudelliset, poliittiset ja tekniset rakenteet yhdistettäisiin pitkän ajanjakson sosiaaliseen ja kulttuuriseen teknologian muokkautumiseen.

Hyviä teemoja löytyy vastaisuuden varalle joka lähtöön. Paljon voisi kirjoittaa esimerkiksi kännykän tapaisista minatyyriesineistä, jotka olemuksellaan kertovat pitkälle edistyneestä muotoilusta ja teknisestä taidosta. Toisaalta pienikokoiset teknologiset innovaatiot, kuten Kopomaakin toteaa, vaativat tarkkaavaisuutta ja mahdollistavat monimutkaistuvan arjen hallinnan. Tässä yhteydessä kännyköitä olisi voinut verrata pienten lelujen lisäksi myös erilaisiin kaukosäätimiin sekä digitaalikelloihin, joita jo 1970-luvun alussa markkinoitiin henkilökohtaisina ajanhallintalaitteina, time computereina. Digitaalikellot yhdistää kännyköihin myös niiden toimiminen katseenvangitsijoina ja statussymboleina.

Niin ikään, kun kirja käsittelee pitkälti kännykän käyttämistä sosiaalisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, vertailukohtia olisi voinut hakea sukulaisteknologioista. Tutkimuksen ja rinnastuksen aiheena toimisi nähdäkseni mainiosti la-radiopuhelintoiminta. "Lällät" ovat ainakin aikaisemmin toimineet esimerkiksi eräiden liikkuvien nuorisoporukoiden viestintävälineenä. Autoradiopuhelimien välityksellä on tiedotettu suuremmallekin joukolle, missä ollaan liikkeellä ja mikä on "meno kartsalla". Vapaa-ajan viettoon on voinut osallistua myös etäältä virtuaalisesti, kotona olevan la-puhelimen tai radion välityksellä. Puhelimien käyttöön on liittynyt oma koodistonsa, ja viestintään osallistujat ovat käyttäneet erityisiä lempinimiä nykyisten tietoverkkojen chat-kanavien osallistujanimien tapaan. Viihteellisen yhteyksien ylläpitokäytön lisäksi la-puhelin on toiminut turvalaitteena, jolla voi tiedottaa ongelmista tai hälyttää apua. Käyttäjinä ovat esimerkiksi veneilijät, rekkakuskit ja traktoristit.

Kännykkäyhteiskunnan synty helsinkiläisenä 1990-lopun ilmiönä

Kopomaan kirjassa käytetään sellaisia haastavia termejä kuten ’kännykkäyhteiskunta’ ja ’kännykkäkulttuuri’. Käsitteitä ei kuitenkaan määritellä tarkasti, ja hieman epäselväksi jää, mitä esimerkiksi kännykkäkulttuuriin kuuluu. Onko edes kyse kännykkäkulttuurista tai useista erilaisista aika- ja paikkasidonnaisista kulttuureista tai teknologisista toimintatavoista? Mitkä asiat kännykkäkulttuuriin tai -yhteiskuntaan kuuluvat? Mitä jää ja ketkä jäävät ulkopuolelle?

"Kännykkäyhteiskunnan synnyssä" lähteinä on kirjallisuuden ja lehtiaineiston (Helsingin Sanomien mielipidekirjoitukset) lisäksi käytetty haastatteluja, ryhmähaastatteluja ja katuhavainnointia. Matkapuhelimien käyttöön liittyviin ryhmähaastatteluihin osallistui yhteensä 33 henkilöä. He olivat kotoisin pääkaupunkiseudulta, lähinnä Helsingistä. Tekstiviestien käytöstä kertoivat vain nuoret, joista kolme oli noin kaksikymppistä opiskelijaa, loput 18 vähän nuorempia lukiolaisia, jotka "tavoitettiin Malmin lukion äidin kielen oppitunneilta." (s. 125) Katuhavainnot tehtiin ja kuvat otettiin etupäässä Helsingin ydinkeskustassa vuoden 1997 aikana. Tässä vaiheessa pitääkin esittää kai itsestään selvä kysymys, millaisilla ehdoilla tämän aineiston pohjalta voi tehdä yleistyksiä. Tutkimuksen alaotsikossa puhutaan tiivistyvästä kaupungista – siis kai luonnollisesti juuri maamme Ainoasta Suuremmasta Kaupungista, Helsingistä.

Rohkenen kuitenkin väittää, että elämää – kännykällä terästettynä tai ilman – on pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin. Kopomaa tosin korostaa Michel Maffesolin hengessä uusheimoisuutta, jolloin kännykkä kokoaa erilaisia ihmisiä yhteen ajasta ja paikasta riippumatta. Ei liene väliä sillä, onko laitetta näpläävä tai siihen puhuva ihminen pääkaupungissa tai jossain muualla. Helsingin virtuaaliflanöörien, "sähköisen tiedon sokkeloissa" vaeltavien ihmisten esimerkkien perusteella voidaan luoda yleispäteviä malleja ja teorioita.

Kännyköiden käyttö tai edes uusheimoisuus eivät kuitenkaan ole samanlaisia kaikkialla. Kännykkäyhteiskunta esittää toisistaan osin poikkeavan luonteensa Helsingin Espan sykkeessä, Kontulan asemalla saati sitten Forssan torilla, Perämeren kalastajaveneessä, marjametsällä tai kainuulaisessa kotituvassa. Miksi kännykän tarvitsee olla aina jokin urbaanin sykkeen keskeinen symboli, postmodernin ajan avainkoje, virtuaalinen agora, kohtauspaikka, elämyspeli, tiedonkäsittelyn ja hallinnan älylaite tai hälytyslaite? (s. 112-113) Kuten Pentti Straniuskin totesi Agricola-verkossa ilmestyneessä "2000-luvun elämää" -kirjan arvostelussa, kännykkäkulttuuriin sitoutuva sosiologinen Helsinki-orientoitunut kaupunkitutkimus ja yltiöpäinen käsitteellistäminen tuntuvat välillä vähän turhanaikaisilta. Kännykkäyhteiskunnassa on omat seisakkeensa (ks. esim. Erikson & Vehviläinen (toim.) Tietoyhteiskunta seisakkeella. 1999.), joihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.

Laajemman tarkastelun mahdollisuudet

Eräs mielenkiintoinen "seisake" voisi olla kännyköiden vastustamisen tai käyttämättömyyden (?) tarkastelu. Millä perusteilla jotkut kieltäytyvät itsepintaisesti kännyköiden käyttämisestä? Mahdollisia syitä voi hahmottaa useita. Yhtäältä matkapuhelimet tai niiden käyttö saatetaan mieltää liian kalliiksi. Toisaalta voi olla, että ei ole löytynyt henkilökohtaisiin tarpeisiin sopivaa puhelinta – vaikka mallikirjo on tällä hetkellä melkoinen. Puhelin voi tuntua myös liian vaikealta tai epäluotettavalta käyttää. Näiden taloudellisuuteen tai käytettävyyteen liittyvien tekijöiden lisäksi on olemassa myös muita tekijöitä, joita voisi kutsua kenties sosiaalisiksi ja mentaalisiksi syiksi. Kieltäytyjä ei halua käyttää laitetta, jonka terveydellisiä vaikutuksia ei ole tarpeeksi tutkittu tai hän ei halua tukea sosiaalista kännyköitymisen pakkoa ja menettää vapauttaan olla tarvittaessa kännykkäyhteiskunnan ulottumattomissa.

Kännyköiden tuloa arkipäiväiseksi voisi tarkastella nykypäivässäkin paljon laajemmin. Tällöin eräänä keskeisenä tutkimuksen aiheena olisi kännyköiden popularisoinnin ja esittämisen tutkiminen. Jos esimerkiksi tarkastellaan televisio-ohjelmia, kännykät ovat Internetin ja muun tietotekniikan ohella lyöneet itsensä läpi monella sektorilla. Kyse ei ole pelkästään kännykkämainonnasta, uutistarjonnasta tai IT-alan yritysten menestyksen jatkuvasta seuraamisesta. Yhtä hyvin muutos on nähtävissä siinä, että televisio-ohjelmista on mahdollista lähettää tekstiviestipalautetta, jopa chattailla livenä tv:n ruudun kautta kovaan hintaan. Samoin katsojakilpailuihin vastataan tekstiviestein. Palkintona on – kännykkä. Samoin, jos ulkomailla olevan toimittajan muut reaaliaikaiset yhteydet katkeavat, hän yrittää yleensä lähettää raporttejaan matkapuhelimen välityksellä. Tämän "kännykkäkulttuurin" ulkopuolelle on vaikea jättäytyä.

Kopomaan tutkimuksen historiattomuus ja laajemman kontekstualisoimisen puute aiheuttavat myös sen, että mahdollista muutosta (tai muuttumattomuutta) ei havaita. Samalla itse viestintäteknologia ja puhelinten materiaalinen sekä tekninen ulottuvuus jäävät taustalle. Kopomaa ei erottele käyttötapoja sen mukaan, millainen puhelin käyttäjällä on tai miten käsittele sitä, miten käyttö on vuosien varrella muuttunut. Tämä olisi ollut oleellista, koska eri kännykkämallit ja "sukupolvet" kantavat mukanaan erilaisia kontekstisidonnaisia käyttötapoja – ja ongelmia.

Otetaan tästä esimerkki. Matkapuhelimien käyttäjät ja tulkitsijat voi jakaa toimijaryhmiin. Esimerkiksi kauppamatkustajalla, koululaisella, opettajalla, laitteistokehittäjällä ja lainsäätäjillä on erilaisia matkapuhelimiin liittyviä tarpeita ja tulkintoja. Jollekin toimijaryhmälle tärkeää saattaa olla se, että puhelin näyttää yksilölliseltä, toiselle se, että laite toimii luotettavasti tilanteessa kuin tilanteessa.

Puhelinvalmistajien ja myyjien tavoitteena lienee eri tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen. Uudet puhelinmallit tuovat tullessaan kuitenkin uusia tarpeita ja ongelmia. Kopomaan kirjassakin mainittu puhelinverkkojen tukkeutuminen on kenties ratkaistu, samaten akun sallimaan puheajan pituuteen tai tekstiviestin syöttönopeuteen liittyvät vaikeudet. Samalla saattaa kuitenkin käydä niin, että uudessa puhelimessa on nopeasti hajoava akku, liian pienet näppäimet tai turhia toimintoja. On myös kiistanalaista, mahdollistavatko uudet puhelimet yksilöiden tehokkaamman tarkkailun vai eivät. Eräänä tutkimuksen lähteenä voisikin käyttää henkilökohtaisia kännykkähistorioita ja -elämäkertoja, joiden avulla voisi yrittää hahmottaa käyttötapojen pysyvyyttä tai muutoksia sekä suhdetta teknisten artefaktien muutokseen.

Tunnistatko itsesi

Kännykkäyhteiskunnassa ja -kulttuurissa olisi siis vielä paljonkin tutkimista. Timo Kopomaa on omalta osaltaan täyttänyt tätä tutkimuksellista aukkoa. Kirjaa lukiessani tein monessa kohdin painokkaita alleviivauksia, piirtelin huutomerkkejä ja totesin, että näinhän se todellakin on! Tunnistin itseni, kännykän käyttötavat ja kännykkäyhteisön. Teoksen nimeksi vain sopisi paremmin vaikkapa "Kännykkäyhteisöjen synty" tai "Kännykkäyhteisöjen luonne".

Ainakin minulle hyvä sosiologinen tutkimus on sellainen, joka tekee näkyväksi yhteiskunnan ja kulttuurin piirteitä ja rakenteita. Havainnot voivat olla kenties aika itsestään selviä tai arkipäiväisiä, mutta niiden kokoaminen, järjestäminen, käsitteellistäminen ja yhdistely tuottaa mielenkiintoista tietoa.

"Kännykkäyhteiskunnan synty" kertoo muun muassa siitä, miten kännykät ja niiden käyttö vaikuttavat kaupunkitilassa toimimiseen. Kyse on sekä kännykän "sisällöistä", puhe- ja tekstiviestinnän tavoista sekä mahdollisuuksista. Yhtä lailla Kopomaa pohtii itse puhelinkäyttäytymistä ja sen sosiaalisia normeja suhteessa muuhun elämään. Kännykät mahdollistavat uudenlaisten pikayhteyksien ja yhteisöjen syntymisen, vaikka matkapuhelinta ei ole soveliasta käyttää kaikkialla. Siihen pitää myös vastata nopeasti, etteivät muut häiriinny soittoäänestä.

Timo Kopomaa määrittelee kännykän nomadiobjektiksi, mukana kuljetettavaksi esineeksi, joka kertoo uudenlaisesta rytmisestä aikakäsityksestä. Arki muuttuu joustavammaksi: työn, vapaa-ajan ja kotielämän erot hämärtyvät. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi "telefiksusta äidistä", joka pystyy työmatkansa aikana herättämään ja ohjeistamaan lapsensa. Jos työstä ei ole enää pakopaikkaa, ei kai sitten perinteisen äitiydenkään velvoitteista. Onko juuri se kännykkäyhteiskunnan tunnusmerkki?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *